Alikersantti Odysseuksena

Tutkijoitten ja esseistien muodit muuttuvat enemmän kuin solmion leveys. Tutkimusta tehdään myös kuvannollisesti silkkiliina ohuen kaulan ympäri kietaistuna ja ylänappi auki.

Vertauskohtien hakeminen muusta kirjallisuudesta miellyttää minua ja on tutunomaista. "Tuntemattoman sotilaan" yhteyden "Vänrikki Stoolin tarinoihin" on havaittu kauan sitten eikä siinä ihmeellistä etsimistä olekaan. Toisaalta se on hauska ajatus, että samalla kun kirjoittaja murskaa harsuisiksi havaitsemiaan myyttejä, hän kuitenkin käyttää niitä niin että Asumaniemi on nuori Tiegerstedt tai Wilhelm von Schwerin ja että Lahtinen vertautuu Sven Dufvaan, vaikka ei tyhmä ollutkaan.

Tarjoilen tutkimukselle hopeavadille tässä yhteydessä sivuutetun alikersantti Rokan. Hyväksyen sen ajatuksen, että "Tuntematon" on perinteinen matka helvettiin erilaisten viettelevien ja hirvittävien olentojen kautta, Rokka on Odysseus, monineuvoinen mies, joka lopultakin välttää vaarat, joka järjestää joukkoteurastuksen ja palaa sitten naisensa luokse.

Romaanin kerronta, jota edelleen moititaan kankeaksi ja vanhanaikaiseksi, koska sitä ei osata lukea, perustuu samalla tavalla raakaan leikkaamiseen kuin Kaurismäen elokuvat. Asioita pannaan peräkkäin hyvin rajusti ja kuvasta siirrytään toiseen ilman häveitä ja värveitä. Tyypillisesti jopa lause, joka alkaa ylevästi, kiepautetaan nurin ennen kuin on pisteeseen päästy.

Marsalkan syntymäpäivä kiljun juonteineen on kohtaus Kirken luona. Miehet muuttuvat sioiksi. Kaikki menevät mukaan, myös Koskela, joka joutuu pahanpäiväisesti taian valtaan. Rokka säilyttää tilanteen hallinnan, yhdessä Vanhalan kanssa.

Karjala on Kalypson noiduttu maa, jossa moni taipuu seireenien lauluun - ei Rokka, joka kestää kuunnella sitä.

Petroskoin Veruska on helo-olkainen Nausikaa.

Skylla ja Kharybdis kohdataan purolinjalla ja lampikannaksilla.

Polyfemoksena esiintyy Lammio - yksisilmäinen kyklooppi. Hänen kaltaisiaan ihmisiä on yhäkin tapana sanoa yksisilmäisiksi tai epämääräisemmi kapeakatseisiksi. Rokka-Odysseus suoriutuu hänestä viekkaudella.

Sankari kihlaa jumalattaren (Pallas Athene) ja valaisee häntä - valmistaa sormuksia ja lampunjalkoja.

Kosijat (saarrostusta yrittävät viholliset) surmataan yhteen kasaan.

Väittelen itseni kanssa: onko tällaisella myyttikritiikillä mitään merkitystä?

Sanoisin että tässä tapauksessa on. Linnan romaania väitettiin pitkään dokumentiksi, epäromaaniksi ja epätaiteelliseksi. Sen lukeminen teki tiukkaa etenkin ammattilaisille.

Ehkäpä professoreiden turhamaisuus on estänyt heitä näkemästä, että kirjailijoistamme ne kaksi kansakoulupohjalla kynäillyttä, Haanpää ja Linna, olisivat tehneet joycet. Usein ja varhain on tyydytty viittaamaan Kiveen ja osoittamaan, että "Tuntemattomassakin" veljessarja kuljeskelee metsissä. Tämä on aika laimea ajatus, koska Kiven sankarit kiehuvat omassa liemessään, kun taas Linnan sankarit liikkuvat vihamielisten ryhmien keskellä, ja joskus omat ovat ilkeämpiä kui viholliset. Kuoleman alituinen ahkerointi on Linnan ydinasioita ja siihen liittyen uskollisuus kuoleman edessä; Kiveltä tämä puuttuu. Vertailu jää anekdootiksi.

Sitä en käy arvailemaan, olisiko Linna ollut tietoinen Odysseuksen mallista. Laukaus pimeästä - Will Durantin "Kreikan kulttuuri" ilmestyi Antero Mannisen suomentamana 1951. Durant oli hyvin merkittävä popularisoija, jonka "Suuria ajattelijoita" ilmestyi monen hyllyyn 1956. Linna luki juuri tällaista kirjallisuutta. Luin muuten itsekin Durantin silloin aikanaan, poikasena. Ei se kelvoton johdatus ollut. Tosin kauhistuin nähtyäni Yhdysvalloissa hänen teoksensa "The Story of Civilization" - 11 isoa osaa.

Luullakseni pääpiirteet Odysseuksen matkoista olivat joka tapauksessa tuttuja ahneille lukijoille. Linna oli kokeillut myös runoutta, mutta havainnut alan lahjansa heikoiksi, eikä siellä Lauri Viidan varjossa olisi ollut helppo olla. Mannisen suomennos on pahamaineinen. Se on vaikea lukea. Itse tulen aina hiukan merisairaaksi heksametrin jyskytyksestä, jota alkukielessä ei ole. Mannisen sananokkeluus on vähän niin kuin Kieku ja Kaiku aikuisille (Waltarin tekstit, muuten). Siis "Odysseun aaluva aimo" ei minulla oikein kolise.

Eräässä mielessä myytit toistuvat melkein kaikissa tarinoissa. Maailmassa ei ole olemassa kovin monta kertomusta, mutta kun näin ajatellaan, liikutaan niin yleisellä tasolla, että esimerkiksi "matka" olisi kertomuksen aihe.

Henkilöiden samanlainen luonne eli oveluus, urhollisuus, voittamaton aseiden käsittely, jumalien takaama koskemattomuus, nuoria sankareita korkeampi ikä ja muutamat muut seikat saavat minut ehdottamaan yhtäläisyysmerkkejä alikersantti A. Rokan ja Ithakan kuninkaan välille.

Romaanin muuan peripetia eli Petrsokoi - Äänislinnan näkeminen pohjoisen suunnalta harjulta on muuten kaikkeinklassisin asetelma - Anabasis eli Kymmenen tuhannen paluu, josta Xenofonin versio on kuuluisin. Sankarikuninkaan miehet palaavat hirvittäviä koettelemuksia kärsien kotiin.

Viimein nähdään korkealta paikalta vettä, ja joukko kohottaa huudon "Meri! Meri!" Xenofon kirjoittaa "thalatta". Luulen että nuo miehet karjuivat makedonialaisittain doorilaismurteella "thalassa".