14. marraskuuta 2006

Alikersantti Odysseuksena

Tutkijoitten ja esseistien muodit muuttuvat enemmän kuin solmion leveys. Tutkimusta tehdään myös kuvannollisesti silkkiliina ohuen kaulan ympäri kietaistuna ja ylänappi auki.

Vertauskohtien hakeminen muusta kirjallisuudesta miellyttää minua ja on tutunomaista. "Tuntemattoman sotilaan" yhteyden "Vänrikki Stoolin tarinoihin" on havaittu kauan sitten eikä siinä ihmeellistä etsimistä olekaan. Toisaalta se on hauska ajatus, että samalla kun kirjoittaja murskaa harsuisiksi havaitsemiaan myyttejä, hän kuitenkin käyttää niitä niin että Asumaniemi on nuori Tiegerstedt tai Wilhelm von Schwerin ja että Lahtinen vertautuu Sven Dufvaan, vaikka ei tyhmä ollutkaan.

Tarjoilen tutkimukselle hopeavadille tässä yhteydessä sivuutetun alikersantti Rokan. Hyväksyen sen ajatuksen, että "Tuntematon" on perinteinen matka helvettiin erilaisten viettelevien ja hirvittävien olentojen kautta, Rokka on Odysseus, monineuvoinen mies, joka lopultakin välttää vaarat, joka järjestää joukkoteurastuksen ja palaa sitten naisensa luokse.

Romaanin kerronta, jota edelleen moititaan kankeaksi ja vanhanaikaiseksi, koska sitä ei osata lukea, perustuu samalla tavalla raakaan leikkaamiseen kuin Kaurismäen elokuvat. Asioita pannaan peräkkäin hyvin rajusti ja kuvasta siirrytään toiseen ilman häveitä ja värveitä. Tyypillisesti jopa lause, joka alkaa ylevästi, kiepautetaan nurin ennen kuin on pisteeseen päästy.

Marsalkan syntymäpäivä kiljun juonteineen on kohtaus Kirken luona. Miehet muuttuvat sioiksi. Kaikki menevät mukaan, myös Koskela, joka joutuu pahanpäiväisesti taian valtaan. Rokka säilyttää tilanteen hallinnan, yhdessä Vanhalan kanssa.

Karjala on Kalypson noiduttu maa, jossa moni taipuu seireenien lauluun - ei Rokka, joka kestää kuunnella sitä.

Petroskoin Veruska on helo-olkainen Nausikaa.

Skylla ja Kharybdis kohdataan purolinjalla ja lampikannaksilla.

Polyfemoksena esiintyy Lammio - yksisilmäinen kyklooppi. Hänen kaltaisiaan ihmisiä on yhäkin tapana sanoa yksisilmäisiksi tai epämääräisemmi kapeakatseisiksi. Rokka-Odysseus suoriutuu hänestä viekkaudella.

Sankari kihlaa jumalattaren (Pallas Athene) ja valaisee häntä - valmistaa sormuksia ja lampunjalkoja.

Kosijat (saarrostusta yrittävät viholliset) surmataan yhteen kasaan.

Väittelen itseni kanssa: onko tällaisella myyttikritiikillä mitään merkitystä?

Sanoisin että tässä tapauksessa on. Linnan romaania väitettiin pitkään dokumentiksi, epäromaaniksi ja epätaiteelliseksi. Sen lukeminen teki tiukkaa etenkin ammattilaisille.

Ehkäpä professoreiden turhamaisuus on estänyt heitä näkemästä, että kirjailijoistamme ne kaksi kansakoulupohjalla kynäillyttä, Haanpää ja Linna, olisivat tehneet joycet. Usein ja varhain on tyydytty viittaamaan Kiveen ja osoittamaan, että "Tuntemattomassakin" veljessarja kuljeskelee metsissä. Tämä on aika laimea ajatus, koska Kiven sankarit kiehuvat omassa liemessään, kun taas Linnan sankarit liikkuvat vihamielisten ryhmien keskellä, ja joskus omat ovat ilkeämpiä kui viholliset. Kuoleman alituinen ahkerointi on Linnan ydinasioita ja siihen liittyen uskollisuus kuoleman edessä; Kiveltä tämä puuttuu. Vertailu jää anekdootiksi.

Sitä en käy arvailemaan, olisiko Linna ollut tietoinen Odysseuksen mallista. Laukaus pimeästä - Will Durantin "Kreikan kulttuuri" ilmestyi Antero Mannisen suomentamana 1951. Durant oli hyvin merkittävä popularisoija, jonka "Suuria ajattelijoita" ilmestyi monen hyllyyn 1956. Linna luki juuri tällaista kirjallisuutta. Luin muuten itsekin Durantin silloin aikanaan, poikasena. Ei se kelvoton johdatus ollut. Tosin kauhistuin nähtyäni Yhdysvalloissa hänen teoksensa "The Story of Civilization" - 11 isoa osaa.

Luullakseni pääpiirteet Odysseuksen matkoista olivat joka tapauksessa tuttuja ahneille lukijoille. Linna oli kokeillut myös runoutta, mutta havainnut alan lahjansa heikoiksi, eikä siellä Lauri Viidan varjossa olisi ollut helppo olla. Mannisen suomennos on pahamaineinen. Se on vaikea lukea. Itse tulen aina hiukan merisairaaksi heksametrin jyskytyksestä, jota alkukielessä ei ole. Mannisen sananokkeluus on vähän niin kuin Kieku ja Kaiku aikuisille (Waltarin tekstit, muuten). Siis "Odysseun aaluva aimo" ei minulla oikein kolise.

Eräässä mielessä myytit toistuvat melkein kaikissa tarinoissa. Maailmassa ei ole olemassa kovin monta kertomusta, mutta kun näin ajatellaan, liikutaan niin yleisellä tasolla, että esimerkiksi "matka" olisi kertomuksen aihe.

Henkilöiden samanlainen luonne eli oveluus, urhollisuus, voittamaton aseiden käsittely, jumalien takaama koskemattomuus, nuoria sankareita korkeampi ikä ja muutamat muut seikat saavat minut ehdottamaan yhtäläisyysmerkkejä alikersantti A. Rokan ja Ithakan kuninkaan välille.

Romaanin muuan peripetia eli Petrsokoi - Äänislinnan näkeminen pohjoisen suunnalta harjulta on muuten kaikkeinklassisin asetelma - Anabasis eli Kymmenen tuhannen paluu, josta Xenofonin versio on kuuluisin. Sankarikuninkaan miehet palaavat hirvittäviä koettelemuksia kärsien kotiin.

Viimein nähdään korkealta paikalta vettä, ja joukko kohottaa huudon "Meri! Meri!" Xenofon kirjoittaa "thalatta". Luulen että nuo miehet karjuivat makedonialaisittain doorilaismurteella "thalassa".

20 kommenttia:

  1. Luin joskus herra H:n kielen ja mielen ja niitä herra W:n opuksia, joissa opastetaan vaikenemaan mistä ei voi puhua. Tuo blogi sai mielikuvat virtaamaan - jälleen kerran - uudella ja nautittavalla tavalla. Liikutamme mielikuvia, joita lukijat ovat aikaisemmin liittäneet juuri tarjottuihin sanoihin, yhdistelmiin ja lauseisiin. Varmaa on, ettei ajatus koskaan siirry toiselle samanlaisena.

    VastaaPoista
  2. Kovasti on Linna bloggeriamme inspiroinut kirjaittamaan. Toive: tuleekohan jossain vaiheessa Waltarin, toisen ristiriitaisesti arvioidun, mutta riidattomasti suositun kirjailijan vuoro päästä käsittelyyn?

    Onko tässä sodanjälkeisen kirjallisuutemme Kieku ja Kaiku (tästä blogissa olleesta viittauksesta sain koukun, jota yritän nyt tartuttaa laajemmalti), molemmat korkean kritiikin hampaissa, mutta aivan must ainakin tahoillaan, vasemmalla (Linna) ja oikealla (Waltari). Taisivat tosin kaikua ristiin, ei kai lukijakunnan syvissä riveissä ollut polittista jakoa heidän kohdallaan? 1970-luvulla syntyneen silmin kuvittelen ettei olisi ollut, en tiedä.

    VastaaPoista
  3. Itseäni on mietityttänyt Linnan suhde (etelä)pohjalaisuuteen. Näin siitä lähtien, kun Arto Melleri -vainaa laittoi näytelmähenkilönsä valittamaan sitä, kuinka Tuntemattomassa kaikki pohjalaiset ovat typeriä, pikkumaisia tai muuten vaan hölmöjä. Sankarit ovat muualta...

    VastaaPoista
  4. Samaan saumaan menee kyllä Lyyti Penelopen kanssa - "pitää mennä laskemaan lapsia jos hyö on vaikka lisääntyneet" ja "hää yksin leikkajaa ruista Kannaksel".

    Mutta kosijoitten suolaamisessa olisi Lampisen tilalla pitänyt sitten olla apuna Telemakhos Asumaniemi...

    Antti O. Rokka ei taida muistaakseni missään vaiheessa kerskaillakaan niin että Poseidon suuttuu - ellei sitten "Käksalmi ku ois tuossa". Saattoi tämäkin olla raskauttavaa - tuli Polyfemoksen kivi sitten lapaan vedessä puljatessa kun selässä oli Telemakhos Sus. Tai kun oli Penelopeen isälle puhunut palturia kalenteriin nojautuen, kalan piti käydä pyydykseen vaikkei sitten käynyt.

    No, kaikelviisii.

    Mutta sitä tulkintaa kaipailisin yhä, missä aisankannattaja Leopold Rokka paistelee maksa-aamiaista Lyytille ja ollaan valmistautumassa Sarastien hautajaisiin.

    Coming right up?

    VastaaPoista
  5. Juuri tästä syystä kirjalisuudentutkimus on hölynpölyä, tarpeetonta hourailua, ajanhukkaa.

    Tässä on mukava lainata Erno Paasilinnaa, jota Kemppinen ei juuri arvosta:

    "Kirjallisuudentutkijat muodostavat ammattikunnan, joka lahjomattomasti selittää uudelleen sen, mikä on kerran kirjoitettu ja sellaisena lopullista.

    Kirjallisuudentutkijat ottavat kirjailijalta jalanjäljet,asettavat ne tielle ja kehottavat kirjailijaa astumaan omiin jälkiinsä. Tässä he ovat mestareita.

    He kirjoittavat kirjallisuuden kirjallisuuden päälle. He osoittavat meille aurinkoa menemällä joukolla sen eteen."

    VastaaPoista
  6. Ad Prospero:

    Erehdys - arvostan Erno Paasilinnaa yhtenä kaikkien aikojen kirjoittajistamme. Hän nosti esseen korkeuksiin irrottamalla sen akateemisesta kytköksestä ja hänen omaelämäkerrallinen teoksensa on aivan valtavan hyvä.

    Yritän opetella itse ja opettaa tämän blogin kautta (valitettavasti näin on) toisillekin, ettei arvostetun henkilön kanssa tarvitse olla samaa mieltä.

    Pohjaltaan tämän hetken mielenkiinto Linnaan on sitä perua.

    Eli siis se, että mielestäni Erno oli jossain arviossaan väärässä, kuuluu asiaan eikä vaikuta hänen arvoonsa eikä arvostukseensa.

    Sitä vastoin se, että Koskenniemi ja Koskimies olivat jokseenkin joka asiassa väärässä, alkaa vaikuttaa.

    Olen tuonut tätä ajattelutapaa esiin esiemerkiksi huomauttamalla, että Pentti Haanpää oli väärässä ja ennusti virheellisesti lähes kaikissa maailmankatsomuksellisissa, poliittisissa ja sosiaalisissa asioissa. Toisin kuin Linna hän ei liioin arvannut maahan ja metsään perustuvan yhteiskunnan lähellä ollutta tuhoa, vaan hyppäsi Lamujärveen ja hukkui.

    VastaaPoista
  7. Ad Dr. Blind:

    Katso blogin omalla haulla. Aloitin mielestäni laajalla Waltarin uudelleen arvioinnilla ja aion palata häneen taas kierroksen jälkeen.

    Waltarin paras romaani on Mikael Hakim.

    VastaaPoista
  8. Ad Joakim:

    Olen huomannut enkä ihmettele. Kliseiden pohjalaisuus on vielä Antti Tuurin tuotannossa sitä mitä Linna eniten pilkkaa - onttoa uhoa, tekoja suurempia sanoja.

    Salo on mielestäni aika osuva kuva pohjalaisesta - mies jonka on pakko korostaa vähän väliä, että parahiin en kuulu, mutta miehen paikan oon täyttänyt.

    Mäkilä puolestaan on kyllä loistava löytö - laihialainen uskovainen kantapeikko. Pohjalaisethan pitävät käytännössä edelleen huolen siitä, etteivät tällaiset lajitoverit pääse esille.

    Kysykää Virrankosken Köystiltä, ellette usko.

    VastaaPoista
  9. Ad Etappisika:

    Haloo! "Täs siul olis sellanen (oikein hyvä mies)." "Työ ette kukkaan minulle pärjää."

    Poseidon suuttui, mutta Pallas Athene heiti multakokkareen taisteluhautaan kun merenjumalan miehet tulivat vanginsieppaukselleen.

    "Laskemaan lapset... jos hyö vaik ois lisääntyneet" on kyllä aika hurja lause aviomieheltä. Pitäisi olla: tekemään lisää.

    Telemakhos muuten ei pärjännyt kosijoille vaan tyytyi lataamaan lippaita.

    VastaaPoista
  10. Ad Prospero II:

    Olen jälleen eri mieltä Ernon kanssa. Hyvät kirjat kirjoitetaan kirjoista, ei elämästä.

    Vahva kirjailija keksii itselleen edeltäjät (kuten Harold Bloom todistelee).

    Kirjallisuudentutkimus on hyödyllinen oppiaine, juuri niin kuin äikkä lukiossa. Ellei ole oikein tarkkana, saattaa saada herätteitä.

    Tämän päivän Odysseiani on hyvin väljästi tulkiten kirjallisuudentutkimusta, joka parhaimmillaan voisi kääntää näkyviin sellaisen näkökulman, joka ei tule ihan ensimmäisenä mieleen.

    Olen hitusen ylpeä siitä, että olin joskus 1970-luvulla nostamassa sarjakuvia "tutkimuksen" piiriin (Kaukoranta-Kemppinen: "Sarjakuvat").

    Peter von Bagh sai ensimmäisenä tehdä pro gradun elokuvasta (Irma Rantavaaralle - Vertigosta). Sitä ennen ainakaan elokuvan syvämerkityksiä ei ollut pohdittu, vaikka se oli tapana teatterin puolella.

    Omat ravistelleet taiteentutkimuksen uranuurtajani olivat, kun tosiaan tilasin Cahiers de Cinamata 1960-luvulla), nimeltään Jean-Luc Godard,Francois Truffaut ja Jacques Rivette. Sitten kun poliittisesti valveutuneet "tutkijat" nousivat kehiin ja nämä siirtyivät tekemään elokuvia, lopetin tilauksen.

    VastaaPoista
  11. Loistavaa sanailua Paasilinnalta. Taisivat kilpailla tutkijoiden kanssa toistensa tyhjäksi tekemisessä.

    En ole löytänyt kirjallisuudesta mitään, minkä arvioiminen ei voisi tuottaa jotain uutta. Kirjailija näyttää joskus olevan niin sokea muille jalanjäljille, että luulee tutkijoiden pakottavan häntä astumaan omiinsa. Yrittääkö hän kirjoittaa samaa kirjaa uudelleen ja uudelleen paremmin ja paremmin? Turhaa.

    Aurinko pimenee, jos pelkää keskustelua töidensä tuloksista. Ja mitä muuta varten sanat ovat kuin keskustelua varten.

    Kuka keksikään örähtää kannon kohdalla ensimmäisen kerran ja pakottaa muut örähtämään samoin. Parin erilaisen örähdyksen jälkeen meno olikin jo vallatonta. Tapettiinkin niitä, jotka örähtelivät hulluja - kuten, että maapallo on pyöreä, se kiertää aurinkoa jne.

    VastaaPoista
  12. Pohjolan Hellaan teema on ollut 1600-luvulta keskeinen suomalaisessa historiankirjoituksessa. Ehkäpä tämä ennentuntematon Tuntemattoman tulkinta sopii hyvin siihen jaloon traditioon. Kauan kauan sitten sanoi luennollaan Knuuttila, käsitellessään teosta Politiikka, että Aristoteleen aikana Ateenassa oli vähän kuin Peräseinäjoella. Ehkäpä tätäkään vaikutelmaa ei tarvitse sensuroida, että Munakan mittausasema vastaa Likavittosta.

    VastaaPoista
  13. Ad Jarvelainen:

    Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Jääkäri Ilmari Salpakari esittäytyi viimeiseksi spartalaiseksi ja Kariluoto tapaili kadettikunnan kunniamarssia, joka on nimeltään Ateenalaisten (huom!) laulu.
    Tyrtaios - Rydberg - Leino.

    Sarastie taas kuvitteli itsensä Bonaparteksi.

    VastaaPoista
  14. Kemppinen: "Katso blogin omalla haulla. Aloitin mielestäni laajalla Waltarin uudelleen arvioinnilla ja aion palata häneen taas kierroksen jälkeen."

    Totta tosiaan, well done, siellähän olikin jo valmiiksi juuri niitä linjauksia ja kommentteja, joita olin pyytämässä, etunenässä blogi "Lukuihastus". Kaikki ei siis teistäkään Waltarilla ole vaahtoa tummien vetten pinnalla, vai miten Mikael Hakim sen sanoikaan. On ne vedetkin siellä Waltarilta. Kiitos.

    VastaaPoista
  15. Mielenkiintoinen rinnastus; Odysseian henkilöt taistelemassa koron, uskonnon ja isänmaan puolesta.

    Myytit kertovat ihmisestä ja elämästä enemmän kuin me kiireestä, näennäisestä tärkeydestämme ja teknologiasta sokeutuneet kenties ymmärrämmekään. Ydinkysymyshän lienee edelleenkin MIKSI.

    Kalevala on melkein yhtä hyvää kuin täyteläinen Shiraz-punaviini talvisena perjantai-iltana (saunan jälkeen). Gilgames, Popol Vuh (Mayojen eeppos) ja ennenkaikkea Ilias ja Odysseus antavat pohjaa myös Raamatun kertomuksille. Tosin tällaisia pointteja on vaikea "markkinoida" täällä Pohjanmaalla, kun elämää katsotaan pienestä raosta, vaikkakin Mestarin nimessä ja veressä...

    "Waltarin paras romaani on Mikael Hakim."

    Ei missään nimessä, vaan Sinuhe. Hakim on tosin hieno ja mielenkiintoisesti rönsyilevä teos, joka kuvailee uskomattoman hyvin ja elävästi elämää 1500-luvun Euroopassa ja ennen kaikkea Istanbulissa.

    Pari Hakim ja Antti Tykinvalaja olivat kuitenkin Sinuhen ja Kaptahin varjoja; ja lisäksi kirjaa vaivaa liiallinen monisanaisuus ja liian pitkät lauseet, jotka "hienoudessaan" karkaavat käsistä. (Nykyään kuitenkin minulla on usein sama tunne kuin suurvisiiri Ibdrahimilla kirjan loppuvaiheessa...kelloni jätättää...)

    Itse nostaisin Waltarin toiseksi parhaaksi teokseksi Johannes Angeloksen.

    Tänne pohjoiseen saapuu muuten harvoin näitä etelän älyköitä. Panu Rajalan piti tulla tuhat vuotta sitten kertomaan Sinuhen teemoista tarkemmin tänne Ouluun. Innostuksesta hihkuen menin paikalle... ja sain kuulla, että Panu-poika oli mennyt K.Helenan kanssa keikalle. `C`est la vie;)

    Peter von Baghiin törmäsin Otto Karhin puistossa keväällä hieman sivulaitaisessa (lauantai-iltana klo 2.00) ja kun kiittelin miestä hienoista elokuva-analyyseista ja kehuin katsoneeni Vertigon 7 (!) kertaa, tämä hongankolistaja(P.v.B) vilkaisi nokkaansa myöten alaspäin ja totesi:

    "Siis VAINKO seitsemän kertaa?"

    VastaaPoista
  16. Kemppinen: "- -kadettikunnan kunniamarssia, joka on nimeltään Ateenalaisten (huom!) laulu.
    Tyrtaios - Rydberg - Leino."

    TV1:ssä parhaillaan esitettävässä sarjassa Suomalaiset sävelet (ks. http://www.yle.fi/savelet/index.php?12, kannattaa katsoa netistä etenkin "Aikajana", jossa useita kiinnostavia, televisiossa esitettyjä laajempia suullisia esityksiä - ja kannattaanee ostaa kohtta Yle Shopista koko sarja DVD:nä) mainittiin anekdoottina, että musiikillisesti äärimmäisen simppeli Ateenalaisten laulu esitettiin alunperin samassa sävellyskonsertissa kuin Sibeliuksen 1. sinfonia ja, vot!, jälkimmäinen jäi Sibeliuksen suureksi harmiksi täysin edellisen varjoon, elettiinhän aikaa heti Helmikuun manifestin jälkeen.

    Suomenkielinen versio kuulemma esitettiin vasta useiden kuukausia tämän jälkeen. Tässä linkki videopätkään, josta tästä kaikesta kertoo Ilkka Oramo: (http://ra.yle.fi/ramgen/klaffi/fb70dcf776e1fc9030e2da995253a03d.rm)

    VastaaPoista
  17. Kemppiselle:

    Ilo kuulla. Paasilinnan esseisiin palaan jatkuvasti. Erityisesti kirjoihin Yksinäisyys ja uhma, Majuri Holterin uroteot ja Kauppamiehet isänmaan asialla. Kyllä Tähänastisen elämäni kirjaimet on monipuolinen ja -tasoinen elämäkerta. Se on henkilökohtainen tilitys, aikalaiskuvaus, kirjailijan ammatin kuvaus, kustannuspäällikön näkökulma, journalistinen pläjäys, aloittelevan kirjailijan tarina, aforismiopas jne. Paasilinnahan kokeili monia kirjallisuudenlajeja: satiiria, novellia, historiallista dokumenttia, romaania, aforismeja, esseetä. Onpa Martti Anhava löytänyt Paasilinnasta runoilijankin. Itse Paasilinna piti itseään journalistina.

    Olet oikeassa: ei kenenkään kanssa tarvitse olla samaa mieltä. Ei ole kuitenkaan häpeäksi myöntää välillä omaa tyhmyyttään. Se on viisautta. Eikä pyörää tarvitse aina keksiä uudestaa; siksi sitaatit.

    Välillä olen haistavinani Linnan ja Waltarin esilletuonnissa jälkikäyntiä. Tuntuu, että se on suunnattu tietyn modernistin tai ainakin yleisesti modernistien suuntaan, jotka eivät juuri arvostaneet näitä kahta kirjallisuuden kolossia.

    Kukapa meistä ei olisi välillä väärässä. Nyt me mittaamme ja punnitsemme Ernoa vain painetun sanan kautta.

    Tunnustan muuten sinulle, että pidin Ernon novelleja Haanpää-pastisseina. Ne eivät edes ylettyneet nykyaikaan. Koko miljöö ja aika oli haanpääläinen. Sinänsä hämmästyttävä suoritus julkaista 1990-luvulla novellit, jotka olivat puhtaasti jätkäajoilta.

    Olen yrittänyt arvioida Koskenniemeä vain runouden kautta, joka tuntuu suhteellisen kestävältä patetiasta huolimatta. Aforistikkona Koskenniemi ei säväytä.

    Niin, me emme tosin tiedä, mitä Pate Teikalle tapahtui rajan takana, tai oikeastaan tiedämme: hän oli Stalinin terrorin ensimmäisiä uhreja.

    Haanpää ei ollut visionääri, mutta pirun hyvä tarinankertoja. Minusta Haanpään novellit ja Veijo Meren sotanovellit ovat maailmankirjallisuutta. Kestävää. Jalometallia.

    Huomasin muuten tässä äskettäin, että Paasilinna ja Haanpää kuolivat samana päivänä. Haanpää taisi olla Paasilinnan suurin kirjallinen esikuva.

    VastaaPoista
  18. Kemppiselle II:

    En olisi tässä asiassa kovin ehdoton. Waltari kai oli historiallisia romaaneja kirjoittaessaan enimmäkseen muiden
    kirjojen varassa ja jälki on komeaa. Toisaalta taas vaikka Antti Hyryn kokemukseen perustuvat rakentamiskuvaukset ovat komeita. Ernon omaelämäkerta on hieno kirja sekä kirjoista että elämästä.

    Näkisin mieluummin niin, että vahva kirjailija tuntee tradition välttääkseen karkeimman toiston ja matkinnan, kehittääkseen itselleen oman äänen.

    Entä jos Tuntematonta lähestyisi vaikka Conradin Pimeyden sydämen pohjalta? Onhan myös Sinuhen väitetty olevan toisen maailmansodan allegoria.

    Sarjakuvien suhteen olen täysi tollo. Olen kerännyt vain Asterixejä ja Lucky Lukeja. Ja olen menettänyt ajat sitten kykyni nauttia Aku Ankoista. Sieltä puskee läpi liian selvästi pelkkä menestyjien malli ja kilpailuyhteiskunnan kuva. Ja rahan valta.

    VastaaPoista
  19. Hymyä huuleen voi saada myös näistä:

    karjalaksi Kallija tyttölöi
    savoksi Opeliksin Orjalaeva
    Stadin slangilla Kessen rehukotsa

    VastaaPoista
  20. "En kuitenkaan viitsisi skannata ainuttakaan ruutua mielisarjoistani eli Höpsismistä, Omeletista tai Joe-pojasta."

    Nämä minäkin muistan. Onneksi kirjallisen "sivistyksen marginaalissa" eläneet työläisvanhempani hankkivat minulle -50-luvun lopulla, kun olin ehkä 4-5 vuotias, Aku Ankan vuosikirjoja niin monta kuin niitä ilmestyi.

    Niistä sitten opettelin lukemaan reippaasti ennen kansakoulun alkua (en tosin tavaamaan), ja kaiken kaikkiaan ne olivat valtava elämys.

    Palasin vielä paljon myöhemmin "kertaamaan" mielestäni parhaimpia - miksi näitä nyt sanoisi - sarjaelämyksiäni, ja kyllä ne toimivat edelleen.

    Aku Ankka muuttui joka tapauksessa tylsemmäksi vuosien mittaan, ja menetin siihen mielenkiintoni, mutta ne -50-luvun sarjat ovat kyllä ehdottomia klassikoita.

    VastaaPoista