24. lokakuuta 2006

Mies junassa ja nainen

Tämä valokuva on keväältä 2000 ja ensimmäistä sarjaa digitaalikuvia. Otin siitä jo silloin värit pois, kun ei niilä ollut mitään virkaa.

Otamme huomioon akateemikko Jutikkalan, joka täyttää tänään 99 vuotta ja saa elämäkertateoksen. Helsingin Sanomat on julkaissut (C 1) artikkelin sankarista ja Kulhan kirjoittamasta juhlakirjasta (Edita).

Halukas voi käyttää blogin keinoja ja kirjoittaa hakuruutuun "Jutikkala", jolloin löytyy toukokuinen kirjoitukseni eräistä kohtaamisista akateemikon kanssa. Olen taipuvainen sankaripalvontaan. Tekstistäni käy ilmi, että Jutikkala on minustakin mykistävä henkilö. Siitä käy ilmi sekin, ettei maailmassa potki pitkälle nokkeluudella, lahjakkuudella ja varhaiskypsyydellä ja että seurueen sokaiseminen oivalluksissa on lyhytaikainen ilo. Lopulta kaikki on kiinni työnteosta, sitkeydestä ja sitten kriittisyydestä oman työn parissa.

Lappeenrannan juna ajaa halki Suomen historian. Salpausselkä on ollut ihmisten, tavaroiden ja kulttuurivaikutteiden pääväylä kymmenen tuhatta vuotta. Tämä on Jutikkala-henkinen korostus.

Koleraparakkien muistokin on kadonnut. Riihimäen - Pietarin rataa tehtiin suuren nälän aikana hätätyönä ja ruumiita pinottiin kuin ratapölkkyjä, kun nälkä ja tauti tappoivat.

Koetan tervehtiä muistoja, koska en jaksa uskoa nykyhetken kaksiulotteisuuteen. Se on Hollywoodin keksintöä. Jo Cézanne yritti johdonmukaisesti murtautua kolmiulotteisuuteen. Maalaustaide ei pitkiin aikoihin pitänyt nykyhetkeä kuvaamisen arvoisena, koska sitähän pystyi katsomaan suoraan.

Taavetti ja Luumäki - Kotkan punaiset yrittivät pakoon. Asemalla pitivät kapinalliset valtaa. Tämä oli tie pakoon Pietariin. Pian alkoivat teloitukset koivikossa. Muistoista vaiettiin. Asiakirjat julistettiin salaisiksi.

Siitä ei ole kuin muutama vuosi, kun istuin tässä tutussa junassa, mielivaunussani joka on kai nyt poistettu - entinen kunnostettu ensimmäisen luokan vaunu ja vaunun päässä tupakointipaikka.

Matalasta jupinasta käsitin käytävän toisella puolella istuvat briteiksi. Mies oli tavanomainen tyyppi, mitättömän oloinen, vähäkasvuinen ja ruumiinjäsenten mittasuhteet sekaisin kuin vaatteet. Vaimo vaikutti tuikitavalliselta.

Vastoin tottumuksiani kysyin jonkin ajan kuluttua että majapaikkaako siis mietitte, ja sanoin, että se on Suomessa helppoa keskihintaluokassa - Sokos Cumulus ja Scandic tarjoavat useissa kaupungeissa mutkatonta majoitusta. Neuvoin käymään kaikin mokomin Imatrankoskella ja vilkaista entistä valtionhotellia.

Keskusteli eteni verkkaisen kohteliaasti, nimiä kysymättä ja muutenkin antiamerikkalaisesti. Sitten tämä matala mies sanoi että hän matkusti aikoinaan Neuvostoliittoon runsaasti mutta rajoitetusti. Vietiin sotatarvikkeita Muurmanskiin.

Oli oikein kysyttävä, että onko tässä nyt kysymyksessä huumori, koska herra ei vaikuta ihan niin vanhalta. Tämä vakuutti olevansa vakavissaan ja kertoi syntyneensä 1924 niin että ensimmäisillä matkoilla hän oli seitsemäntoista ja että matkoja kertyi kaikkiaan seitemäntoista.

Sanoin:"H.M.S. Ulysse". Hän ei muistanut sellaista laivaa. Sanoin :"Alistair McLean". Hänen mieleensä ei tullut sen nimistä kaveria, jolloin selitin kiihtyneesti, että puhe on suunnattoman suositusta sota- ja jännityskirjailijasta. Hän osoitti kiinnostusta mutta sanoi lukemisen jääneen kovin vähälle kouluvuosien Robinson Crusoen jälkeen.

Sanoin että niistä brittilaivoista ei jäänyt hirveän paljon miehiä henkiin istumaan Lappeenrannan junassa rauhan vuosina, ja hän myönsi, että se kyllä varmaan piti paikkansa, koska tuttuja aseveljiä ei ollut koskaan ollut vaivoiksi asti.

Minä ajattelin jonkin asteista huimausta tuntien "Saattue Muurmanskiin" -romaania ja kaikkea myöhemmin lukemaani. Etenkin Norjan valloittamisen jälkeen sekä Stukat että sukellusveneet upottivat kauppalaivoja pohjoisen saattueista sen minkä ehtivät. Talviset matkat olivat kauheinta mitä ihminen voi kuvitella. Vaatteet olivat tietysti jäykkinä jäästä, ja jos alukseen osui, pelastusveneeseen oli oikeastaan turha yrittää, koska hypotermia tappoi noin seitsemässä sekunnissa.

Junatuttavani suhtautui asiaan kovin toisin ja sanoi, että merimiehenä sitä nyt joutuu kaikenlaiseen. Rouva mainitsi, että kyllä pommisuojaan juoksemiseenkin alkoi tympääntyä, koska hänkin asui pikkutyttönä satamakaupungissa, jota pommitettiin seitsemänkymmentä yötä peräjälkeen.

Nyt he halusivat nähdä paikkoja, joista olivat kuulleet. Pietariin heitä ei mikään vetänyt. Siellä kuuluvat kadut olevan sekä leveitä että pitkiä. Ei korkeassa iässä ilkeä enää kävellä jalkoja altaan.

Ja onhan Pietari aika viimeaikainen keksintö. Ei kuitenkaan Lappeenrantaan verrattuna.

Illalla soitin pojalleni ja kerroin jutelleeni miehen kanssa, joka oli ajanut saattueissa Muurmanskiin. Hänkin hengästyi heti.

Historia on niin iso lintu, että sen siipien havinaa ei kuule. Silminnäkijöiden, asioiden kokijoiden kertomukset ovat yhtä epäluotettavia ja epätyypillisiä kuin tutkijoiden tulkinnat.

Mutta tutkimuksia on parempia ja huonompia. Leopold Ranken tehtävänasettelu - miten se todellisuudessa tapahtui - on onneksi unohdettu. Ei ole näkökulmasta eikä siis näkijästä riippumatonta "todellisuutta". Ranken ajatus johtaa väistämättä keisarilliseen historiankirjoitukseen, joka puolestaan saattaa johtaa oikeaoppiseen historiankirjoitukseen. Ja kolmas johtopäätös on omani ja siis mielipide eikä tosiasia - virheelliset mielikuvat historiasta johtavat väkisin asenteisiin ja mielentiloihin, jotka ovat omiaan aiheuttamaan uusia onnettomuuksia.

Puolan suurlähettiläs, jonka nimi taisi olla kreivi Bock, sanoi elokuun lopulla 1939 Englannissa virallisesti, ettei Puola tarvitse apua. Armeijallaan se kykenee hyvin puolustautumaan Neuvostoliittoa tai Saksaa tai molempia vastaan.

16 kommenttia:

  1. Äitini, joka ei ollut kiinnostunut tietäistä tai muutoinkaan lukemista, osasi nimetä kaksi tiedemiestä. Einsteinin ja Jutikkalan.
    Jutikkala oli joskus äidin ollessa vielä varsana, käynyt äidin lapsuuden kodissa ja tehnyt jotenkin vaikutuksen.

    Itselleni historia on aina ollut "selvää", sen vaikutus ja merkitys on ollut minulla tiedossa.
    Minulla on tuolla keskeneräinen kirjoitussarja blogiini tulossa, jossa vertaan elämää telakerjuun. Hetket jotka elämme, jättävät jäljen, mutta persoonallisuutemme kiertää siinä, muuttuen, mutta kuitenkin.
    Kirjoitussarjan eka osa itseasiassa tuli ulos eilen.

    Itse yritin aikanaan järjestää pojalle sellaisen henkilökohtaisen kosketuksen historiaan, jotta jos ja kun asia kiinnostaa, hän voi käyttää sitä ikään kuin tukipisteenä, mutta palaan tähän paremmalla ajalla.

    VastaaPoista
  2. Verkostoista on olemassa "kädenpuristusteoria": voit laskea kättelemistäsi ihmisistä, kuinka kaukana olet siitäjasiitä vaikuttajasta. Ehkä asia toimii myös toisinpäin. Jos puristaisin Kemppisen kättä, olisin ehkä kolmen kädenpuristuksen päässä hypotermiasta, sillä edellytyksellä että Kemppinen ja mies junassa, jonka kavereita paleltui, kättelivät toisiaan. Kannattaa siis varoa, sillä jokainen kädenpuristus voi lähentää itseä ja tuhoa!

    VastaaPoista
  3. petjalle: "Minulla on tuolla keskeneräinen kirjoitussarja blogiini tulossa, jossa vertaan elämää telaketjuun."

    Sitä on kyllä verrattu jo. Kielikuvaa käytti Salon Heikki, (joka muuten lienee Suomen paras sanoittaja tällä hetkellä) Meitä jyrätään-biisissä. Aiheena oli 1990-luvun lama ja sen myötä moninkertaistuneet pankkiryöstöt:´

    "Ja niin kuin Koskelan Vilho Pohjantähtensä alla hankki vapaudenristin sen viimeisen.
    Mä aion huomenna kohtalon telaketjuihin, heittää kerrankin
    kasapanoksen."


    Meitä jyrätään, ne jyrää meitin! Eli kyllä se Heikkikin kierrättää. Kierrätä sinäkin..

    VastaaPoista
  4. Jos ei historian siipien havinaa erotakaan, niin toivottavasti todellisuuden?

    Alkaa tuo ajan kokeminen olemaan niin yksiulotteinen, että ajatus historiallisesta hetkestä on pelottava. Aika on kiireen ja riittämättömyyden yläkäsite eikä sen vääjäämättömyyttä riko kuin todellisuus. Raju isku vasten kasvoja ja taas taivastellaan, että en mä ole ehtinyt, kylläpä aika kulkee jne jne. Klisepankki on tätä pullollaan.

    Onneksi meilläkin on muodostumassa teollisuudeksi saakka ajan kolmiulotteistaminen ; viedään asiakas metsään kokemaan mitä on ei mitään.

    Jutikkalalle kunnioittava hatun nosto ; kuinka monta ulottuvuutta tässä onkaan.

    VastaaPoista
  5. Viittaan usein itseeni, saadakseni keskustelua ryydistäni...

    Jos pitää valita kummalla puolella telaketjua on... http://www.ihmiskunta.org/wp/?p=114

    VastaaPoista
  6. "Puolan suurlähettiläs, jonka nimi taisi olla kreivi Bock, sanoi elokuun lopulla 1939 Englannissa virallisesti, ettei Puola tarvitse apua."

    Puolalaiset ovat Puolen suurin kansallinen onnettomuus.

    VastaaPoista
  7. Saattue Muurmanskiin on eräs niistä kirjoista, jotka on tullut luettua kolmeen kertaan. Pitäiskö lukea vielä kerran?

    Taisteluristeilijä H.M.S Ulysses saa kirjan lopussa lähes myyttiset mittasuhteet.
    Tohjoksi ammuttunakin sen moottorit käyvät vielä uoppamisvaiheessa.
    Keula painuu mereen ja propellit työntävät aluksen syvyyksiin, ikäänkuin se ei suostuisi tulemaan tuhotuksi vihollisen toimesta vaan päättäisi kohtalostaan itse.

    VastaaPoista
  8. Ad Rauno Rasanen:

    Tiettyä varovaisuus voisi olla paikallaan.

    Muistoissani "Pako yli Jaavan meren" oli ensteksi paras jännityskirja. Se sattui silmään Savonlinnan antikvariaatissa, jossa sattuu silmään paljon muutakin mielenkiintoista. Luin sen ja en voisi sanoa suorastaan pettyneeni, mutta kyllä muistikuva väitti sitä paremmaksi.

    Luulisin että tässä olisi asialla se musiikista ja runoudesta tuttu ilmiö, että jokin asia on oivallettu hyväksi ja sitten hinkattu ja höylätty vuosikymmenien aikana täysin teolliseksi.

    Ehkä MacLeanin aikana jännäreissä oli vielä raikkautta? Nyt huolellakin tehdyt (pari Remeksen juttua) ovat niin kovin, kovin teollisia, että rattaiden kolina ja setelien suhina häiritsee ainakin minulla lukemista sangen pahasti.

    Saman havainnon muuten tekee jopa Flemingin Bondeista. Siellä on muutamia jotenkin aidon tuntuisia ja sitten kun kirjoittaja huomaa keksineensä jotain, taso muuttuu romahdusmaisesti.

    En uskaltaisi lukea Burroughsin Tarzaneita.

    VastaaPoista
  9. "Luulisin että tässä olisi asialla se musiikista ja runoudesta tuttu ilmiö, että jokin asia on oivallettu hyväksi ja sitten hinkattu ja höylätty vuosikymmenien aikana täysin teolliseksi."

    *

    Samat on fiilikset täälläkin.

    Sanon saman asian kuin sinäkin, joskin toisin sanoin.

    Onko se aina niin, että alkuperäiset, ensin työstetyt ideat, jotka ei kunnolla vielä ole ideoiksi edes kehkeytyneet, tulee ikäänkuin tuoreemmin ilmaistua kuin myöhemmät - jo tiettyyn muottiin "valetut"?

    Etenkin populaarimusiikin piirissä tämä pätee kuin lainalaisuus (rokkarit tekevät pääsääntöisesti parhaimmat biisinsä alta 30:nä), mutta toki myös MacLeaniin ja Bondiin.

    Eli jos/kun aletaan kirjoittaa tietyn, omaksutun tyylin sekä kaavan mukaan - fordismin peraatteella, ilmaisun ja sisällön taso laskee - ei ehkä heti mutta väistämättä kuitenkin.
    (Onhan käsin tehtykin aina parempaa laatua kuin liukuhihnatuote.)

    Ei tämä tietenkään ole mikään lainalaisuus, mutta kiusallisen usein varsinkin nykyaikana havaittu trendi.

    Klassisten prosaistien tuotannossa voi tosin havaita tiettyä kehitystä sisällön ja tyylin suhteen, mutta motivoivat, alkuperäiset ideat eivät juurikaan muutu vaan saavat vain uutta syvyyttä ja uusia ilmaisukeinoja.
    (Paraatiesimerkkini Dostojevski ja Nietzsche sopivat myös tähän.)

    PS. MacLeanin Karhusaari (1972)taisi olla positiivinen poikkeus hänen jo -60-luvulla alkaneessa "fordismissaan".

    Olen lukenut kaikki MacLeanit Karhusaareen asti. Sen jälkeen eivät liian tekniset ja keinotekoiset - "jerrycottonmaiset" - juonirakenteet enää kiinnostaneet (sorry Jerry).

    Agatha Christie on taitava kirjoittaja, mutta hänenkin dekkarinsa vääntyvät pahimmillaan kuin rautalangasta.
    Niistä puuttuu henki ja elämä.

    Chandler on toista maata.

    VastaaPoista
  10. Kemppinen kirjoitti: "Ja onhan Pietari aika viimeaikainen keksintö. Ei kuitenkaan Lappeenrantaan verrattuna."

    Mainion tekstin keskellä nämä tällaiset kai ovat sitä käsityön jälkeä, persoonallista säröä, joka omalta osaltaan on erottamassa suvereenin kirjoittajan luomaa teollisesta tuotannosta.

    Nimittäin Pietari on Lappeenrantaa viisikymmentäneljä (54) vuotta viimeaikaisempi. Tyydyn tässä viittaamaan netissä vakiintuneeseen tapaan Wikipediaan:

    LAPPEENRANTA (http://fi.wikipedia.org/wiki/Lappeenranta#Historia)

    "Lappeenrannan kaupungin perustamista esitti silloinen Viipurin ja Savonlinnan läänin maaherra Johan Rosenhane vuonna 1649, ja samana vuonna Lappeenranta sai kaupunkioikeudet kuningatar Kristiinalta, joka allekirjoittaessaan perustamisasiakirjaa antoi kaupungille sinetin, jonka kuviona oli villi metsäläinen. Tästä syystä kaupungin ruotsinkieliseksi nimeksi tuli Villmanstrand. Varsinaisen kaupungiksi julistamisen suoritti kenraalikuvernööri Pietari Brahe."

    PIETARI (http://fi.wikipedia.org/wiki/Pietari_%28kaupunki%29#Historia)

    "Pietari Suuri perusti vuonna 1703 Pietarin Nevanlinnan paikalle. Kaupungin nimeksi tuli Sankt Pieter Burkh hollantilaisittain."

    VastaaPoista
  11. Ad Dr.Blind:

    En paljasta, milloin on kysymyksessä erehdys ja milloin syötti.

    Osa Pietari Brahen kaupungeista jäi paperille,kuten tiedämme.

    Mielenkiintoistahan on se, että Lappeenranta oli maanmainio vesi- ja maateiden risteämispaikka, josta ei tullut sen kummempaa, koska Viipuri ponnisti sitten Saimaan kanavan ansiosta silmittömään kasvuun.

    Villimiehestä on, kuten asiaan kuuluu, kirjavia käsityksiä.

    Lapin vaakunassa esiintyvä, heraldiikasta sinänsä tuttu voimamies / jättiläinen on kaikin puolin outo valinta Saimaan sivistyneelle etelärannalla.

    Tästä juolahtikin mieleeni muinaisuudessa lukemani kirja - ehkä ainoa aito-neuvostoliittolainen romaani, josta olen syvästi pitänyt, Solohovia kun en oikein diggaa ja Gorki oli mielestäni enemmän venäläinen. Löytyi kuin löytyi amazonista - Aleksei Tolstoin Tsaari Pietari I, joka on Helkan mukaan painettu Leningradissa 1935.

    Aivan mainio kuvaus mm. Pietarin kaupungin perustamisesta ja jättiläismäisistä juomingeista hollantilaisten "kauppalassa".

    Erikoislaatuinen henkilö tämä Pietari, samoin kuin aina kiehtova Katariina, josta levitettiin niin paljon perättömiä juttuja ja valitettavasti osittain tosiakin. Joku Jean-Henri Castera on julkaissut laajan Katariinan elämäkerran, mutta en ole hirvinnyt ostaa, kun en löydä kirjoittajaa legitiimeistä lähteistä.

    VastaaPoista
  12. Ad Anonymous:

    Olen ennenkin sanonut, että Suomi ei ole erityisemmin kiirehtinyt keräämään kunniaa keskitysleirin keksimisestä (1918).

    Buurisodassa lienee ollut hentojen yritelmiä samaan suuntaan, mutta tietoinen, laajamittainen näännyttäminen keksittiin Suomessa ennen kuin Neuvostoliitto ja Saksa oivalsivat ajatuksen.

    Kunnollisilla ja monissa tapauksissa uskovaisilla pojilla ei tehnyt tiukkaa toimia vartijoina.

    VastaaPoista
  13. Blogillaan Kemppinen ohjasi muiden ohella tämän kirjoittajan Lennart Meren Hopeanvalkean ääreen viime kesänä. Siellä on muun kiinnostavan keskellä jaksossa "Kuusisataa faktaa" maininta, jota polleasta otsikosta huolimatta varmaankin lienee luettava hitaasti:

    "Lappalaiset olivat Tacituksen aikana itämerensuomalaisten välittömiä naapureita pohjoisessa, koillisessa ja idässä - - näitä kaukaisia aikoja heijastaa Lappeenranta. Kaupungin ruotsinkielinen nimi on etnisen tunnuksen lisäksi säilytänyt myös siirtomaavallan hengen: Villmanstrand, 'villimiehen ranta'. Lappalaiset olivat nykyisten vepsäläisten, inkerikkojen ja vatjalaisten lähinaapureita Ääniseltä Nevan suuhun. Laatokan nimi onkin alkuaan lappalainen."

    Vaivauduin näin pitkään sitaattiin alleviivatakseni miten *viimeaikainen* venäläinen Pietari onkaan koulukaupunkiini verrattuna

    VastaaPoista
  14. Ad Dr. Blind -

    esitän mielettömän hypoteesini, jota olen pyöritellyt vuosikymmeniä mielessäni:

    mistä me tiedämme, olivatko lappalaiset saamelaisia?

    Arkeologinen tieto viittaa aika voimakkaasti kahteen kivikautiseen kulttuuriin, joista toinen oli metsästäjäkulttuuri ja toinen paljon edistyneempi maanviljelyn tuntenut sotakirveskulttuuri.

    Arvattavasti ensin mainittu porukka vetäytyi syrjemmälle.

    Jospa meillä on kaksi Suomea?

    Mannerjään reuna ja sen jälkeen Baltian jääjärvi ja Ancylus järvi mahtoivat olla mielenkiintoisia paikkoja. Komsan kulttuurin yhdistäminen saamelaisiin tuntuisi luontevalta.

    Mitään mielenkiintoista täällä ei liene ollut lämpökauden jälkeen.

    Mutta jospa "lappi" ja lukuisat lappi-nimet viittaisivat erillään asujiin eivätkö toisen kielen puhujiin.

    Se taas lienee aika selvä, että Suomi oli joka tapauksessa kahtena kappaleena, Oulanka - Oulujoki jakolinjana. Äänisen vihreä liuske oli kovaa valuuttaa. Sen leviämisreiteistä on tietoa.

    VastaaPoista
  15. Englantilaisten ja amerikkalaisten seikkailut Murmanskissa tuovat ikävästi mieleen sen, kuinka väärällä puolella Suomi oli jatkosodassa. Itse asiassa jo vuonna 1918 samat länsiliittoutuneet pysäyttivät Saksan vasallina pidetyn Mannerheimin talonpoikaisarmeijan etenemisen itään kohti Muurmannin rataa. Miksi kansojen itsemääräämisoikeuden puolesta taistelevat Euroopan vapauttajat valitsivat Suomen sijasta Leninin bolshevikkikapinalliset? Meille ei taidettu kansakoulussa kertoa aivan kaikkea.

    VastaaPoista
  16. Prologi.
    Pidin hiljan pienen puheen konsultoinnista. Esitin näkemyksen että hyvä konsultti kertoo tarinan, jonka kuuntelija muistaa, se muuttuu meemiksi, ja kuuntelija jalostaa sen ajatuksiksi. Mutta se ei ole kaikki.

    Minä muista mistä käsitykseni on peräisin, mutta mm. vanha kamuni tohtori Orava on tätä käsitystäni tukenut että lappilainen on ollut vastapari kyläläiselle ja tätä perua on Suomen monet lappi- alkuiset sanat, kuten Lapinlahti, Lapinniemi ja Lapinsaari. Net ovat olleet paikkoja missä on ollut erillistalo, kylän ulkopuolella. Lapin Agile on toinen tapaus, sillä se on keskellä kylää.

    Lappilaisuuden syvyys Suomessa näkyy siinä, että työpäivän päätteeksi edelleen vain pieni osa väestöstä menee hirteen, kun suurin osa menee kotiin. Hirsinen, vaikinaisempi asuminen, ei ole mennyt vielä kieleen.

    Minä olen äitini pikkuserkku, kahteen kertaan. Äitini äiti on suvun päälinjaa ja isäni suku on nuorempaa linjaa, jotka ovat sitten mm.ristiin naineet kahdesti jälkeen vuoden 1756.

    Aikaan tämä nuorempi linja muutti talolta asumaan muutaman joitakin kilometrejä päätalosta, lapiksi suon ja järven väliin, mutta meni aikansa ennen kuin sinne saatiin kunnon torppa aikaan. Paikka on vieläkin, liki 300 vuotta myöhemmin Kotajärvi, vaikka järvikin on lähtenyt, niin nimi jäi paikaksi jossa joskus, 1700-luvun alussa oli niemi, nyt harjanne kahden lammen välissä.

    Lappia verottavat pirkkalaiset olisivat ilmiö, jossa vero- ja lappi- käsitteet ovat jo menossa sekaisin.
    Olen antanut kertoa itselleni, että verottaminen olisi aikaisemmin tarkoittanut myös erästystä, ja nämä lappilaiset olisivat mahdollisesti olleet jonkinlaisia oman aikansa riistanvartijoita, jotka olisivat esim. jääneet talven yli alueelle valvomaan perheen etuja.
    Jos osa klaanista asuu muualla, riistamailla ja toinen osa klaanista tulee kerran vuoteen hakemaan riistamailta sen tuotteita, niin tämä on saattanut näyttää germaanin silmissä joltakin muulta mitä se on ollut erätaloudessa elävän seminomadin näkökulmasta.
    Kuitenkin Suomen kulttuurin juuret ovat syvällä ja poikittain metsässä.

    Maatalouden tulo Suomeen on ollut minun näkemykseni mukaan rankasti yli arvioitua. Ns. Suomi, eli se alue mitä me nyt yleensä kutsumme Suomeksi, oli suurelta osin erätalousaluetta vielä 1700-luvulla.
    Kaskikulttuuria voidaan oikeastaan pitää sitäkin vain erätalouden muotona, jos kohta se ei enää ollut metsästyskulttuuria, se kuitenkin perustui metsästä saatavaan tuottoon ja tiettyyn liikkuvuuteen.

    Pidän nykyisen kouluhistorian opetuksen eräänä ongelmana opettajien sivistymättömyyttä, joka ylittää pelkän tietämättömyyden rajat, ja sitä tapaa, jolla perinteinen historiankirjoitus on yrittänyt "länsimaalaistaa" Suomen historiaa, missä tarkoituksessa ei olla ymmärretty, tai jopa tahallaan väärin ymmärretty Suomen olosuhteita ja kieltä, ennen kuin teollinen vallankumous liitti meidät toistaiseksi lopullisesti länteen.

    Oma osansa historian väärin kirjoittamisessa on ollut poliittisella tarkoituksenmukaisuudella. Tietty lännen perinnön nuoleskelu oli osa 1800-luvun politiikkaa, joka sopi ensin ruotsinmielisille, ja sitten itsenäisyysliikkeen kannattajilla.

    Maatalousyhteiskunnan korostaminen, ja sitä kautta erätalouden halventaminen, sopi myös viime vuosisadan poliittiseen agendaan, jolloin jopa torpparin pojat alkoivat nimittää itseään talollisiksi, koska siinä oli ajan henki.

    Sitä väitettä en ihan sellaisenaan niele, että saamelaiset olisivat muuttaneet Lappiin vasta 1500-luvulla, mutta olen valmis harkitsemaan kuitenkin ajatusta että ne eivät ole alkuperäisasukkaita siinä mielessä kuin historian kirjoissa sanotaan, vaan omalle kulttuurilleen sopivan lokeron täyttäneitä siirtolaisia, jotka ovat ottaneet alueen haltuunsa viimeisen tuhannen vuoden aikana.

    Tästähän tuli ihan hyvä, taidan kopioda tämän aamuepistolaksi omallekin saitilleni.

    VastaaPoista