19. kesäkuuta 2006

Onnellinen mies

Lukija kysyi, mikä eilisen blogini valokuva oli.

Se oli vanhempieni kesäpaikan saunamökki Kirkkonummella, ja sillä on tarina.

Tässä kuvassa on onnellinen mies, joka lähetti tämän tulevalle vaimolleen. Taustalla on Nurmoilan venäläinen kasarmi. Ikää oli rapiat 20.

Julkaisemisten syy on 85-vuotispäivä, näinä aikoina. Ei vastaanottoa. "Matkoilla."

Tämän valokuvan ajan kirjeenvaihdossa isäni ja äitini havaitsivat haaveilevansa turvekattoisesta talosta. Ensin hankittiin Martta Wendelinin taulu ja sitten rakennutettiin sen mukaan saunamökki. Turvekatosta tulee hyvää, kun sen rakentaa hyvin. Tämä on toiminut 30 vuotta. Katto täytyy niittää. Se onkin metka näky.

Ei käy kieltäminen. Olen kasvanut paitsi kirjakaupassa ja elokuvateatterissa, joita äitini piti, Martta Wendelinin ja Rudolf Koivun määrittelemässä maailmassa.

Se kirjeenvaihtokin on tallella. Kiivaimmillaan isä kirjoitti kolmekin kirjettä päivässä. Lentäjiä oli enemmän kuin lentokoneita. Aikaa oli. Veljeni sai kirjekuoret, joissa oli Itä-Karjalan sotilashallinnon ehiöt postimerkkeinä.

Ehkä ei ole monta isompaa onnea kuin elää pariskuntana sangen kohtalaisessa kunnossa päänsä ja persoonallisuutensa säilyttäen korkeaan ikään.

Luin eilen taas Tolstoin pitkän novellin "Ivan Iljitshin kuolema", josta on hyvä uusi englanninnos (Penguin). Ivan oli isänsä tavoin lakimies, "monien tarpeettomien virastojen hyödytön jäsen, jonka elämä oli suoraviivaista, tavallista ja kauhisuttavaa". Aivan liian myöhään hän ymmärsi eläneenä väärin rakentamalla verhon todellisuuden ja kuolemisen eteen ja ottamalla merkit muilta, ylemmiltään niin että säädyllisyys eli säädynmukaisuus oli kaiken mitta.

Isä on tehnyt kaikkea sellaistakin, mitä on pidetty kummana, kuten retkeillyt ankarasti Lapissa ja ajanut asioita, vaikka tarjolla olisi ollut kunniallisia valtion virkoja. Kun hän kirjoitti muistelmansa, Tarkan Pekka otsikoi arvostelunsa "mies ilman eksistentialismia", ja osui naulan kantaan. Pieni osa sodan käyneistä oppi sodassa läksynsä eikä sitten ahdistukseen antautunut. Tietysti he olivat hyväosaisia ja luonteenlaadultaan sopivia.

Kun isä kompastui tuon turvekattoisen mökin rannassa useita vuosia sitten ja sai neliraajahalvauksen, hän harjoitteli siitäkin itsensä rollaattorin avulla liikkuvaksi, eikä ole tietääkseni valittanut eikä eksistentialismiin antautunut. Muistelmatkin on kirjoitettu yhdellä sormella.

Hyvän asianajajan merkki on päästää asiat lainvoimaisiksi silloin kun arvioi, ettei niille mitään mahda. Tekee sen sijaan jotain sellaista, jolle mahtaa, ja mitoittaa haaveensa mahdollisuuksien mukaan.

Näkemiin, Hamlet. Ei miekoin käydä tuskain merta vastaan, vaan mökillä kirveellä ja sahalla puunrankojen kimppuun ja keittiöveitsi aseena ahdistamaan kehnäsieniä.

Olen varannut kahvinjuonnin kohokohdaksi iPodille Kilpisen "Tunturilauluja", jotka ovat kyllä aika hyviä, ja tekstien tekijä, Inarissa 1886 syntynyt kansakoulunopettaja V.E. Törmänen onnistui myös hyvin. "Jänkä", "Hillankukka", "Tule aaltonen kirkkorantaan". "Vanha kirkko" eli Pielppajärvi on kunnostettu ja on paljon paremmassa kunnossa kuin tekstin kirjoittamisen aikaan.

Esitetään "Puro", laulajana Kim Borg. Hän oli samaan aikaan Nurmoilassa, 1941, ja opetti isälle valokuvaamista, hyvällä menestyksellä. Lopuksi esitetään "Tunturille", esittäjänä Martti Talvela, asiakas ja ystävä, iso mies.

Sitten on itse kunkin aika mennä päiväunelle.

1 kommentti:

  1. Tämä tarina oli cool kuten nuoriso sanoisi.
    Siitä löytyy siis sekä tyyliä että hyvä opetus (Tätä nuoriso ei sano).

    Olet sekä ärsyttävällä että positiivisen kadehdittavalla tavalla kuin joku Tsehovin näytelmien hahmoista - sekä kirjoittajana että näköjään myös ihmisenä(?)

    Luin "Ivan Iljitsin kuoleman" ensi kerran elämässäni viime syksynä, sillä olin päättänyt jo vuosia sitten, että paikkailen vielä joskus aukkoa sivistyksessäni ja luen Tolstoilta muutaman kirjan.

    Suuresti kunnioittamani Albert Camus on aivan ilmeisesti saanut vaikutteita tästä pikku kirjasta - samoin Sartre, jota en tosin arvosta kuin kirjailijana. Jopa filosofina Camus on järkevämpi.

    Olen pitkin elämääni ollut aika kritiikittömästi Dostojevski-fani.
    Ja kuten tunnettua Dostojevski tekee halonhakkuustakin eksistentiaalisen ongelman...

    Pitemmän päälle tällainen asenne alkaa kyllä rasittaa.
    Niinpä olin päättänyt lukea myös Tsehovia, jota en tuntenut kuin television kautta nähdyistä näytelmistä.

    Tolstoin Anna Karenina on neron työtä - "flawless like a work of art" kuten Dostojevski itse kirja-arvostelussaan totesi.

    Tsehov taas on jotenkin merkillisellä tavalla suggestiivinen.

    Hänen teoksistaan ei vaikuttaisi löytyvän päätä eikä häntää. Mutta vaikka näin lopulta olisikin, ne tekevät yhä edelleen syvän vaikututuksen - jostain merkillisestä syystä...

    Näytelmissä rappeutuvan aateliston ja yläluokan edustajat haikailevat Moskovaan, jossa kaikki muka on taas niinkuin ennen.

    Novelleissa liikutaan ajoittain lähes kliinisen (onhan kyseessä lääkäri) tarkan kuvauksen sfääreissä, jota ei voi sanoa sen enempää tolstoilaiseksi realismiksi kuin dostojevskilaiseksi eksistentialismiksikaan.

    Realismia se kyllä osaltaan on, mutta jokin etuliite tarvitaan. Absurdi? Satiirinen?
    Kafka oli taatusti Tsehovinsa lukenut.

    Suuri Tsehov-fani Woody Allen on kertonut yrittäneensä monesti kirjoittaa tsehovilaisia tarinoita, muttei ole kyennyt siihen.

    Ingmar Bergman sen sijaan on ymmärtänyt ja ilmentänyt tsehovilaista elämän haurautta, kovuutta ja jopa maagista outoutta/vierautta (Freudin unheimlich) erinomaisesti elokuviensa kautta.

    *
    Saunamökki tauluineeen ja nurmikkoisine turvekattoineen ei tunnu minusta erityisen romanttiselta (pikemminkin "klassiselta") joskin kieltämättä hyvin kotoisalta ja miellyttävältä paikalta kohdata itsensä halkokasan ("maailman") äärellä.

    Edustakoon se siis tsehovilaisen juristin sielunmaisemaa.

    Onneksi olkoon.

    VastaaPoista