26. toukokuuta 2006

Dan Brownin koodi

Laatulehtien laatuarvostelijat ovat jokseenkin yksimielisesti haukkuneet Don Brownin "da Vinci -koodin". Nyt kirja alkaa olla Suomessakin aivan huikea menestys ja sen oheiskirjat ja oheistuotteet menevät kuin kuumille kiville.

Olen itse laatuarvostelija eli olen kirjoittanut arvostettuihin sanoma- ja aikakauslehtiin suuren määrän arvosteluja ja jakanut omasta mielestäni tasapuolisesti kiitosta ja moitetta.

Olen samaa mieltä kuin laatukollegat. Kirja on mielestäni huono. Toisaalta häpeän joka toinen torstai snobismiani. Yksi tapa rangaista lihaa on kirjoittaa blogia, kun tietää, että kaiken Internetiin liittyvän, varsinkin blogien, pitäisi katsoa olevan vakavalle kirjoittajalle ja ennen kaikkea tutkijalle sopimatonta, arvostelukyvyn vakavaa varurioitumista osoittavaa puuhailua, joka on omiaan herättämään kunnioitetuissa kollegoissa sen käsityksen, että asianomainen olisi toimitettava suoraan, lähtöruudun kautta käymättä, pyöreään koppiin ja sieltä eläkkeelle.

Niinpä luin kirjan, jota siis myytiin 40 miljoonaa kappaletta ilmestymisvuonnaan ja myöhemmin paljon enemmän. Olen lukenut ihastuneena tekijänoikeusjutun Baigent and Leigh v. Random House Group Limited High Court of Justice 7.4.2006 antaman päätöksen. Perusteluista käy muun ohella ilmi, että romaanin henkilö Teabing on anagrammi tekijänoikeusjutun kantajien Baigentin ja Leighin nimistä.

Parhaaseen brittitapaan tuomari on kirjoittanut perustelut reippaasti. Hän toteaa muun muassa: "As is usual with books that attract a lot of publicity they have attracted the wrath of the literary experts of the world." Hän esittää muutaman esimerkin.

Suomessa katsoin Helsingin Sanomien Tommi Aition suomennoksesta tuoreeltaan eli 9.8.2004 kirjoittaman arvion, jossa kirja katsotaan tavanomaiseksi ja oppineisuus Trivial Pursuit -luonteiseksi.

Tästäkin olen samaa mieltä.

Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole arvostelu. En ymmärrä da Vinci -koodin enkä muuten myöskään Harry Potterin valtavaa menestystä. Luulisin näkeväni molemmissa eräitä ansioita, jotka saattavat jäädä kirjallisen perinteen sisältä katsoen huomaamatta.

Maailma on muuttunut. Se on uskoni. Tosiasia se tietenkään ei ole. Nämä arviot osoittautuvat tosiksi tai vääriksi pitkän ajan kuluttua. En tule näkemään sitä aikaa. Paitsi jos muutos on ollut niin tavattoman raju, että se todistaa itsensä ennennäkemättömän lyhyessä ajassa. Se ei ole aivan mahdotonta.

Maailman muuttuessa mielen maisema muuttuu. Tämä on tosiasia. Niin käy joka kerta. Niin on käynyt kymmenen tuhatta vuotta.

Keskeinen osa mielen maisemaa on uskomusten ja arvostusten järjestelmä. Neanderthalin ihminen ja hänen kilpailijansa, meidän esi-isämme, värjäsivät hautoja punamullalla ja panivat hautaan kukkia ja esineitä. Se merkitsee jotain, mentaalista eli mielikuvitukseen perustuvaa ulottuvuutta, jonka ainakin toistaiseksi arvellaan puuttuvan eläimiltä. Puhe on siis tulevaisuuden ennakoimisesta.

Euroopassa nousi 1700-luvulla ääniä, jotka liittyen Jeesukseen ja Moosekseen, Buddhaan ja hyvin moniin muihin julistivat, että ihmisen surmaaminen ei ole oikein. Sen kunniaksi pantiin giljotiini käymään täysillä ja aloitettiin mittakaavallisesti kaiken aikaisemman - Timur-kaania ehkä lukuun ottamatta - ylittävä lahtaus. Varhain 1800-luvulla keksittiin eläinsuojelu, joka oli uusi ja kuohuttava ajatus. Vielä puoli vuosisataa sitten ainakin katolisessa etelässä esiintyi sellaistakin tulkintaa, että koska eläimellä ei ole kuolematonta sielua, sen armahtaminen ruumiilliselta kivulta on joka suhteessa perusteetonta.

Alkaen vuodesta 1989 suuret kertomukset ja Berliinin muuri kaatuivat ja sitten kävi ilmi, että kaksi sivuutetuksi luultua suuntausta, nimittäin uskonnollinen kiihko ja kansalliskiihko, elivät ja voivat hyvin.

Yhdysvaltain presidenttinä on Taliban-henkinen mies. Sanon näin, koska Bushilla näyttäisi olevan mielestään parempi, perustellumpi tai joka tapauksessa velvoittavampi käsitys oikeasta ja väärästä kuin muilla ihmisillä. Tämä on uutta. Poliitikot ja ruhtinaat ja ennen kaikkea rahamiehet ovat perinteisesti olleet tätä mieltä, mutta he ovat arvelleet, että joko on perustettava diktatuuri (Stalin, Hitler, Mao) tai sitten on teeskenneltävä ja sahattava äänestävää yleisöä silmään (Yhdysvallat aikaisemmin - eurooppalainen perinne). Lisäksi on nähty joitakin erikoislaatuisia johtohahmoja, jotka ovat vakavissaan olleet sillä kannalla, että porukalla miettien saattaa hyvinkin saada parempia tuloksia kuin yksin arvaillessa.

Dan Brown ja Harry Potter vetoavat luuloni mukaan uuteen fundamentalismiin. Esitän siis tulkinnan, että "da Vinci koodi" on oikeastaan George W. Bush -henkinen tarina. Se on tarina oikeammin oikeassa olemisesta.

Tavanomaisemmat jännärit - joita suuresti rakastan - pysyttelevät yleensä perinteisen rikoslain ja perustuslakien puitteissa eli mysteeri on esimerkiksi murha tai joukkomurha ja tehtävä on esimerkiksi lainrikkojan paljastaminen. Tällainen kirja tai elokuva on mielestäni suoraan verrattavissa kirkossa käymiseen: saadaan vahvistusta ja virvoitusta ja tullaan kotiin juomaan kahvia ja siirrytään normaaliin päiväjärjestykseen. Myös kauhutarina miellyttää lasta ja aikuista lupauksella paluusta tavanomaiseen todellisuuteen.

Jos näin on, olen oikeastaan aika hyvilläni Dan Brownin menestyksestä. Kirjan tarina käänteineen on keskeisesti minun maailmaani - olen luennoinut 20 vuotta koko lailla samoista asioista ja lukiessani näen suoraan, mitä approbatur-tason lähteitä kirjoittaja tai oikeastaan hänen rouvansa on käyttänyt. Approbatur ei ole pelkkää vähättelyä. Esimerkiksi taidehistoriassa välkähtelee Sir Ernest Gombrich, joka on välttämätöntä lukemista ja todella fiksu. Hänen komea teoksensa The Story of Art ilmestyi 1950.

Mika Waltari suunnitteli pitkään kirjaa Filip Kauniista, Innocentius II:sta ja Temppeliherroista. Waltarin viisautta ja taitoa osoittaa, että hän ei edennyt hankkeessaan, vaan julkaisi sitä vastoin myöhäiset roomalaisromaaninsa, jotka ovat vakiintuneessa mielessä kristillisiä - ja paljon muistikuvianne parempi.

8 kommenttia:

  1. Jostain kummallisesta syystä sitä pitää sordiinoa päällä sun tekstien kanssa eikä kehtaa kommentoida aina kun tekisi mieli (käytänkin tilaisuuden hyväkseni ja kehaisen Catullus-suomennoksesta, joka on tappavan tarkkaa runoutta), vaikka ei kai sitä pitäisi blogien kanssa niin ujostella, oli kirjoittaja kuka hyvänsä.

    DV-koodia en ole lukenut, mutta Harry Pottereista osaan mielestäni jotain sanoa. Oma tulkintani on, että Rowling on rakentanut Ankkalinnan, koska siellä voi nolostumatta ja nolostuttamatta käsitellä vanhanaikaisia teemoja kuten isien syntejä, petosta, kunniaa, valintaa oikean ja helpon välillä sekä murrosikäistä ujostelua, ja on tehnyt sen hyvin.

    Alkupään kirjat ovat huttua, mutta onneksi nopeasti läpikahlattavaa sellaista, ja pari tuoreinta kasvavat melko jyliseväksi saagaksi. Kantsii lukaista, suosittelen.

    VastaaPoista
  2. Ad omnia:

    Onpa hyviä kommentteja.

    Fogelholmille: yritin sanoa. etten kykene näkemään, miksi juuri Potter ja miksi juuri Da Vinci, koska olen nähnyt ja lukenut monia mielestäni niin samanlaisia ja samalla tavalla vetäviä. - Niin paljon en markkinointiin usko, että sillä selittäisin.

    Luin epähuomiossa Dan Brownin Digital Fortressin vuosi sitten, ja se oli mielestäni oikein kiva ja vetävämpi.

    VastaaPoista
  3. Tämän hetken johtava systemaattisen teologian kehittäjä (ja teologian historian asiantuntija) maailmassa - Alistair E. McGrath - on (hänkin) osoittanut, että uskonnollisuus ei ole häviämässä maailmasta - päinvastoin - esim. helluntailaisuus on saanut jopa satoja miljoonia kannattajia 1900-luvun loppupuolella.

    Mutta samanaikaisesti sekulaaristuminen, elämän maallistuminen on jatkuvasti lisääntynyt länsimaissa.

    Itse näkisin nämä Harry Potterit, DaVinci-koodit ja Lordit eräänlaisena maallistumisen kääntöpuolena - siis saman mitalin kääntöpuolena.
    (Kun toinen ilmiö voimistuu, havaitaan myös toisen lisääntyvän.)

    Kun kirkko ja uskonto - ylipäätään perinteinen hengellisyys ei enää saa ihmisiä valtaansa, sen tekevät maallista nautintohakuisuutta tyydyttävät, edelleenkin jossain määrin fiktiiviset sisällöt.

    Historiallisten roolipelien suosio kertoo sekin jotain tästä trendistä.

    DaVinci-koodi ei todellakaan ole laatukirja, mutta se on tärkeä kirja, koska siinä kehitellään soppa, joka näyttää kiinnostavan kaikkia (paitsi kirkkoa?).

    Hanhensulka (Dionysoksen kevät) saattaa kuitenkin olla oikeassa hyväksyessään Paavi Johannes Paavalin II mediaa hyödyntäneen mutta selkeän tiukkapipoisen linjan.

    ..."kirkon itsensä kannalta on paras vastaisku lyhyt ja jyrkkä tuomio ja sen jälkeen pään pitäminen kiinni." - kirjoittaa hanhensulka.

    Ehkä juuri näin, sillä kirkon PITÄÄ säilyttää dogmaattinen identiteettinsä.

    Jos se ei siihen kykene kuten näyttää käyneen uskontieteen kanssa flirttailevan, partikularismia ja separatismia sairastavalle "markkinatalous-luterilaisuudelle", niin yhä paisuva media- ja viihdeteollisuus sekä osaltaan juuri viihteen luoma synkretistinen eli kaikenmaailman uususkontojen (erilaiset new age-johdannaiset kuten scientologia ja wicca sekä satanismi ym.) "markkinatori" tulee myymään luterilaisuutta alihintaan.
    (Se on kai sitä Bonhoefferin tosi "halpaa armoa"...)

    *
    "Dan Brown ja Harry Potter vetoavat luuloni mukaan uuteen fundamentalismiin. Esitän siis tulkinnan, että "da Vinci koodi" on oikeastaan George W. Bush -henkinen tarina. Se on tarina oikeammin oikeassa olemisesta."

    Tämä tulkinta lienee aivan oikea.

    Haluan kuitenkin huomauttaa, että luterilais-reformoidun teologian piiristä todellakin löytyy arvostettu tutkimussuunta, jonka perusteesit lähenevät Dan Brownin pseudo-gnostilaista mielikuvitusmallia, joka supistaa Jeesuksen jumaluuden minimiin.

    (Brownilla on peräti kehno ellei täysin väärä ymmärrys gnostilaisuudesta puhumattakaan siitä, että hän sekoittaa keskenään Uuden Testamentin, gnostilaisuuden ja myytin Graalin maljasta!)

    Tämä koulukunta ei esim. usko siihen, että Jumala on Jeesuksen isä. Ei myöskään Joosef tai joku roomalainen sotilas.
    Toisin sanoen Jeesus oli isätön.

    Sen sijaan Dan Brownin Jeesuksesta ei tainnut jäädä jäljelle muuta kuin "Marian kohdusta löytyvä koodi".
    Mainitun koulukunnan edustajat kuitenkin vielä - luultavasti - uskovat siihen, että Jeesuksessa oli "jumalallinen kipinä".

    Tietysti voimme jälleen venyttää analogiaa ja todeta (brownilaisittain), että juuri DaVinci-koodi markkeeraa salaista eli jumalallista tietoa, joka on verrattavissa "jumalalliseen kipinään".

    Varsinkin gnostilaisuuteen päin kallellaan oleva kristillisyys (etenkin ortodoksisuus tietyin varauksin) käyttää kyseistä "kipinää" mieluusti metaforana Jumalan ilmenemisestä maailmassa.

    *
    "Tavanomaisemmat jännärit - joita suuresti rakastan - pysyttelevät yleensä perinteisen rikoslain ja perustuslakien puitteissa eli mysteeri on esimerkiksi murha tai joukkomurha ja tehtävä on esimerkiksi lainrikkojan paljastaminen. Tällainen kirja tai elokuva on mielestäni suoraan verrattavissa kirkossa käymiseen: saadaan vahvistusta ja virvoitusta ja tullaan kotiin juomaan kahvia ja siirrytään normaaliin päiväjärjestykseen. Myös kauhutarina miellyttää lasta ja aikuista lupauksella paluusta tavanomaiseen todellisuuteen."

    Tämä on myös hyvä vertaus, sillä eiköhän kaikki jännitys- tai ainakin kauhukirjallisuus toista lopultakin sitä samaa suurta - alunperin orfilais-dionysista - kertomusta, jossa eräs galilealainen saarnamies ja dissitentti teloitetaan, mutta joka - kuinka ollakaan - palaa henkiin eli nousee kuolleista.

    Toisin sanoen kristikansa saa joka pääsiäinen surra ja "jännätä" Jeesuksen kuolemaa - kunnes tämä sitten pääsiäisyönä "kuolemalla kuoleman voittaa", mikä merkitsee, että myös (ja vain?) kristikansalle on luvattu ylösnousemuksen kaltainen osallisuus pelastukseen tämän pahan, aineellisen maailman katoavuudesta.

    Ja kaikki on jälleen hyvin eli "palautettu ennalleen" (yhden vuoden ajaksi).

    VastaaPoista
  4. Olen erittäin eri mieltä Nicholas Fogelholmin kanssa. Da Vinci -koodi on yksinkertaisesti huono jännityskirja. Se on tasapaksu, ennalta-arvattava ja kesken kaiken porukkaa istuu aina juomaan teetä ja pakisemaan hölmöjä. Kunnon jännityskirjassa tehdään, tapahtuu ja on yllättäviä juonenkäänteitä. On tullut luettua.

    Mitä tulee niin hölmöihin pakinoihin, niin minun ei ole ollenkaan vaikea niellä ideaa, että Jeesus olis ollut naimisissa. Miksi ei? Merovingien kohdalle vedän jyrkän rajan. Vähän tolkkua ja historian tuntemusta sentään. Sama koskee Graalin tarustoa, joka on minulle rakas ja kallis.

    VastaaPoista
  5. Lähdenpä tästä kirjastoon etsimään Waltarin teosta Tanssi yli hautojen.

    Lukaisin siitä taannoin eräässä kyläpaikassa muutaman alkusivun silmät pyöreinä.

    Kerrottiin venäläisten kokemuksista 1809 kahakoista Itä-Suomessa.

    Annettiin ymmärtää ettei siellä mitään sotaa käyty, esiintyi vain paikallisten asukkaiden yllätysiskuja mailleen tunkeutuneita vääräuskoisten ryssien joukko-osastoja kohtaan.

    Ruotsin sotaherrat olivat rauhanteon jälkeen jättäneet kansan oman onnensa nojaan.

    Saa nähdä löytyyykö sivuilta vielä Sandels ja kumppanit sankaritekoineen, vai oliko Runeberg sittenkin vain hauska satusetä myyttejä luomassa?

    VastaaPoista
  6. Ad Heikki:

    Et pety.
    Genren aloitti på svenska Eirik Hornborg, Fänrik Ståls sägner och verkligheten. Moni on jatkanut.

    Totuus on armoton, kuten M. Sariola asian ilmaisi. Porvoossa porukat seisoivat hattu kourassa arkkipiispan johdolla vastaanottamassa valistunutta keisaria, kun rääsyinen armeija taisteli Ruotsin hitorian häpeällisimpiin kuuluvassa sodassa pohjoisessa.

    Mieti, miksi sensuuristaan kuuluisa Nikolai I salli "Vänrikkien" ilmestyä!

    Waltari on oikeassa - Aleksanteri I:n isä otti ja kuoli samana yönä kun Leif Wager ei kun Aleksanteri I peuhasi Ulla Möllersvärdin sängyssä Porvoossa.

    Niin se käy.

    VastaaPoista
  7. Historiatieteellisesti on aivan eri asia, millaiseksi me faktojen perusteella tulkitsemme Jeesuksen ja se, minkä merkityksen me teologisesti annamme hänen elämälleen ja julistukselleen.

    Tietysti tällainen - varsin positivistiseen lähdekritiikkiin perustuva - metodi ajautuu kristinuskon ymmärtämisen suhteen täydelliseen umpikujaan, koska se tieteellisyyden nimissä tyytyy yleensä pelkkään trivialisointiin välttäen julkilausuttuja hypoteeseja.

    (Hypoteesithan eivät ole faktoja - ennenkuin ne sellaisiksi "kanonisoidaan".)

    Historian tutkijan ongelmaa teologian suhteen voisi kuvata vanhaa tieteenfilosofisista anekdoottia soveltamalla.

    Siinä oletetaan, että tutkija pystyy Jeesuksen jalan "jälkiä" seuraamalla osoittamaan "minne" tämä oli "menossa" tai lopulta "meni".

    "Tieteellisen" historioitsijan suhde teologiseen sanomaan näyttäisi olevan kuin tosikon suhde hyvään vitsiin.
    Hän ei joko ymmärrä sitä tai pitää sitä perusteettomana ja siten mauttomana.

    Historioitsijat ovat eräänlaista akateemisen kulttuurin "keräilijakansaa", jolla on vielä pitkä matka jopa metsästystaitojen omaksumiseen maanviljelystä nyt puhumattakaan.

    Koska en osaa kirjoittaa muita kuin hölmöjä pakinoita, minua voi pitää syyntakeettomana edelliseen lausuntoon...
    Varsinkaan kun se ei perustu faktoihin - tietääkseni.

    VastaaPoista
  8. koti.phnet.fi/petripaavola/DaVincikoodinsanoma.html

    Aika mielenkiintoinen tutkimus Da Vinci koodista!

    VastaaPoista