7. tammikuuta 2006

Pasianssi



Kongresseissa, seminaareissa ja luennoilla saa käsityksen kuulijoiden hienotunteisuudesta. Kun tulee takaa paikalleen, kolmannes porukasta pelaa tietokoneellapasianssia ja näistä noin kolmannes heittää pikanäppäimillä jotain asiallisen oloista näytölle, kunnes kulkija on mennyt ohi.

Puhelimista myös Communicatoriin näyttää saavan erilaisia pelejä, mutta köyhää se on verrattuna poikien puhelimiin. En kaipaa pelejä puhelimeen. Puhelimen tärkein käyttö on veruke lähteä litomaan tai mennä tupakalle. Riittää kun ottaa puhelimen esiin, painelee hetken umpinmähkään nappeja, hymyilee läsnäolijoille anteeksipyytävästi ja poistuu määrätietoisesti ovesta. Kukaan ei koskaan kysy mitään. Ei silloinkaan, jos tulee takaisin. Kaikki luulevat, että se oli jotain poikkeuksellisen tärkeää. Lapsi haettava tarhasta. Anopin kukat käytävä kastelemassa. Auto hinattu Malmille. Itkevä poliisi eksynyt Ruoholahteen.

Ehkä se ei toimisi peruskännykällä niin hyvin. Communicator luo ympärilleen velvollisuuksien raskaan taakan ilmapiiriä. Joissakin kokouksissa pöytä on täynnä niitä. Neuroottisimmat tutkimusjohtajat lukevat tai kirjoittavat tekstiviestejä vähän väliä. Se on loukkaavaa ja paljastavaa. Valokuvasin Mads Bryde Andersonin kirjan "IT-ret" Commarilla. Kirja on informaatio-oikeuden parhaita ja siinä on kaunis ja erottuva kansi. Siirsin kuvan puhelimeni näytön teemaksi. Niinpä löydän nyt oman laitteeni pöydältä muiden joukosta. Soittoääni täytyy miettiä. Edelliseen nuorempi poikani kirjoitti Charlie Parkerin Ornithologyn. Kun nuotteja ei löydy tuosta vain, se oli tehtävä korvakuulolla. Ehkä nykyinen vakioääni on paras, varsinkin jos sen pitää poissa päältä.

Näytä minulle, millaista matkapuhelinta käytät, niin arvaan, millaisia luuloja sinulla on itsestäsi. Oma tapaukseni - työnantaja maksaa. Tosin yliopistoissa professori joutuu polvillaan rukoilemaan näin kallista laitetta (9500). Asianajajat käyttävät 9300-mallia, koska he ovat rikkaita ja notkeita, kun taas 9500 on pelkästään pönäkkä. Tekniikan tohtorit suosivat mielikuvituksellisempia malleja, kuten Nokian Linuxia käyttävää 770-tablettia, jota voi tökkiä tikulla. Jos he ovat menossa Nokian tutkimuslaitokseen tai pääkonttoriin, he ottavat mukaan Sony-Ericsonin laitteen. Niitä on kumminkin nurkissa.

Jenkeissä ja Briteissä kaikki käyttävät nyt BlackBerryä, Palmia tai Ipaqia. Se näyttää huvittavalta. Japanilaiset panevat heti taskiin istuttuaan iMode-kännykkänsä karaokelle ja ryhtyvät laulamaan. Suomessa kuski voisi kääntää saman tien poliisikameralle, jos sellaista tekisi. Jokin näistä laitteista on kuulemma kova juttu ja täyttää sekä tietokoneen että puhelimen tarpeen. Käytin Ipaqia muutamia vuosia sitten. Hauska vekotin. Toisaalta tupakkiaskin kansi ja kynä ajavat saman asian. Kun en polta paperosseja, olen anastanut jostain menneisyyden savukerasian kokoisia kortteja, jotka eivät sekoitu taskussa kuitteihin ja ostoslistoihin, käyntkortteihin ja nimettömiin uhkauskirjeisiin.

Pasianssin pelaaminen tietokoneella osoittaa äärimmäistä pitkästymistä, kehittymätöntä luonnetta ja rikollista välinpitämättömyyttä. Olen harrastanut sitä viisi tai kymmenen vuotta. Windowsin mukana jo muinaisuudessa tullut Yukon ja Free Cell ovat ihan ookoo, mutta ehkä ne todella vertautuvat kynsien pureskeluun.

Pretty Good solitaire (www.solsuite.com) väittää, että sen pelejä olisi ladattu 10 miljoonaa kertaa. Maksullinen versio maksaa karvan alle 20 dollaria. Ohjelman uskaltaa ostaa luottokortilla - järjestelyt ovat asiallisia ja kauppa on kerralla selvä.

Paketissa on 447 erilaista pasianssia. Kortit, taustat, liikkeet ja äänet ovat säädettävissä. Jopa sääntöjä voi rukata. Kone laskee tilastotiedot ja onnittelee raivokkaasti läpi menneestä pasianssista. Pelistä on myös pieni Mac-versio. Siirsin oman ohjelmani Applen PC:tä emuloivalle virtuaalikoneelle. Ei ole siis koneesta kiinni.

Miksi tietokoneella kun oikeita pelikorttejakin on olemassa? Makuasia, mutta korttien sekoittaminen ja sijoitteleminen tapahtuu sekunnissa. En nauti korttien selaamisesta. En pelaa korttia enkä shakkia, en juo enkä juokse. Kunnioitan pokerin ja sökön mestareita ja tiedän, että pokeri on laskennallisten menetelmien ja diskreetin matematiikan äiti ja lisäksi psykologisesti erittäin vaativa laji. Sen voisi huoleti liittää kesäolympialaisten ohjelmaan.

Lopetin Free Cellin saatuani fuskaamalla 99 peliä sadasta menee läpi. Fuskaamista on se, että tietokonetta käyttäen on helppo ottaa pakkia eli käytännössä kokeilla eri vaihtoehtoja. Kieltämättä eräitten jakojen kanssa on mennyt kaksikin viikkoa, ei kuitenkaan valtion virka-aikaa. (Helppo sanoa, koska virka-aika määritellään tunteina vuodessa.)

Jotkut pasiansseista ovat tylsiä onnenpelejä. Jotkut ovat erittäin vaativia taitopelejä. Jotkut vaativat opettelua, koska taktiikan lisäksi on strategioita, jotka vievät tulokseen.

Kolmen korttipakan Yukon on makuuni. Se on aika vaikea ja suhteellisen matemaattinen.

Puolisolle on turha syöttää selityksiä. Pasianssia pelaava henkilö kerjää kehotusta hyödyllisiin taloustöihin, ilman asiatonta viivytystä. Selityksenä itselleni esitän tämän. Tietokonepasianssi on aika hyvä diagnostinen väline. Pari minuuttia riittää vahvistamaan epäilyn, että vakavaa työtä on nyt turha jatkaa tai että vireä tunne luissa ei ole luuloa van totta. Oma vaimoni tietää, mistä on kysymys, jos sanon mittaavani "sielullista koostuneisuuttani".

Ulkoilu, esimerkiksi rauhallinen kävely, on erinomainen ajatus. Mutta on ihmisiä, joilla on ominaisuutena henkinen moniajo. Osaa ajatella ja siis tehdä monta asiaa yhtä aikaa. Kirjoittaminen, joskus musiikin kuuntelu, lukeminen tai elokuva saattaa aiheuttaa tilan, jota ei ole aivan helppo sammuttaa. Ajatus ja tunteet on kuin kourallinen kirppuja. Näyttelijät ja muusikot puhuvat tästä - miten vaikea on päästä "alas" esityksen jälkeen.

Tuohon tilaan pasianssi auttaa usein. Se on eräänlaista hiljentymistä. Harhaileva ajatus lopettaa poukkoilunsa. Jotkut jäävät kyllä koukkuun. Itse en tunne kiusausta jäädä roikkumaan pelin ääreen loputtomasti. Kun siis silmissä ja sormissa on hyvin määritelty, systeeminen tehtävä, sen suorittaminen tarjoaa tilaisuuden kastautua piilotajuntaan.

Mainitsemaani pasianssia kehun muitakin kokeiltuani siksi, että siihen saa äänet. Pelin läpi menemisen lätinä antaa aistillista mielihyvää.

3 kommenttia:

  1. Olen kuullut, että edemenneessä Neuvostoliitossa joittenkin kaverien kehittelemä Tetris saatta viedä niin pahaan kierteeseen, että päästäkseen kuiville on viisasta turvautua itsehoitoryhmän apuun. Näin siis Pohjois-Amerikan yhdysvalloissa. Muuta diagnoosia ei tarvita kuin että myöntää voimattomuutensa elämäänsä ja tetrikseen nähden ja vilpittömän halunsa pyrkiä eroon tetrismi-nimisen fyysistä ja psyykkistä riippuvuutta aiheuttavan tunne-elämän sairauden otteesta. Tetrismistä ei koskaan parane, vaan taipumus säilyy, mutta kun taudin saa hallintaansa, voi pelastua itsetuholta ja viettää sosiaalisesti hyväksyttävää, tyydyttävää elämää, kunhan ei jätä ryhmää ja sen seurauksena retkahda takaisin entiseen kurjuuteensa, josta saattaa joutua palaamaan raudoissa tai laudoissa.

    VastaaPoista
  2. Kiitos tästä postauksesta. Nyt ymmärrän, miksi aina välillä - varsinkin ennen kiiruhultaisia kirjoitustöitä - jumitun shanghain eli mahjongin ääreen. Testaan todellakin vain virettäni tai viritän sen täsmälleen oikealle aallonpituudelle!

    VastaaPoista
  3. Hahhaa, mitähän sanoisit 3310:stani ja sen luomasta minä-vaikutelmasta. Sain joululahjaksi Sudoku-lehden, mutta lasten suosimasta miniclip.comista piti käydä opettelemassa pelin alkeet. Siinäkin pelissä pää tyhjenee, tosin ei niin hyvin kuin eräässä toisessa samaisella sivustolla pelaamassani lasten suosikkipelissä.

    VastaaPoista