6. tammikuuta 2006

Lisää saippuaa mummun silmiin

Muuan kommentoija kirjoitti viisaasti, että mäenlaskun tuomaritoiminnasta voi kirjoittaa aina, ja aina siinä on narisemisen aihetta.

Totta.

Toisaalta kyllä sanoin korostaen, että puhe ei ole vääristä ratkaisuista, koska niitä esiintyy tuomioistuimissa ja urheilussa. Väärien ratkaisujen ongelmaa lähestytään luomalla tarkistus eli muutoksenhakukeinoja. Urheilussa sellainen on "jury".

Sekä tuomioistuimissa - myös rikosasioissa - että mäenlaskussa ja etenkin jääkiekossa ja jalkapallossa on tärkeämpää saada nopea ja selkeä ratkaisu kuin saada oikea ratkaisu.

Jos jalkapallon paitsiot tutkittaisiin videolta monen miehen voimin, jo menisi aikaa. Jos paitsioratkaisu voitaisiin kumota protestin johdosta, ottelu jouduttaisiin ehkä pelaamaan uudestaan.

Jos Janne Ahonen saa liian huonot pisteet hypystään, ei sille mitään mahda. Mutta jos tuomaritornissa majailee kelmejä, jotka soveltavat sääntöjä oman mielensä mukaan, siihen voi julkisuus tehota.

Vielä kerran: yksittäiset ratkaisut - Ahosen pisteet - ovat oikein tai väärin. Sääntö koskee esimerkiksi Telemark-alastuloa, ja kun se on kirjattu virallisesti noudatettavaksi, sitä on noudatettava. Jos norjalainen tuomari tekee väärän ratkaisun, hänen on sanottava: "en nähnyt kunnolla" tai "niin minä sen näin" sen sijaan että ryhtyisi sönköttämään uusia sääntöjä.

Tämä kaikki on hiukan toisarvoista verrattuna siihen avoimen ongelmaan, että urheilu ja viihde ovat harman talouden alueita, joista tiedetään liian vähän. Kansainvälinen olympiakomitea ja esimerkiksi kansainvälinen jalkapalloliitto liikuttelevat miljardeja euroja vuodessa. Eräässä mielessä näillä järjestöillä ei ole omistajia, ei kotimaata, ei veroja eikä tilintarkastusta. Tiettävästi järjestöjen elimiin valitut henkilöt eivät kärsi köyhyydestä.

Tässä on iso ero. On hyvin kunnioitettavia vapaaehtoisjärjestöjä, kuten kansainvälinen Punainen Risti. En ole koskaan kuullut vihailtavan, että joku täyttäisi taskujaan tuon merkin turvin. On vähemmän kunnioitettavia organisaatiota, kuten valitettavasti eräät YK:n lähellä toimivat. On organisaatioita, joiden aatepohjassa voisi olla repostelemista, kuten kansainvälinen partioliike tai Rotary- tai Lions-toiminta. Minulla ei ole mitään niitä vastaan, joillakin on joskus ollut.

Maailmanhistorian organisaatioista pitkäikäisin ja monessa mielessä etevin on katolinen kirkko Vatikaanissa. Kirkon poliittiset suhteet (Mussoliniin ja Hitleriin) ja taloudelliset rakenteet ovat 1900-luvun kuluessa osoittautuneet eräin kohdin hyvin arveluttaviksi. Vatikaanin ja Italian mustan rahan ja kaatuneiden pankkien suhteet on ikävä tarina. Meillä kirkon verotusoikeutta on jatkuvasti harmiteltu, ja onhan se tavallaan erikoinen ratkaisu. Toiselta puolen kirkko on taloudellisesti täysin läpinäkyvä eli puhdas kuin pilli.

Urheilu ja viihde ovat meneillään olevassa mediakonvergenssissä hyvin lähellä polttopistettä. Viihteen (sitä voi sanoa myös taiteeksi) taloutta olen selvitellyt itselleni muutamia vuosikymmeniä. Los Angelesissa ei ole ollut yhtä poikkeusta lukuun ottamatta gangsterivaltaa, koska sellaista ei ole tarvittu. Elokuvateollisuus on yhtä hyvä rahanpesujärjestelmä kuin Las Vegas. IRS eli verovirasto ei mahda mitään olemattomille tappioille ja salaperäisille voitoille, koska yhdellä elokuvalla voi todella menettää sata miljoonaa dollaria.

Urheilu oli vapaaehtoistoimintaa, mutta Yhdysvalloissa siitä tuli sirkusesitysten muoto. William Kolehmainen oli hyvä ammattiurheilija, joka ansaitsikin juoksemisella. Euroopassa markkinat arvioitiin vaatimattomiksi, ja siksi urheilun rahavirrat suunnattiin toisin. Suomalaisten oivallinen menestys yleisurheilussa johtui sotien välisenä aikana tietysti siitä, ettei urheilu herättänyt juurikaan kiinnostusta muissa maissa. Englannilla oli yliopistoperinteensä, ja Saksa liitti "rata- ja kenttäurheilun" propagandaan, jolla haluttiin osoittaa kansan ja rodun ylemmyyttä. Propagandistisen näkökohdat tajuttiin Neuvostoliitossa sangen myöhään, mutta ensimmäinen ja viimeinen urheilun suurvalta oli DDR, harppi-Saksa. Valmennusmenetelmistä ja dopingista ei ole tehty jälkeenpäin ihmeemmin tiliä.

Suomalaisille kansanmiehille hiihtäminen tai juokseminen oli ainoa keino päästä metsien pimennosta leveämmälle leivälle. Lauri Pihkala ja Urho Kekkonen tosin järjestelivät asiat niin etevästi, että maailmanennätystason miehetkin palailivat urheilu-uransa jälkeen Alkon varastomiehiksi tai Riihimäen kioskille nauttimaan korvikealkoholeja.

Etenkin itäisten maiden upseeri-urheilijoiden johdosta naurettaviksi muuttuneiden amatöörisääntöjen muuttaminen oli suuri parannus. Mutta jopa lehdistö ja televisio pitävät edelleen yllä urheiluosastoja, jotka sitkeästi esittelevät urheilua kaikesta muusta inhimillisestä toiminnasta erillisenä alueena. Urheilu elinkeinotoimintana tulee puheeksi vain poikkeustilanteissa.

Ja johtotehtävissä ja tuomareina toimii nössöjä. Tai no. Ehkä se on hyvä asia, että siellä on kokeneita liikkeenjohtajia.

Jos joku yrittää tuoda matkalaukussaan maahan luvattomasti valmistetun äänitteen jonkin huonon yhtyeen heikosta biisistä, tulli ja poliisi ovat kurkussa, koska tekijänoikeutta on loukattu. Sen sijaan mäenlaskijoilla, keihäänheittäjillä, pituushyppääjillä ja niillä kaikilla muilla ei ole mitään oikeuksia, vaikka olisi korvat täynnä Maamme-laulua.

Eikö olekin erikoista? Tekijänoikeuden yhteydessä toistellaan niin usein, että hyvästä suorituksesta on maksettava kannustava palkka. Liikkeenjohtajat saavat kannustuspalkkioita, vaikka eivät olisi saaneet aikaan mitään erikoista.

Kaikkien maiden urheilijat, liittykää yhteen.

1 kommentti:

  1. Oletko lukenut Hakolan Teron blogia "Pressikatsomo" Hesarissa? http://blogit.helsinginsanomat.fi/urheilutalous/

    Hän ottaa kantaa urheilun taustoihin ja myös talousasioihin. Kirjoitteleepa välillä talouspainotteisia juttuja/kolumneja myös paperilehteen.

    VastaaPoista