12. joulukuuta 2005

Archipoeta

Carmina Burana (1100-luku)
suom. Jukka Kemppinen (latina)

Sydämeni savuaa kun täynnä pyhää vihaa
karvain mielin ripitän katoavaa lihaa.
Olen aine eloton, tomua ja tuhkaa
niin kuin syksyn tyhjä puu, jota myrsky uhkaa.

Viisas mies sen käsittää, että kalliolla
ainoastaan kestävä perustus voi olla.
Minun virtaamistani eivät padot sulje.
Saman taivaan alitse kahdesti en kulje.

Itseäni vertaisin ruorittomaan laivaan.
Kuljen tietä tuulien niin kuin lintu taivaan.
Minua ei pitele kahle eikä muuri.
Omiani rakastan, syntisäkki suuri.

Syvä synkkämielisyys on harmillinen juttu.
Leikki taas on hunajaa, samoin seura tuttu.
Venus-jumalattaren hyvät käskyt täytän.
Sydämeltään raukoille taivaan merkit näytän.

Tiellä lavealla ei säästy synnin suusta.
Minäkään en perusta hyveistä, en muusta.
Himo ajaa enemmän kuin Vapahtaja sallis.
Kadotettu sielu on, mutta nahka kallis.

Korkein kirkkoruhtinas, kuule rukousta:
kuolemasta autuutta ei vie tuska musta.
Neitokaisten ihanuus rinnassani palaa:
vaikkei saisi koskettaa, sitä sydän halaa.

Mitä vaikein tehtävä luontoaan on voittaa,
neitosia nähdessään kieltä hyveen soittaa.
Nuorisolle sopivan en usko lain tuiman
nähdessäni neitosen kauniin, sorjan, huiman.

Mikä tulen liekeissä palamasta estää?
Kuka mailla Pavian siveänä kestää?
Siellä Venus sormellaan nuorisolle viittaa,
katsoo silmiin sirosti, ja en muusta piittaa.

Hippolytus, hurskas mies Paviaan nyt pane:
huomenissa hyvettä ei auta edes ane.
Venuksen ei vuoteen ole tyhjiin ammentajaa,
kaupunkimme torneissa ei siveys saa majaa.

Toiseksi saan tunnustaa, että paljon pelaan,
kaikki vaatteet menetän, kortteja kun selaan.
Kylmä karsii ruumista. Omatunto soimaa.
Silloin runot kirjoitan, olen pelkkää voimaa.

Kolmanneksi tunnustan: kapakka on paikka,
jota koskaan kaihda en, tulkoon tuho vaikka.
Siellä kuoro enkelten laulaa alituiseen:
olkoon lähtö lempeä lepoon, ikuisuuteen.

Kohtaloni lopulta on kapakassa kuolla,
jossa viime töikseni voin kannun pohjan nuolla.
Luona Kaikkivaltiaan enkelparvet laulaa:
Herra! Muista juomarin sielua, ja kaulaa!

Kolpakoista väkevin kolpakko on parhain.
Siitä lentää sieluni taakse tähtitarhain.
Kapakkani viini on hyvää siksi että
ylimysten viinissä on liian paljon vettä.

Joku runontekijä välttää kapakoita,
salamyhkään sepittää säkeitänsä noita,
tutkii, valvoo, rukoilee vaikka puoleen yötä
eikä silti aikaansaa kunnollista työtä.

Paastoavat raittiina runoilijain kuorot,
torit kaukaa kiertävät sekä tanssin vuorot.
Heidän sepitelmiään muka seuraa maine.
Läkähtyvät työhönsä. Heidät särkee paine.

Jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat antaa.
Runontekokilpailuun minut täytyy kantaa.
Minut voittaa selvin päin kurjin tuhertaja,
mykkä sekä lauluton on raittiin miehen maja.

Jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat jakaa.
Minäkään en tylsänä tuoppi suussa makaa.
Mitä viini parempaa lempeässä säässä,
sitä säkeet suuremmat runoilijan päässä.

Sellaisia kirjoitan, millaista saan juoda.
Olen täysin kyvytön, ellei juomaa tuoda.
Selvän miehen runoja vertaan kurjaan roskaan.
Kännissä Ovidius voittaisi ei koskaan.

Sanoista en kiinni saa, olen häilyväinen,
ellen juoman vahvuuteen ole tyytyväinen.
Vaan kun kallon pohjassa Bacchus valtaa pitää,
silloin toimii Apollo. Silloin runo itää.

Virheeni näin tunnustin, kaikki syntiparat,
joista nyt rankaisevat tuomarisi arat.
Silti heitä itseään katumus ei pistä
nauttiessaan kohdaltaan synnin hedelmistä.

Tulkoon nyt siis jokainen eteen piispan armaan,
kaikki jotka luottavat Herran sanaan varmaan,
kuka tohtii, heittänee kiven ensimmäisen
tämän ripin kuultuaan, suoran, täysipäisen.

Itsestäni kerroin siis kaiken minkä tiedän.
Elämääni entistä tuskin enää siedän.
Myrkyn olen sylkenyt, kaiken pahan tuojan.
Kasvot näkee ihminen, sielun katse Luojan.

Käännyn kohti hyvettä, kaikki paheet torjun,
sielultani uudistun, tuskin enää horjun.
Niin kuin puhdas karitsa nautin uuhen nisää.
Paheitteni lastia milloinkaan en lisää.

Kölnin vaaliruhtinas, sääli katuvaista,
anna armo minulle. Pahe ei nyt maista.
Anna uskovaiselle tuomiosi mainen.
Kaiken minkä käsket teen. Olen luottavainen.

Eläinkunnan kuningas säästää antautuvan,
leijonalta voimaton saa elämisen luvan.
Tehkää tekin samaten, valtaherrat maanne.
Sovelias laupeus lisää kunniaanne.

2 kommenttia:

  1. Tekisiköhän Tuomari Nurmio tähän sävelen?
    Sillä eräänlainen "Kurja matkamies maan" tämä "Archipoeta" osaltaan myös on - "tuhannen kapakan kautta."

    Mutta ironiaa ja itseironiaa tästä löytyy rutkasti enemmän kuin "Kurjan matkamiehen (tahattomasta) "huumorista".

    "Suurinkvisiittorin" ominaisuudessa pitäneekin kysyä: "miten on Archipoeta vilpittömyytesi laita?"

    Ettet vain houkka tee pilkkaa yhä vielä tunnustaessasi ja katuessakikin?
    Silloin joudut kyllä "paholaisen pannuun paistumaan!"

    PS. Suomentajalta varsin osuvaa ja poetan (minun mielestäni) jossain määrin buffoonmaisen "spiritin" oivallisesti tavoittavaa riimittelyä.

    VastaaPoista
  2. Hieno! Voi että oli hieno ja kauan kaivattu käännös.

    VastaaPoista