12. marraskuuta 2005

Sappho

Tästä Sapphon runosta löytyi puuttunut toinen puolikas hiljan.

Saarikoski on kuollut, Junkola vaikenee. Suomensin siksi itse. Kävi ilmi, että kieli on päässyt vähän unohtumaan. Siihen on palattava aina samaa reittiä.

Uuden testamentin kreikka on helppoa, koinee. Korkean hellenismin kieli on se, jota ennen opetettiin kouluissa, ei minulla kuitenkaan. Runouden kieli on vallan vaikeaa. Sappho on sekä arkaainen että saaristolainen. Hän eli myöhemmin kuin Homeros mutta ennen kuin Aristoteles ja Platon.

Lapset, kiirehtikää saamaan
punasylisen Muusan kauniit lahjat
ja heleä laulua rakastava lyyra.

Minun ihoni oli ennen pehmyt,
nyt vanha,
hiukset kasvaneet harmaiksi.

Sydän painaa, polvi
ei enää nouse
kuin tanssivan eläimen.

Voihkin sitä. Mitä teen?
Ei ole ikää
vailla vanhuutta.

Tarinan Tithonosta rakasti
ruususyli Aamutar ja vei
hänet maailman ääriin

nuorena, kauniina. Sitten
Tithonos vanheni, mutta
Aamu on aina nuori.