Intellektuelleja

Intellektuelleja
Jukka Kemppinen

Ranskassa on uusimman tilaston mukaan 1,1 miljoonaa intellektuellia. Suomessa heitä on kaksi, Jörn Donner ja Paavo Haavikko. Heistä ensin mainittu on vaarattomampi, koska hän on tavallinen kirjailija. Haavikko oli loistokas kirjailija puoli vuosisataa sitten. Myöhemmin hän on väläyttänyt pari kertaa, mutta enimmäkseen ei. Hänen pörssi- ja sijoitusneuvonsa 1980-luvun lopulta kannattaa lukea: rahat Kansallispankin osakkeisiin, joissa ne ovat turvassa.
Donnerilla ei ole tarvetta harjoittaa sijoitusneuvontaa, muuta neuvontaa kyllä.
Kirjallisuudesta näyttää kulutusta kestävän romaani ja parhaiten runo. Ei siis pidä erehtyä. Jos runoelämä on tällä hetkellä kituliasta, siitä ei pidä tehdä päätelmiä. Todellisuudessa suuri runous hengittää nyt muualla kuin kirjan kansien välissä: lauluissa. Meillä on jokin näköharha viimeksi kuluneen aikakauden jäljiltä, kun samastamme runouden kirjoihin. Todellisuudessa sana ja sävel ovat yleensä olleet saman asian kaksi puolta. Juice Leskinen ja Eppu Normaali avartavat ihmisten elämää ja tekevät sen taitavasti. Heistä ei tule akateemikkoja. Se taitaa olla onni.
Asiateksti ei kestä kulutusta. Jos ajattelemme lystin vuoksi vain Suomen kirjallisuutta, niin sanottua yleistä kirjallisuutta ei ole menneiltä vuosikymmeniltä hengissä kuin nimeksi. Eino Leino, Mika Waltari ja Väinö Linnan ovat pysyviä. Ihminen ei elä viikkoa ajattelematta vähintään kerran jotain Linnan henkilöä, sanontaa tai tilannetta.
Tietokirjan kohtalo on kolkompi kuin huippu-urheilijan. Jälkimmäisestä sanotaan, että hän oli kerran hyvä, parempi kuin muut. Edellisestä tiedetään, että hän oli jo varhain väärässä. Kirous koskee erikoisesti tutkijoita. Luen usein historiaa ja kirjallisuutta ja taidetta koskevia kirjoja. Se mikä muutamankin vuosikymmenen takaisesta annista on ottavaa, muistuttaa pelottavasti kaunokirjallisuutta – esimerkiksi Egon Friedellin ”Uuden ajan kulttuurihistoria”, jossa faktat ovat melkein järkiään väärin ja arvostukset lievästi ilmaistuna kummallisia. Silti sitä lukee riemukseen. Vanhoista kirjallisuuden tutkimuksista kiinnostavat vain elämäkerrat. Elämäkertoja ei pidetty kunnon tutkimuksina moneen vuosikymmeniin.
Intellektuelli ei ole sama asia kuin kirjailija, koska intellektuellin arvellaan ansaitsevan maineensa muulla kuin kuvitelmilla. Tämä ei kuitenkaan ole asian laita. Intellektuellin perikuva on jokin Olavi Paavolainen, joka selvittää ja selittää ajassa liikkuvaisia asioita niin että tekstiä sietää lukea vielä kauan sen jälkeen kun ajankohtaisuuden terä on taittunut.
Mutta intellektuellin nimitykseen suhtaudun vihaisesti, koska johtavat intellektuellit ovat niin usein olleet ensimmäisinä keksimässä peitetarinoita ihmisten murhaamiselle ja sortamiselle, kuten Jean-Paul Sartre Moskovan linjallaan, Jan Myrdahl Maon Kiinan kiitoksissaan ja Pentti Linkola kiittäessään Pol Potia ja kansanmurhaa.