Hyvä Markku

Hyvä Markku,

tämä on vastaus sähköpostiisi. Asia on yleisemminkin kiinnostava. Siksi vastaan tällä kertaa blogilla.

Kysyin, miksi meillä ei ole ulkomaalaisille kelpaavaa englanninkielistä Suomen historiaa. Tiedossani olevat viritelmät ovat lähinnä asiantuntemattomille laadittuja. Yksi syy aloitteeseen on lievä kiukku. Euroopan ja sen eri osien historioita ilmestyy paljon. Suomi mainitaan mahdollisesti sotahistorian yhteydessä ja silloinkin harhaanjohtavasti. Kirby ja muutama ovat julkaisseet jotain. Meinanderin pikku History of Finland on uusi mutta hyvin suppea ja 1900-lukuun keskittynyt. Jutikkala et al. on poliittista historiaa.

Olen viimeksi lukenut Norman Daviesin uusimpia aikaansaannoksia. Nyt löytyy jopa käsitettävä yhteenveto Burgundin (ainakin yhdeksäntoista myöhemmän Saksan, Sveitsin, Italian, Itävallan ja Ranskan alueilla toimineen yksikön) tuhatvuotisesta historiasta. Puola-Liettua, Euroopan suurin valtio, on katettu. Suomea ei ole.

Minustakaan Suomen historia ei ole eurooppalaiselle eikä amerikkalaiselle millään tavalla mielenkiintoinen asia. Muutamia anekdootteja sieltä löytyy, mutta siinä kaikki. Ruotsi olisi todellinen sankaritarina. Nousu suurvallaksi 1600-luvulla oli omituinen tapaus ja silloisen läntisen maailman mittojen mukaan hallinnon uudistaminen todellinen saavutus. Se onnistui, kun tappelunhaluisesta ja hurskaudestaan hytkyvästä Kustaa II Aadolfista oli päästy yllättävän onnenpotkun kautta eroon.

Luultavasti sama hallinnonuudistus, siis iso reduktio ja niin edelleen, oli luonut perinteen, jonka turvin Ruotsi toteutti paljon myöhemmin eli 1900-luvulla toimivan yhteistyön työnantajien ja työntekijöiden kesken, tukeutui vankkaan virkamiesosaamiseen selviämällä nuorallatanssistaan molempien maailmansotien aikana, ja sen jälkeen pani toimeen, keskeisin osin Britannian esimerkkiä noudattaen, uudenlaisen tulonjakopolitiikan, jolle joku keksi myyvän nimityksen ”kansankoti”. Se joku oli Per Albin Hansson puoluekokouksessa 1928, ja seurauksena oli demarien vaalivoitto, hallitusvastuu ja ensin Hansson ja sitten Erlander pääministerinä 1932 – 1973.  Ei ole ihme, että viisaat demarit, Tanner ja Fagerholm, tiesivät, mitä kuusta on kuuleminen.

Puhe Ruotsista tässä yhteydessä ei ole eksymä. Suomen tuntuvampi avustaminen 1918 ja 1939 – 1944 olisi ollut Ruotsilta katastrofaalinen virhe. Harvapa sitä käytännössä kannattikaan. Taidan olla hiukan yksin mielipiteineni, mutta mielestäni meidän suomalaisten pitäisi kiireesti värjätä itsemme neekereiksi ja tarjoutua Ruotsille siirtomaaksi. Ratkaisisimme palkkasotureita tuottamalla myös osan omista sosiaalisista ongelmistamme. Itse asiassa juuri sen olemme tehneet monta kertaa ennenkin. Ja Natoon olemme kuuluneet salajäseninä vuodesta 1951, kuten Ruotsikin.

Jos kirjoittajana olet sinä, Markku Kuisma, alan ykkösprofessori ja lisäksi aidosti kirjoitustaitoinen, ja onnistut värväämään mukaan opetuslapsiasi, ajattelin että voisit pudottaa teollisuuden keksimisen tavallaan syyn asemasta seuraukseksi. Kuten metsäteollisuuden laajan historian lukeneet tietävät, ällistyksellä ei ollut rajoja, kun pahana rikkaruohona pidetty kuusi osoittautui käyttökelpoiseksi selluloosan ja paperin raaka-aineeksi. Luulisi ulkomaalaisiakin kiinnostavan, että myös heille oli käydä hullusti. Painopaperi oli aivan liian kallista ja sen raaka-aine eli lumput olivat loppumassa. Eikä esimerkiksi Englannissa ja Ranskassa eikä juuri Saksassakaan ollut riittävästi puuta raaka-aineeksi.

Suomi sai brittitekniikkaa (Finlayson) jo ostaneena etumatkaa Ruotsiin ja Norjaan nähden varastamalla kylmästi saksalaiset kantapatentit. Venäjän keisarikunnan osana Suomi ei tunnustanut kansanvälisiä patenttioikeuksia. Ruotsissa jopa Lars Magnus Ericsson oli vaikeuksissa patenttien kanssa. Pariisin liittosopimus on vanha. Se tehtiin 1883 (La Convention de Paris sur la protection de la propriété intellectuelle). Liittosopimusta ja sen vaikutusta elinkeinoelämään ei ole lainkaan tutkittu hyvin pienen juridisten sananselittäjien piirin ulkopuolella. Se on surullista, kun ajattelee, että viime aikojen suuri anekdoottimme Nokia oppi jo toisella kierroksella (GSM) käsittämään patenttien merkityksen. Itsekään en tiedä, miten suuri osa sotakorvauksista ja nousevan hyvinvoinnin edellytyksistä (kuten lääkkeistä) saatiin syntymään tulkitsemalla ulkomaalaisten oikeuksia ”väljästi”.

Sitäkään ei ole pahemmin mietitty, että osa elektroniikan osaamisesta liittyy Neuvostoliittoon. Ostimme hyvinkin edistynyttä sotatkeniikkaa, kuten Migejä, ja tiettävästi niiden aika edistyneet järjestelmät muutettiin täällä turvallisuuspoliittisista syistä omaperäisiksi. Avaruusteknologiasta en tiedä. Öljynjalostusta ja ydinvoiman käyttöä opettelimme itse niin että kykenimme panemaan venäläisille paremmaksi. Ainakin akateemikko Erkki Laurila oli näissä asioissa hakamies.

Tähän liittyy varsinainen teema – Euroopan ehkä takapajuisimmasta, jumalan hylkäämästä maankolkasta varsin tasapainoiseksi teollisuusvaltioksi alle 100 vuodessa aloittaen niin tyhjästä, että valtion pankin ensimmäiselle valtionlainallekin piti käydä pyytämässä takaajat kaupungilta (Borgström). Se hipoo maailmanennätystä.

Keskiluokan syntyä on tutkittu kohtalaisesti. Suomessa tämäkin ilmiö, jota haluaisin nimittää keskiluokan muutokseksi, tapahtui käsittämättömän nopeasti, noin vuodesta 1955 vuoteen 1975. Olen itse käynyt läpi sattumalta hyvin dokumentoidun aineiston, nimittäin vanhempieni ja isovanhempieni. Vanhempani olivat minun syntyessäni alempaa keskiluokkaa ja tottuneet niukkuuteen. Joskus 1965 olimme koko perhe ylempää keskiluokkaa. Samanlaisia tarinoita on tuolta ajalta sata tuhatta. Edes USA:n sotaveteraanien kouluttaminen ja asuttaminen lähiöihin ei ollut yhtä nopea ja dramaattinen muutos.

Meillä oli valtavasti tekemätöntä työtä ja vähän tekijöitä. Muodollisen koulutuksen rinnalla maassa toimi näkymätön koulutus, kun sekatyömiesten pojista tuli betoniraudoittajia ja myymäläapulaisten tyttäristä lehtoreita. Yksi täysin vaiettu yhteiskunnallisen muutoksen vauhdittaja oli sota, kuten vanhempieni tapauksessa. Vieläkin poliittiset puolueet ja suvut saavat tapella tosissaan, ettei vaativimpiin tehtäviin nimitettäisi parhaita miehiä ja naisia. Isänikin päätyi kohta RUK:n suoritettuaan opettamaan kadettiupseereita (navigointi, ilmavalokuvaus ym.).  Ja: keskiluokallemme oli lopultakin ominaista mutkaton suhde duunareihin, ammattimiehiin.

Paha ilma

Pahan ilman linnut saavat suurta suosiota. Heitä kun kuuntelee, on ikään kuin olisi äänestämässä käynyt, ja asiat voi taas unohtaa.

Muuan kommentoija palautti mieleen kysymyksen suuren kapinan vaarasta. Hän sanoi samaa, mitä olen itsekin toistellut. Yritysten menestyksellä ja bruttokansantuotteella ei temppeliä rakenneta. Venäjän keisarikunta oli hurjasti menestyvä hanke. Siellä ketään ei kiinnostanut yhteinen kansa, joka oli jopa palatsien tuntumassa ajoittain nälänhädän kourissa. Katso lähemmin vaikkapa Tshehov, jota kuitenkin kiinnosti.

Reformistit halusivat itse määritellä, mitä on se ”kansa”, jonka oloja on helpotettava. Bolshevikit keksivät ratkaisun, joka on toiminut siitä erin: kansa olemme me. Bolshevikkihallinnolta ei voi vaatia mitään, koska se edustaa kansaa ja on kansa ja toimii kansan parhaaksi ja  hirttää kansan tahdosta kansantuomioina.

En tässäkään tarkoita bolshevismilla mitään tiettyä ajatussuuntaa. Haluan välttämättä lukea historiaa samalla tavalla kuin operatiivinen osasto tekee sotahistoriaa. Sillä ei ole mitään merkitystä, mitä vihollissoltut ajattelevat. Mielipiteitä ei tutkita, tekoja selvitetään. Sillä on kaikki merkitys, paljonko vastapuolella on paukkuja ja kuinka kova komento.

Sellaista kuin useissa arabimaissa ja Jugoslaviassa ei voi tapahtua täällä. Se että jokin eteläinen EU-valtio sortuisi sosiaaliseen rauhattomuuteen (tarkoittaa kapinaa), ei ole meidän murheemme.

Tämä on jokseenkin poikkeukseton mielipide. Eikä mitään tässä mielessä pelottavaa voi tapahtua liioin Yhdysvalloissa tai Venäjällä.

Näin saa tietenkin ajatella ja tällaisia saa puhua. Vuoden1871 jälkeen ei ole ollut merkittäviä kapinoita, sanotaan. No, Kiinassa oli lähes koko 1900-luvun kapina, ja USA törmäsi Vietnamissa kapinaan – ei kommunistien kansainväliseen salajuoneen, ja Neuvostoliitolla oli sama tilanne edessä ensimmäisessä Afganistanin sodassa, joka muuten jatkuu edelleen.

Afrikka ja Etelä-Amerikka on tapana sivuuttaa laajemmissa pohdinnoissa, ja Väli-Amerikka samoin, vaikka sielläkään ei kaikki tuntuisi olevan oikein kunnossa.

Pahaa ilmaa oli pakko ryhtyä levittämään päivän pikku uutisen takia. Kuka olisi uskonut näkevänsä sen päivän, että Yhdysvallat ilmoittaa virallisesti Venäjälle, jonka edellinen nimi siis oli Neuvostoliitto, ettei pahantekijä Snowdeniä tuomita kuolemaa eikä kiduteta, jos hänet luovutetaan kotimaahansa  tuomittavaksi.

Siis Yhdysvallat vakuuttaa Venäjälle, että se ei kiduta, ja tämän asian esiin ottaminen on Guantamon ja vastaavien takia tarpeellista! Yhdysvallat ei vakuuta, että se ei urki ja vakoile liittolaisiaan. Sen ei tarvitse vakuuttaa, koska kukaan ei uskoisi.

Miksi urkinta on niin tärkeää? Virallinen vastaus on kai terrorismin estämiseksi. Mutta liittyisikö asiaan millään tavoin muiden levottomuuksien estäminen?

En minä tiedä. En tunne Amerikkaa. Olen asunut siellä vain vähän ja opin vain yhden asian, nimittäin sen, että kaikki yleistävät väitteet Yhdysvalloista ovat lähtökohtaisesti virheellisiä. Ne 51 osavaltiota ja vielä suurempi määrä erillisalueita – esimerkiksi monet suurkaupungit – ovat todella olemassa, ja niiden asukkaat suhtautuvat aika laajasti toisiinsa perinteisin tavoin, eli pelkäävät ja vihaavat toisiaan.

Tämä toivottavasti oudolta vaikuttava sananjulistus tähtää aivan selkeään väitteeseen. Niin sanottu politiikka on hyvin tärkeää ja niin sanottu talous eli rahoitustoiminta ja tavaroiden ja palvelujen tuottaminen ja vaihdanta ovat hyvin tärkeitä asioita. Mediaa seuraten tuntuu välillä siltä, ettei olemassa olekaan muuta,  paitsi lisäksi urheilu ja sarjakuvat.

Sekä yrityksen että yksityisen kannalta pitäisi olla hyvin selvää, ettei kukaan eikä mikään voi toimia itse määrittelemässään todellisuudessa. Suomessa puhutaan joskus kainosti hymyillen lintukotolaisuudesta. Se tarkoittaa samaa kuin Odysseain lootuksensyöjät – seutua vailla todellisuutta.

Toimintaympäristö ei ole kauppatieteellinen vakio. Irtisanomisiin tai työehtosopimusneuvotteluihin tulee ikävä käänne, jos työläiset tai irtisanotut työläiset esimerkiksi polttavat tehtaan. Sellaista toimintaa ei ole Suomessa nyt näköpiirissä, mutta ajatus ei ole tuulesta temmattu. Tällainen vanha mies – tarkoitan itseäni – on sekä kuunnellut mukana olleiden kertomuksia että lukenut suhteellisenlaajastikin vuoden 1918 tapahtumista, joita muuten nimitettiin puhekielessä kauan kapinaksi. Termi olisi ollut jopa oikeudellisesti osuva, mutta etenkin voittanut osapuoli vierasti sitä pahasti. Minkähän vuoksi? Lapuan liikkeen sanominen kapinaksi olisi epäisänmaallista ja herjaavaa, vaikka sellainen tulkinta on järjellinen, että loppujen lopuksi tapahtumassa oli sotilasvallankaappaus, jollaiset olivat Euroopassa hyvin suosittuja 1930-luvulla.

Mutta meillä ei voi tapahtuu mitään sellaista. Paljon puhuttu 12 prosenttia eli rupusakki ei tee kapinaa. Se ei jaksa eikä osaa. Mutta entä tyhjän päälle pudonnut keskiluokka? Politiikassa ei ole kysymys vain politiikassa, ja mitä innokkaammin poliitikot puhuvat, sitä tarmokkaammin on syytä laskea pöytähopeitaan (jos sellaisia sattuu omistamaan).

Kansantuomioistuin

Verkkokeskustelua katselen joskus Helsingin Sanomien ja Ylen sivuilta. Se on tietenkin taikauskoa. Luulottelen, että nämä kaksi vanhaa suurmediaa olisivat kauttaaltaan kilpailijoitaan luotettavampia. Se ei taida pitää paikkaansa.

Tässä omassa blogissani olen ylpeä kommenteista ja haeskelen välillä keinoja saada aikaan keskustelua. Ja joskus se onnistuu. Tässä mielessä trollit ovat aika yhdentekeviä. Asiaa mietittyäni tulin joskus vuosi sitten siihen tulokseen, ettei täydellinen kommenttien julkaiseminen edistä mitään asiaa. Uusi ilmiö on kömpelö mainonta, jota tulee etenkin englannin kielellä. Sanotaan jotain perusteettoman mairittelevaa ja muka ohimennen mainitaan oma verkkopaikka. Ne jätän johdonmukaisesti julkaisematta. Henkilökohtaisia huvittelijoita hylkään myös joskus. Ellei kommentoijalla ole muuta sanottavaa kuin että Kemppinen on tyhmä, niin ei siinä ole paljon julkaisemista. Moni jaksaa kirjoittaa sanoen, miksi ja millä tavalla K. on tyhmä, ja se kuuluu asiaan ja julkaistaan ilman muuta.

Itse on ole koskaan kommentoinut verkkoon muutoin kuin omalla nimelläni, enkä tietenkään omaan omaan blogiini nimettömänä tai nimimerkillä.

HS ja Yle ovat ottaneet tavaksi viitata verkkokeskusteluun. Sääli etteivät ne ole tehneet mitään sen edistämiseksi. Uusi Suomi on arvostettava julkaisu. Sen sekavuutta vierastan ja mietin joskus, onko tarpeen toistaa ykkösuutisia. Samoin olisi hauska lukea joskus reportaaseja – esimerkiksi ”Asuntomessut – sairaiden aivojen tuotteita kaikkien ihmeteltävänä”.

Niin – miksi esimerkiksi viikon parhaita keskustelijoita ei palkita? Kyllä esimerkiksi satanen varmaan kelpaisi? – Tämä on vain keskustelua. Minulla ei ole sellaiseen mahdollisuutta eikä aihetta.

Sitä vastoin jaan mielelläni tilaa. On vain hauskaa, jos joku kirjoittaa pidemmin ja paremmin. Ellen voi muuta luvata, tässä on lukijoita, joiden herättely on melkein keneltä tahansa pitkä työ.  Olen valmis menemään niin pitkälle, että jos joku kirjoittaa niin pitkän ja mielenkiintoisen kommentin, että se tulee lähelle tässä yllä pidettyä kahden liuskan mittaa, julkaisen sen erikseen eri päivänä ja otsikolla ”Kommentti (…)”

Näyttää nimittäin kovasti siltä, että arvovaltaisenkin median keskustelupalstoilla näkyy ja kuuluu erikoislaatuinen luonnevikaisten veljeskunta. Heillä on korostunut tarve morkata toisia ja esittää omissa nimissään villejä väitteitä, joita he saattavat suorastaan pitää tosina. Ja silloin jotkut saattavat erehtyä uskomaan.

Näinä päivinä hätävarjelu eli omenavarkaan ampuminen on keskusteluttanut. HS:n keskustelun aloittaa joku toteamalla, että Suomessa tuomitaan aina rangaistukseen rikoksen uhri.

Tuollaisen väitteen kohdalla tarvittaisiin blogin isäntää tai muuta moderaattoria ärähtämään.

Voi olla, että ne muutamat kymmenet hätävarjelujutut, jotka Suomessa vuosittain ratkaistaan, tuntuvat monista vääriltä. Meillä kun on ja on ollut sata vuotta se ajatus, että hätävarjelun ja sillä torjutun oikeudenloukkauksen on oltava samaa paria. Siis omenavarasta ei todellakaan saa karkottaa ampumalla haulikola kohti.

Kukaan ei ole huomauttanut, että asuntoon tunkeutujan karkottaminen ampumalla ei ole ainoastaan hyvin arveluttavaa lain kannalta. On muitakin näkökohtia. Amerikkalaisten käsiaseiden määrästä puhuttaessa olisi syytä huomauttaa, että kymmenen metrin päästä ja sitä kauempaa tavallinen kansalainen ei osu pistoolilla kehenkään. Lännenelokuvista saa koko lailla väärän kuvan.

Vuosikymmeniä sitten ammuimme pojan kanssa varuskunnan radalla. Minulla oli isopistooli, mutta pidin enemmän Waltherin olympiapistoolista. Ilman kehuttavaa harjoittelua opin puolessa vuodessa osumaan kohtalaisen varmasti mustalle eli ihmisen kokoiseen maaliin, kun sain keskittyä ja tähdätä rauhassa. Aikaa tarvittiin tuollaiset 15 sekuntia.

Hätävarjelu- tai itsepuolustus tilanteessa poliisin omiltaan ennen vaatima 30 laukausta kuukaudessa ei riitä yhtään mihinkään. Sellaisen harjoittelun jälkeen on viisainta tyytyä pamppuun tai perääntymiseen. Tositilanteessa saattaa menestyä henkilö, jolla on kahden tai kolmen vuoden kova koulutus ja jatkuva harjoittelu päällä.

Toisin sanoen: yöpöydän laatikossa säilytetyt, romanttisista syistä usein liian karkeakaliiperiset aseet ovat käyttökelvottomia. Neuvo rikollisille: käykää kimppuun vain, mielellään heittäytymällä. Toista laukausta ei tarvitse pelätä, koska aseen laukaissut kansalainen säikähtää ääntä ja rekyyliä niin pahasti, ettei hänestä ole hetkeen sihtaamaan.

Ellette usko, menkää hirvikokeeseen. Se on aika helppo; kukaties pystyisin pääsemään siitä läpi kunnolla harjoiteltuani, ja kivääri on niin paljon pistoolia helpompi ase. (Torjuakseni vastaväitteen: nämä kouluampujat ja vastaavat tulittavat noin käsivarren etäisyydeltä.)

Jutun kuva viittaa vain ampumistaitoon. Itse en ole koskaan metsästänyt. Toisaalta minulla ei ole mitään sitä vastaan, että toiset metsästävät. (Edelliskerrasta kalastamassa taitaa siitäkin olla pari vuosikymmentä. Poika osoittautui jo keskenkasvuisena paljon paremmaksi siinäkin lajissa.)