Mikael Pentikäiselle

Terve taas. Olen edelleen samaa mieltä. Helsingin Sanomat ja emoyhtiö voisivat kernaasti käyttää kunnon juristeja.

Nyt käytössä oleva freelance-sopimus on aiheuttanut laajaa jupinaa. Sen ymmärtää. Moni pelkää menettävänsä ansiomahdollisuuksiaan.

Teidänkin yhtiöittenne käyttämä sopimusmalli on kuitenkin parin perusasian kohdalla virheellinen ja siksi pätemätön. Sopimuksellanne ei ole merkitystä. Pelkkä kiistäminen riittää. Minustakin tämä on noloa isolle mediatalolle.

Selitän.

Tässä on esimerkki, joka on peräisin blogiini tulleesta kysymystä ja näyttää olevan aito. Se ei näyttäisi olevan Sanoma-ryhmän, joten asiasta on helppo kirjoittaa tässä asian selvittämiseksi.

"XX saa Aineistoon kaikkiin jakeluteihin (nykyisiin ja tuleviin) korvausta vastaan yksinoikeudella kaikki immateriaali-, teollis- ym. oikeudet mukaan lukien muuntelu- ja edelleenluovutusoikeuden…

Tuottaja vastaa siitä, että XX:lle toimitettu Aineisto ei loukkaa kolmannen immateriaali- tai muita oikeuksia. Tuottaja vastaa myös siitä, että sillä on oikeus myöntää tämän sopimuksen mukaiset oikeudet XX:lle. Tuottaja vastaa kaikista kolmannen oikeuksiin perustuvista vaatimuksista aiheutuvista oikeudenkäyntikuluista sekä muista kustannuksista…

XX:llä on oikeus siirtää tämä sopimus ja sen nojalla saadut oikeudet edelleen.
Tähän sopimukseen perustuvat oikeudet jäävät voimaan tämän sopimuksen voimassaolon päättymisestä riippumatta."

Ensimmäinen kappale on OK lukuun ottamatta lyhennettä ”ym.”, jota en ymmärrä, ja sitä, että moraaliset oikeudet eivät ole luovutettavissa. Luovuttajalla (”Tuottaja”) on oikeus vastustaa teoksen vääristelyä, esimerkiksi uutiskuvan käyttämistä arveluttavassa yhteydessä mainoskuvana.

Toinen kappale saattaa tarkoittaa takautumisoikeutta. Oikeuksien hankkija nimittäin vastaa joka tapauksessa kaikista ”kolmannen oikeuksiin” perustuvista korvauksista ja kuluista. Immateriaalioikeuden, tässä tapauksessa kai tekijänoikeuden, loukkaamisesta vastaa lain mukaan jokainen, joka käyttää teosta olematta siihen oikeutettu valmistamalla siitä kappaleita, levittämällä sitä tai muilla lain luettelemilla tavoilla (TekijäL 2 §, rikoslaki 49 : 1).

Sopimuksella ei voi muuttaa sivullisen oikeusasemaa, joka siis perustuu lakiin. Sopimus koskee vain sopimuksen tehneitä. Sopimuksella ei voi suojautua kolmannen, kuten oikean tekijän tai aikaisemman luovutuksen saajan vaatimuksilta.

Jos oikeudet näin hankkinut taho, esimerkiksi mediayhtiö, joutuu maksamaan korvauksia kolmannelle taholle, se voi yrittää periä niitä tämän sopimuksen nojalla sopimuskumppaniltaan.  Sopimustekstistä huolimatta en povaa menestystä. Tekijänoikeusriidassa vilpitön mieli ei riitä puolustukseksi. Sopimusriidassa se riittää.

Sopimuksen kolmas kohta on sellainen, että usuttaisin mielelläni asianajajan potkimaan sen nurin oikeudessa. On outoa ja kohtuutonta, että oikeuksien siirto jää voimaan sopimuksen voimassaolosta riippumatta. Se on oikeastaan paradoksaalista. Esimerkiksi kirjankustannusalalla ei ole mitään vastaavaa. Vaikka kustantajat puhuvat backilististä eli oikeuksien varastosta, sen käyttäminen edellyttää umpeen kuluneen sopimuksen toisen sopijapuolen uutta suostumusta eli sopimuksen uudistamista.

Sopimuksen suomeksi laatinut, hengenlahjoiltaan epäilemättä vähälle jäänyt henkilö, näyttää sekoittaneen omistusoikeuden immateriaalioikeuteen. Sopimus jolla oikeus luovutetaan pysyvästi, on nimeltään kauppakirja, ja puhe on silloin omistusoikeuden luovutuksesta.

Sopimusteksti näyttää olevan amerikkalaisesta suomennettu. USA:n tekijänoikeuslaki eroaa dramaattisesti eurooppalaisista juuri oikeuksien luovutusta koskevin osin. Siellä works made for hire –rakenne on ollut laillisesti käytössä sata vuotta. Euroopassa ei ole vastaavaa.

Nähnyt työmiehen

Ovatko Lipponen ja Niinistö nähneet työmiestä? Kommentoija kysyi, olenko minä nähnyt, mutta panen kysymyksen tietämättömyyden tiliin. Ikäiseni maalaispitäjän kasvatti kasvi silloisten, entisten ja tulevien kovan työn tekijöiden ja köyhien ihmisten keskellä.

Kysymys lienee pohjaltaan kopioitu Jacob Riisin kirjan nimestä ”How the Other Half Lives” (1880) http://www.authentichistory.com/1898-1913/2-progressivism/2-riis/index.html

Se on valokuvateos. Magnesium-salamavalo oli hiljan keksitty. Riisin kirja muuttaa kenen tahansa käsityksiä siirtolaisten paratiisista ja muka sopusointuisesta menneisyydestä..

Itse kysymys tuli kansainväliseksi jo Victor Hugon tuotannosta; myös Charles Dickens oli merkittävä tässäkin asiassa. Vallankumousten jälkeenkin 1800-luvulla oli ollut itsestään selvää ja soveliaisuuden sääntöjen mukaista, etteivät säätyläiset olleet missään tekemisissä vähäväkisten kanssa.

Juuri tästä johtui August Ahlqvistin ja Aleksis Kiven omituinen suhde, vaikka olihan Ahlqvist kyllä myös oikeasti hullu ja elämän pahasti kolhima. He olivat molemmat lähtöjään vähäistä väkeä, professori Ahlqvist saunamuijan avioton poika, jonka koulutuksen rahoitti tunnollinen siittäjä, aatelismies. Myös kartanonisäntä Agathon Meurman Kangasalta osallistui väittelyyn ”todellisesta Suomen kansastsa” ja penäsi, että hän jos kuka tuntee asian. Varmaan hän oli käynytkin itsellisten asuinloukoissa.

Slavoi Žižek on viimeistään dokumenttielokuvasta ”The Pervert’s Guide to Cinema” (Vertigo, Iivan Julma II, Kaupungin valot, Solatris, Lost Highway…) alkaen ollut radikaalin älymystön kirkkaita nimiä. Taustalla soivat Hegel ja Marx ja psykoanalyysi (Lacan). Tämä mies, jonka nimen kirjoittamiseksi joutuu käymään läpi heksadesimaalitaulua (Ž = Alt 0381), huomauttaa The London Review of Booksissa, että tällä kertaa Englannin, Ranskan, Espanjan ja arabimaiden kaduille nousseilla ei ole ohjelmaa. Hyökkäyksen kohteena on poliittinen luokka. Aivan kuten meillä Suomessa. Hän huomauttaa myös, että kun poliittista luokkaa vaaditaan sekä katoamaan että hoitamaan Kreikan tilanne, vaatimus on vaikeasti vastattavissa.

Hän aloittaa kertomalla kaskun. Työmies työnsi tarkoin vartioidun tehtaan portille joka ilta pressulla peitetyt kottikärryt, jotka tutkittiin aina tarkasti. Mitään ei löytynyt ja työmies sai mennä. – Hän varasti kottikärryjä.

Lehden kirjoittaja John Lanchester lienee parhaita nyt julkaisevista, jos laskemme vain arkiset hahmot, joihin Žižek siis ei kuulu.

Hänen huomionsa kriisin syistä on hyvä. Yhdysvaltain republikaanit ei ole enää poliittinen puolue. Poliittisilla puolueilla on jokin toimintatapa, joillakin jopa tavoite. Teekutsuvimmaisten nousun jälkeen republikaanit ovat alkaneet vannoa järjettömyyden nimeen. ”He tietävät, että kaikki muut tietävät, etteivät he todellisuudessa välitä tekojensa seurauksista. Mutta heidän maailmankuvansa on olennaisesti teologinen.”

Selviteltyään, miten Sarkozy ja Merkel ovat kiihdyttäneet kriisiä Lanchester päätyy suositukseen. Pankkeja olisi kohdeltava samalla tavalla kuin muita välttämättömien mutta vaarallisten palvelujen toimittajia, kuten vesilaitoksia, voimaloita ja lääketeollisuutta.  Suomessakin mainostettu ”vastuu osakkeenomistajille” eli liikeyrityksen velvollisuus tuottaa voittoa toteutuu aina valtion luvalla ja valtion ehdoilla. Valtio kieltää sisäpiiririkollisuuden ja kirjanpidon väärentämisen mutta ei työvoiman manipulointia.

Suomessa on pitkä alastoman valtiovallan ihannoinnin teologinen perinne, ja kyllä meilläkin ”työmies” on ollut mielisairaan synonyymi. Vielä sodan päätyttyä lääkintäeverstiluutnantti Y.S. Suomalainen kauhisteli kansankunnan parhaimmiston (ylioppilaiden) kaatumista, koska näin ”sekatyömiestyyppi” pääsee vallitsevaksi, ainakin ellei kelvotonta ainesta – surmata.

Luulen että uutisissa näkemäni kreikkalaisnainen oli oraakkeli, vaikka ensin nauroin: Kreikalle on annettava rahaa, hän sanoi, koska ihmiset ovat tärkeämpiä kuin numerot (eli raha).

Eikö meilläkin jälleen vihjailla ”täysin tarpeettomista ihmisistä”?

Kenen vastuu

Tämä on oikeastaan jatkoa eiliselle. On tullut mielenkiintoisia oikeustapauksia. Korkein oikeus muutti hovioikeuden ratkaisun, kun valitus oli jätetty tutkimatta myöhästyneenä. Se oli, kuten selvittely osoitti, tullut käräjäoikeuden tietojärjestelmään sähköpostina ajoissa, mutta sähköposti oli heittänyt sen roskapostin puolelle, josta se ilmaantui vasta määräajan kuluttua umpeen.

Mutta vahingonkorvaus. Se on hankala sana. Se tarkoittaa kahta hyvin erilaista asiaa.

Sopimussuhteessa esimerkiksi virheellisen tavaran toimittanut myyjä on vahingonkorvausvastuussa ostajalle. Tätä sanotaan sopimusvastuuksi. Sopimussuhteen ulkopuolella vahingon varomattomuudella aiheuttanut on vastuussa vahingon kärsijälle. Luentoesimerkki: yleisellä alueella oleva kaivanto jätetään yöksi ilman kulkuesteitä (pukki, siima) niin että kulkija putoaa pimeällä kaivantoon ja loukkaa itsensä.

Tekijänoikeudessa – etenkin verkkojakelussa – korvausperusteet ovat sekaisin ja korvaussummat ovat kohonneet ajoittain mielettömyyksiin. Osasyy on tuomioistuinten ja erittäin sotkuisen lainsäädännön. Itkettävä todiste oli Ruotsissa julkaistu ehdotus uudeksi tekijänoikeuslaiksi – siinä ei ole juuri mitään uutta, ja juuri ne ongelmat, jotka häiritsevät pahasti ihmisten tavallista elämää, on jätetty huolellisesti ratkaisematta.

Internetissä voi joutua poliisin mielenkiinnon kohteeksi ja vaikeuksiin jopa noudattaen kohtuullista varovaisuutta ja pysyttelemällä tyydyttävän kunniallisena.

Selostan tässä vertauskohtana uuden ennakkotapauksen, jossa vahingonkorvaus oli samaa suuruusluokkaa kuin joissakin viime aikojen tekijänoikeusjutuissa.

Neste Oyj joutui lopulta maksamaan vahingonkorvauksia noin 200 000 euroa, kun sen varustama bensa-asema oli saastuttanut vuosien kuluessa maaperää pahanpäiväisesti.  Asema oli lopetettu ja tontti myyty. Sitä ei voinut käyttää ennen maamassojen vaihtamista, ja Neste ilmoitti, ettei se vastaa mistään. Korkeintaan toimintansa jo lopettanut yrittäjä voitaisiin panna maksamaan.

Polttoaineen toimittajan ja bensiiniaseman ylläpitäjän suhde on mutkikas. Vaihtoehtoja on ollut useita. Joskus yrittäjä on ollut aidosti itsenäinen, vaikka öljyfirma on omistanut pumput  Joskus tiskin takana on ollut pelkästään öljy-yhtiön palkkaamia työntekijöitä. Epämääräinen yhteisnimitys on ”franchising”.

Termi on syytä liittää yleissivistykseensä. On hyvä tietää, onko R-kioskilla kassakoneen ääressä palkollinen vain henkilö, joka saa itse päättää jostain. Viimeksi mainittu alkaa olla harvinaista. S-market on aina osuuskunnan eli SOK:n tai sen yhteistyökumppanin toimipiste, mutta K-marketissa on ainakin toistaiseksi yksityinen kauppias, joka toimii yrittäjänvastuulla.

Odotan kiinnostuneena, milloin Wahlroos tai joku muu keksii franchising-pohjaisen pankin konttorin. Se olisi näppärää. Jos pankin konttorista loppuvat rahat, Nordea tai Sampo tai Osuuspankki  voisivat ilmoittaa, että he eivät sitten vastaa mistään, kun tämä onkin paikallisen, lähes varattoman pikkuyrittäjän henkilökohtainen bisnes. – Menetelmä alkaa olla suhteellisen suosittu. Kansalainen tilaa kalliin muuton tunnetulta firmalta. Kun on käynyt ilmi, että operaatio menikin aivan poskelleen, muuttoliike ilmoittaa, että sopimuksen tekijä olikin, kuinka ollakaan varaton kommandiittiyhtiö, ja sen omistava suuryritys ei niin ollen vastaa vahingoista.

Nesteen oikeustapaus on tärkeä, koska siinä tuottamuksesta riippumaton, niin sanottu ankara vastuu on kylmästi ulotettu öljy-yhtiöön. Ratkaisu on epähavainnollinen, koska laki on muuttunut tässä välissä pariinkin kertaan. Periaate on tärkeä. Noin isossa asiassa Neste, joka olisi tietenkin voinut olla ABC tai Teboil tai vastaava, ei päässyt livahtamaan vastuusta. Sivullinen voi luottaa siihen, että kuuluisa nimi, joka on katolla valomainoksena, on vastuussa.

On syytä käsittää pikkuyrittäjien asema. Esimerkiksi Prisman edessä on kesällä vihannesta ja marjojen myyntiä, joka voi olla luonteeltaan lähellätorikauppaa ja vallan vailla yhteyttä tavaratalon toimintaan.

Krääsä eli merchandising

Lehtiuutinen tiesi, että Kiinassa oli suljettu huvipuisto, jossa oli käytetty tekijänoikeutta loukaten Angry Birds –aineistoa.

Uutinen antaa aiheen yhteen kommenttiin. Asetelma on rahallisesti hyvin tärkeä ja oikeudellisesti aika monimutkainen.

Kaj Stenvallin mainiot Ankka-maalaukset loukkaisivat ehkä Disneyn tekijänoikeuksia. Olen tietävinäni, että asia on aikoinaan hoidettu ja että tappelunhaluisena tunnettu Disney Inc. olisi tässä tapauksessa käsittänyt saavansa ilmaista mainosta tai ainakin goodwilliä. Ehkä ne eivät loukkaa – itse olisin sitä mieltä, mutta siitä tulkinnasta joutuisi tappelemaan.

”Sankarin” tekijänoikeus on syntynyt käytännössä, etenkin USA:ssa. Oikeudenkäyntejä on ollut Disneyn hahmojen lisäksi Tarzanista, Teräsmiehestä ja monista muista.

Tarzan on luentoesimerkkini. Tekijänoikeutta ei loukata tekemällä elokuva tai sarjakuva henkilöstä, joka heiluu vähissä vaatteissa viidakossa, painii krokotiilien kanssa, on hyvää pataa apinoiden kanssa ja vainoaa salametsästäjiä.

Pari määrettä lisää, ja ollaan loukkauksen alueella. Nimi ”Tarzan” on suojattu myös tavaramerkkinä. Muistelen että joskus aikojen alussa esiintyi ainakin Bomba, viidakkopoika. Tarina eläinten kasvattamasta ja kouluttamasta ihmislapsesta on vapaa; sellaisia puhuttiin mm. Roomassa eKr.

Perinteisen ajattelutavan mukaan Sherlock Holmes –tarinat ovat suojattuja teoksia (nyt vapaita kirjoittajan kuoltua kauan sitten, 1930), mutta entä Holmes, josta on tehty paljon ”jatko-osia”? Siis toisin sanoen entä esimerkiksi Jeeves, kun Wodehouse kuoli vasta 1975? Sankarihahmon ottaminen kierrätyskäyttöön on lainvastaista. Näin on. Valitettavasti kannanoton perusteleminen veisi enemmän tilaa kuin tässä on käytettävissä.

Krääsän tuotanto eli merchandising alkoi hyvin kauan sitten. Äidinisälläni oli posliininen karahvi päihdyttäviä aineita varten. Karahvi oli sarjakuvahahmo Adamson (ruotsalainen, Oscar Jacobssonin kansainvälinen menestys, USA:ssa ”Silent Sam”). Se oli siis oheistuote, jollaisia etenkin Disney oppi tuottamaan varhain. Tämän hetken kuuluisin suomalainen oheistuote lienee Muumi seuralaisineen ja perheenjäsenineen. Muumimaailma edellyttää Tove Janssonin oikeudenomistajan suostumusta.

Edellä oleva on johdanto käsitteeseen ”konsumtio”. Tekijänoikeus konsumoituu  eli kuluu loppuun, kun laillisia teoskappaleita on toimitettu markkinoille tekijän suostumuksella. Eikö ollutkin vaikeasti sanottu? En osaa helpompaa. Kirja on tekijän määräysvallan alla, kunnes se on kirjapainon tiskillä valmis pakattavaksi ja kuljetettavaksi. Sen jälkeen se muuttuu kauppatavaraksi, ja ostaja saa myydä sen edelleen, ellei sitten inhoten viskaa mokomaa seinään.

Konsumoituminen (Erschöpfung, exhaustion), koskee vain luvallisia kappaleita. Kappaleita ei muuten saa valmistaa edes yksityiseen käyttöön muista kuin ”yleisön keskuuteen levitetyistä” kappaleista. Siis kopion tekeminen kaverin kopiosta on oikeastaan lainvastaista.

Markkinoilla oleva teoskappale toimii muutoin kauppalain säännösten mukaisesti, mutta oikeudellista virhettä koskeva 7 : 41 §:ä ei sovelleta. Kauppalaki ei muutenkaan ratkaise ostajan vahingonkorvausvelvollisuutta tertiukselle, joka väittää olevansa immateriaalioikeuden haltija. Korvausvelvollisuus menee tekijänoikeuslain mukaan. Hirvittävää kyllä, säännöt ovat samat sekä sopimussuhteessa että sopimussuhteen ulkopuolella.

Tätä Teosto ja kumppanit eivät ole huomanneet.  Kauppalain mukaan korvausta voi vaatia myös välillisestä vahingosta, toisin kuin vahingonkorvauslain mukaan. Todistustaakkakin on käännetty.

Riita merchandising-tilanteessa on juristin märkä uni. Voin vakuuttaa, että edes korkein oikeus ei tiedä, minkä lakien mukaan asia on ratkaistava, joten tilaisuus loputtomaan jatusteluun on ainutlaatuinen.

Hallberg

Kymmenen tai kaksitoista vuotta on ääntä madaltaen mainittu, että Pekka Hallbergille, joka on korkeimman hallinto-oikeuden presidentti, kelpaisi parempikin virka. Niitä ei ole kuin yksi. Ja nytpä kerrotaan, että Pekka asettuisi ehdolle puolueiden ulkopuolelta.

Ensin ajattelin, että mitä se Pekka nyt oikein, vanha mies, minun ikäiseni. Sitten olin ymmärtävinäni jotain ja ilahduin.

Ymmärsin, että vaikka asiat menisivät miten, sitä vaaraa ei ole, että mies tulisi valituksi. Eiköhän siihen edelleen tarvita puoluekoneista ja kohtalainen määrä rahaa, tässä tapauksessa mielellään laillista.

Vitsi, joka täytynee tässä tapauksessa selittää, on talousmiesten toistelema julistus: heistä ei ole selvittämään nyt kasaantuvaa kriisiä. Tämä on epäilemättä totta. Tarvitaan niin äreitä poliittisia päätöksiä, ettei sellaisten tekijää ole toistaiseksi löytynyt.

Tasavallan presidentti ei ole poliittinen toimija nyt voimassa olevan lain mukaan. Korkeimpien oikeuksien presidenteillä ei ole koskaan ollut oikeutta sekaantua jäsenten eli jaostojen tekemiin päätöksiin. Niinpä Suomessa on kaksi virkamiestä, ylimpien tuomioistuinten presidentit, joilla on kokemusta päätösvallan käyttämisestä silloin kun ei ole päätösvaltaa.

Olen toistellut, että Curt Olsson oli mainio KKO:n presidentti, vaikkei hänestä moni tainnut pitää. Olen kertonut ennenkin, että sekä jaostolla että täysistunnossa sain nauttia kärpäsenä katossa eli esittelijänä sivupöydän ääressä näkymästä. Muutoin kohdin korskeatkin oikeusneuvokset olivat kuin tupakalta tavattuja koululaisia rehtorin puhuttelussa. Olsson oli Hankenin rehtori ennen tuomioistuimeen tuloaan.

Luulen että sama koskee tasavaltaa. Kun presidentti käskee kahville, asianomainen tulee. Loppu on kiinni ihmisistä.

Niinistön näytöt johtamisesta eivät kestä kehua. Pahat kielet, joita ei siis kannata uskoa, kertovat että puhemiehenä hän olisi saanut aikaan pahempaakin sekasortoa klassisilla upseerin hyveillään, joita ovat joustamattomuus ja pikkumaisuus, ellei eduskunnan ”sihteeri” Tiitinen olisi niin taitava.

Hallbergin näytöt johtamisesta ovat erittäin hyvät. Media muistaa nalkuttaa korkeimmalle oikeudelle mutta ei käytännössä koskaan KHO:lle, vaikka jälkimmäinen ratkoo verrattomasti suurempia asioita – verotus, kaavoitus, Natura-ohjelma, tekoaltaat…

Olen myös antanut kertoa itselleni, etteivät KHO:n jäsenet ole yhtään sen hyvänahkaisempaa väkeä kuin KKO:n neuvokset, jotka osaavat olla aika mahdottomia, eivät tosin kaikki.

Arvioni mukaan sellaisen puljan johtaminen on yhtä vaikeaa kuin oli ratsastavat kenttätykistörykmentin haupitsien kuljettaminen vaaramaastossa – avainmies oli ratsuri, se jeppe joka istui takaa katsoen vasemmalla ensimmäisenä olevan hevosen selässä. Kuten elämässä yleensä, myötämäet olivat hengenvaarallisia. Muut miehet roikkuivat liinoista ja köysistä repien hampaat irvessä, jotteivät tykit olisi rullanneet ratsujen päälle.

En tietenkään ilmoittaudu kenenkään ehdokkaan kannattajaksi. Sen sijaan ilmoitan jakamattoman iloni siitä, että saadaan seuraamisen arvoisia televisiokeskusteluja näiden loputtomien uusintojen sekaan. Mistä minä tiedän, mikä Hallbergin tarkoitus on, mutta jopa Lipposella on äheltämistä, kun samaan kehään istuu muuan, joka on väitellyt tohtoriksi hallinto-oikeudellisen valituksen käyttöalasta ja julkaissut kirjoja mm. perusoikeuksista, maankäytöstä, rakentamisesta ja kunnallislaista.

Siinä voi tulla hiki.

Hallberg itse sai nuuskaa eräistä sooloista, varsinkin venäläisvanhuksen maasta käännytysasiassa. Ihmettelin hänen vetoaan. Nyt en enää ihmettele.

Pahat kielivirheet

Lähes varma keino saada ampiaisia hiuksiinsa on inahtaa jotain oikeakielisyydestä. Kun toinen kielikuva kiusankappaleesta on ”ampiainen”, ei ole viisasta sanoa keinoa ”pistämättömäksi”.

Runsaat kielivirheet puheessa ja kirjoituksessa on yleensä lahjakkuuden merkki. Tällä kohdin täytynee taputtaa äikän maikoille ja kielitoimistolle, oikeastaan kotimaisten kielten tutkimuslaitokselle.

Hiukan yli puolen vuosisadan takainen oivallus, ettei ”oikeaa” kielimuotoa näytä olevan olemassa, on noussut nupulle, kukoistanut ja kantaa hedelmää.

Naapurin poika, joka on särmä jätkä, ei ole tietääkseni täyttänyt vielä kahta vuotta, mutta puhe kehittyy kuin rajuilma. Pari päivää taakse päin hän lähti hiekkalaatikolta kaveriksi ja huuteli äidilleen, että hän menee ”Kemppisen kaa”. Järkytyin suvereenista genetiivin hallinnasta ja päätin tarkistaa heti, että kotona riittää sopivaa suuhunpantavaa henkilökohtaisille ystäville, jotka eivät ole kumisaapasta korkeampia.

Lapsenlapsia varten on yläkaapissa yhden tähden jaloviinaa, koska olen tarjoutunut opettamaan heille kiroilemista, kortin pelaamista ja virvokkeiden nauttimista. Tarjous on tosin torjuttu sillä verukkeella, että kun en osaa itsekään.

Kielisyydessä kai kullakin on lempi-inhokkinsa. Urheilutoimittaja kehui televisiossa potkupalloseura A:n kukistaneen potkupalloseura Real Madridin, vaikka sen budjetti on ”kaksikymmentä kertaa pienempi”.

www.kotus.fi eli meidän vanhusten kesken ”kielitoimisto” tarjoaa pelkällä Googlella löytyvän katsauksen ”Kaksi kertaa enemmän ja vähemmän”. Asiallinen yleiskieli ja matematiikka poikkeavat toisistaan. Kaksi kertaa enemmän kuin kaksi on neljä. Kaksi kertaa vähemmän kuin kaksi on yksi.

Pitää paikkansa, että kaksi kertaa enemmän kuin kaksi voi olla myös kuusi eli 2 + 2 * 2. ”Puolet enemmän” on sama kuin kaksi kertaa enemmän. Puolet enemmän kuin 2 on 2 + 2 eli 3. Matematiikka väittäisi että se on 2 + (2 /2) = 3.

Muistelisin että muinaisuudessa ”puolet enemmän” ilmaisua olisi neuvottu välttämään ylioppilaskirjoituksissa ja vastaavissa. ”Puolta paremmaksi” tarkoittanee samaa kuin kaksinkertainen. Tässä tulee vastaan puuttuva korttipelitietoisuuteni ja huono kokemukseni huutokauppaneuvoksena. Luulen mutta en tiedä, että huutaja, joka ”panee puolta paremmaksi” kaksinkertaistaa edellisen huudon.

”Kaksi kertaa vähemmän” kuin 2 on vastaavasti 1 eli ytimekkäästi ”puolet”. Jos juon tänään yhden tähden jaloviinaa kaksi kertaa vähemmän kuin eilen, jolloin sitä putosi pullollinen, tulos on täysraittiudeksi katsottava puoli pullollista.

Pysyäkseni aiheessa ja varoakseni syrjähtelevää esitystapaa, jota hermotautilääkärit pitävät mielenvikaisuuden merkkinä, tavallisesti aika joutava cnet (forums.cnet.com) tarjoaa välillä keskustelupalstallaan aiheita, jotka ovat kultaa kalliimpia.

Nyt oli puhe siitä, saako Windows 7:n sammuttaa virtakatkaisijasta eli keskusyksiköstä. Myös sitä kysymystä selvitetään, mitä tapahtuu, jos katkaisee virran koko vehkeestä eli ns. vetää töpselin seinästä (hard boot).

Asiantuntijoita on ilmoittautunut liuta ja mielipiteet jakautuvat pahasti. Toinen mielipide väittää, että Windowsit ovat kestäneet sammuttamisen nappulalla (lyhyt tökkäys) iät ajat. Toinen käsityskanta pitää viisaimpana sammuta-painikkeen käyttämistä.

Monia kovia koettuani en ole vielä kokenut vaikeuksia siitä, että kun pari kertaa, etenkin vanhentuneen ohjelmaversion vahingossa käynnistämällä, olen saanut tietokoneen hyytymään, töpseli irrotetaan seinästä, jolloin kone kysäisee buutatessaan, että mennäänkö safe modeen, joka ei ole ollut tarpeellista. Rekisteri (registry) ei ole seonnut eikä tavaraa kadonnut. Näin siitä huolimatta, että asiantunteva poikani pitää hulluutena 12 USB-laitetta ja eräitä muita käyttämiäni omintakeisia ratkaisuja. - Miten teillä?