Jutut

 

Kysyn vain: eikö huono taide ole yleisesti parempaa kuin hyvä?

Voisi ehkä puhua erikseen tarinoista ja erikseen jutuista. Jälkimmäinen on jonkinlainen kokonaisuus, edellinen ei. Tarinoita tuottaa esimerkiksi televisio. Juttuja kuulemme toisilta ihmisiltä, tai jos sellaisten seura hirvittää, esimerkiksi puhelimella eri alustoilta. Esimerkiksi kissa haukottelee ja kääntyy kyljelleen. Sen voi katsoa kymmeniä kertoja ja peukuttaa kovasti.

Jotkut, luultavasti aika harvat, jaksavat katsoa melkein tunnin tarinaa, jossa esimerkiksi poliisi ottaa kiinni rosvon, tai rosvo poliisiin. Se ei tosiaan ole yleistä, että muuten normaali ihminen jaksaisi keskittyä johonkin melkein tunnin ajan. Tavallisin aika, jonka huomio kestää samassa asiassa, on seitsemän sekuntia. Vaikka olisi raahautunut paikalle jalkapallo-otteluun, minuutissa tai parissa se pallo unohtuu ja mieleen tulevat esimerkiksi eväsjuomat tai omat eiliset vastoinkäymiset.

Kerran olin katsomassa baseball-ottelua, koska se vaikutti kummalliselta peliltä ja olikin. Paikka oli Los Angeles ja saapuvilla oli kymmeniä tuhansia ihmisiä. Mielestäni monikaan ei tiennyt, kuka siellä pelasi ja ketä vastaan, mutta sen ei annettu häiritä. Omassa seurassani ihmiset olivat kiinnostuneita hodareista, juuri samanlaisista, joita he muutoin välttivät, laihuus- ja terveyssyistä. Ottelun jännittävin hetki oli nähdä, miten stadionilta pääsee ehjin nahoin pois. Onneksi yksi joukostamme oli entinen taksikuski. Sellaiset eivät poliisia pelkää. Kahden mailin kotimatka kesti vain puolitoista tuntia.

Jakaisin nähdyt ja luetut jutut kertomuksiin ja pikareskeihin. Tuo jälkimmäinen sana on hyvin oppinut. Ennen aikaan siitä tuli mieleen Don Quijote tai kuvan esittämä Simplicissimus. Henkilö ei juurikaan muutu eikä opi mitään, mutta hänelle tapahtuu koko ajan ja hän näkee kummia. Aku Ankka on sellainen. Hän pysyy jokseenkin samanlaisena vuosikymmenestä toiseen, mutta aina sattuu ja tapahtuu. Erilainen on esimerkiksi jokin Raamatun evankeliumi. Päähenkilö on Jeesus, jos olette kuulleet. Ensin hän syntyy, sitten puhuu erikoisia asioita, tekee muutamia ihmeitä, ja sitten kuolee. Se on tarina, ja varmaan hyvä, koska sitä on toisteltu koko lailla kauan.

Hyvin tyypillisesti tarinalla on tausta-ajatus tai useita, mutta pikareski on vaikkapa tilannekomiikkaa. Ensin Chaplinilta halkeavat housut. Sitten hän potkaisee mustapartaista miestä takapuoleen. Tämää tyrkkää vahtimestarin kaivoon. Ja niin edelleen.

Tässä lukijalla on tilaisuus erehtyä, jos hän sattuu olemaan sellaisissa aikeissa. Edellä oleva jakolinja on keinotekoinen ja väärä. Tarkkaan katsoen tarinakin on tarkoitettu jatkumaan kuulijoiden korvissa ja sitten edelleen päässä. Tarina on lopetettava, jota kertoja pääsisi omille asioilleen. Itse asiassa se koostuu kuitenkin palasista eli pikareskeista. Niitä voi nimittää myös kohtauksiksi tai episodeiksi.

Kauan sitten tarinalla ja etenkin sen ovelalle lopulle oli hyvä syy. Kertoja hausi rahaa. Islamin maiden ammattimaiset sadunkertoja olivat aiheesta kuuluisia ja saattoivat opettaa meille toisille keinon pidätellä kuulijaa paikoillaan keksimällä hyvinkin epätodennäköisiä lisäyksiä- Juuri saman ongelman edessä olivat nukkeatetterin esittäjät, jotka olivat toreilla jo useita tuhansia sitten, ja varsinkin commedia dell’ arte -näyttelijät harlekiineineen, hassuine tohtoreineen ja muineen. Heistä alkoi se katkeamaton perinne, jota sanomme teatteriksi.

Suomessa on ollut muutama sellainen viisas kirjailija, joka on malttanut pidätellä kättään. Minusta Jotuni oli juuri jutelmien kirjoittaja, ja mainio sellaisena. Veijo Meri kirjoitti selvästi parhaan teoksensa Manillaköyden nuorella iällä, eikä huolinut paljon siitä, että kehyskertomus on jokseenkin väkinäinen ja outo. Junassa kuullut jutut ovat se pääasia. Ja Haanpää toki julkaisi muutaman romaanin, mutta vastoin valistunutta mielipidettä pidän niitä kaikkia heikonlaisina, mhyös Noitaympyrää. Jutuissa hänellä on monta kymmentä loistavaa. Vielä yksi esimerkki on Veikko Huovinen. Kun nyt katsoo, miksi televisiossa pyörivä Havukka-aho ei lainkaan toimi, huomaa nopeasti, että se johtuu alkuperäisteoksesta, jossa silloin nuori kirjailija joutui sepittämään aivan turhaa “juonta” hauskojen asioiden ympärille. Toista ne ovat ne Lyhyet erikoiset!

Erilainen oli Väinö Linna. Kirpeämieliset arvostelijat huomasivat heti mäkättää, että Tuntematon sotilas on seikkailukirja. Se on juuri oikea havainto. Sinä esitellään todella mielenkiintoisia henkilöitä, jotka sitten seikkailevat, elleivät kuole.

Minusta yksi mailman esimerkillsipiä pikareskejä ja siis länsimaisen kirjallisuuden huippua on Lawrence Sternen Tristram Shandy. Se on tosi kirjallisuutta. Siinä ei päästä teoksen laajudesta huolimatta koskaan asiaan, mutta silti lukija istuu vain toisella pakarallaan, pelkästä jännityksestä. Kirja on kuin elämä itse Se muodostuu sivuasioista.