Aistit

 

Tulivat puheeksi myös värit. Olen nähnyt Sikstiiniläiskappelin katon restauroinnin jälkeen. Minusta se oli sietämätön. Värit eivät olleet missään järjellisessä suhteessa toisiinsa. Perusvaikutelma oli räikeys.

Olen nähnyt van Eyckin maalauksia ja Haagin suuren alttaritaulun. Mikä riemu silmälle! 

On totta, että Firenzen seudun maisemissa käväisee illansuussa chiaroscuro eli hämy, mutta silti kysyn, entä jos nyt ihailemamme värit ovat suurin osin pelkkää likaa eli patinaa ja rasvojen ja noen sekoitusta seinillä?

Ortodoksisen kirkon alueella kuului polttaa tuohusta tai lampukkaa pyhäinkuvan alla, ja ihmeitätekeviss on joukko musita madonnia. Olisivatko ne osittain noessa? Ja hediän kulttuurinsa tapa peittää kuva osittain metallilla?

Minulla oli jotain käsityksiä tuosta asiasta, koska isäni oli käynyt 1942 Aunuksen Nurmoilasta käsin valokuvamassa Syvärin luostaria ja ottanut muutaman kuvan myös ilmasta- Kuvat ovat loistavia. Saman lentokentän renassa ikävhdtyi tiedotusmiehiä, myös ammattimaisia valokuvaajia, jotka soivasti lahjoittuina opettivat nuorille miehille myös filmin kehittämistä ja vedostamista. Tykistön ilmakuvapuolella oli laitteita ja aineita.

Toisin sanoen se, mikä aikanaan järisytti Tarkovskin elokuvassa “Andrei Rublev” ei ollut aivan uutta. Ja tunsin myös alan suomalaisen asiantuntijan Aune Jääskisen tuotantoa.

Tutummista kohteista: moni ei tiedä, että ei ole pakko tungeksia esimerkiksi Uffiissa, koska rautatieaseman lähellä on Santa Maria Novella ja S. Maria Maggiore uskomattomine freskoineen, ja San Marcon luostarissa on Fra Angelicon freskot, joita hienompia ei ole olemassa. Hänen syntymäkaupunkiinsa Fiesoleen, jossa timii eurooppalaisia opinahjoja, on keskustasta 5 kilometriä, ja paikka on järisyttävä.

Mitään “oikeaa” purppuraa ei liene ollut olemassa. Tyroksen kaupungissa prosessoitu merikotilo, jonka eritteestä väri keitettiin lisäaineita käyttäen, ei näyttäisi tavallisesti olleen ainakaan helakan punaista. Kuvan oranssin violetti saattaa olla lähempänä väriä, jota usein käytettiin erityisen pyhyyden osoituksena Euroopassa, Intiassa ja Kiinassa. Kuva on 1400-luvulta. Ja pääasia oli, että se oli hyvin kallista.

Tätä nykyä purppuraksi sanotaan katolisen kirkon kardinaalien käyttämää väriä. Mistä tehtaista tuo kangas tulee, sitä en tiedä. Arvaisin että jostain idän halpatuotantomaasta.

Emme siis tiedä, millaisia värit kerran olivat, emmekä liioin, millaisina aikalaiset näkivät ne.

Oikaisemalla väitetään, että taidehistorian oppiaineena 1700-luvulla perustanut saksalainen Winkelmann luuli ainakin Kreikan antiikin veistosten olleen olleen jalon valkoisia, marmoria. Näin nyt ei näytä aivan olleen, mutta ainakin kaikki paikat täyttävien kipsikopioiden vuoksi käsitämme erilaiset Laokon-ryhmät ja kiekonheittäjät valkoisiksi. Näin ei ollut, tietää fysiikka. 

Winkelmann kävi juuri löydetyssä Pompeijissa ja sen naapurikaupungissa ja näki pienen jumalatar-veistoksen, joka oli antiikin Kreikasta ja jossa oli väriä tallella. Vaikka väreistä oli Newtonin perustelema käsitys, sekin asia askarrutti suuresti muun muassa Goetheä. 

Osa Goethwn värioppia, jota hän kuulemma piti vanhoilla päivillään kanokirjallisuuttaan mekittävämpnä, on ilmestnyt suomeks. Lukija tekee palveluksen itselleen, jos käsittää, että Goethe kirjoitti värien aiheuttamista elämyksistä, ja fyysikot puolestaan valonsäteiden heijastumisesta.

Minuun tehoaa erikoisesti Garcia Lorcan “Unissakävijän romanssi”, joka on kirjoitettu vihreästä. Vihreä tuuli, vihreä oksa. Ja juopunut kansalliskaarti ryskytti porttia.

Poliittisten huligaanien liehuttamat värit olivat Bysantissa arkpäivää. Italian guelfien ja guibelliinien tapa tunnistautua väreillä jatkuu joka päivä yli miljardiss televisiossa: jalkapalloa ei oikein voisi pelata ilman joukkueen samanvärisiä asuja, ja niinpä saa olla koko tietämätön, ellei erota toisistaa Italian ja Ranskan pelipaitojen sinistä tai ole selvillä siitä, mikä on Brasilian jalkapallon kansallisväri ja mikä Alankomaiden.