Kemppinen

Puli ja tenttu

2012-02-01T00:03:00.000+02:00

Eräs aivan asiallinen keskustelu osoitti, että voisi olla viisasta pitää vähän pienempää suuta. Todettiin näet ohimennen, että sanan ”puliukko” alku viittaa pulituuriin eli huonekalujen kiillotusaineeseen, jossa on osa sellakkaa ja osa spriitä.

Ei tullut puheeksi, että edelleen käytössä oleva nimitys ”tenttu” viittaa puolestaan denaturoituun spriihin.

Korvikealkoholien lista on aika pitkä. Olen itse nähnyt juotavan pilsnerin seassa suuvettä (Illodin) ja jopa Eau de Colognea.

Vanha järjestelmä oli kaamea mutta järkevä. Nyt ilmeisesti monikaan ei tiedä, että EU-lainsäädäntö muutti tilannetta dramaattisesti.

Selkeä oppi oli ennen, että jos jotain hirvittävää ainetta, kuten lentokonespriitä, sai tavalla tai toisella juoduksi, siitä saattoi saada hyvän humalan ja pahan krapulan.

Sääntö ei päde enää.

Metyylialkoholia, joka on erittäin vaarallinen myrkky, käsiteltiin ennen juuri sellaisena. Nykyisin ei ole sanottua, ettei sitä olisi pesuliuoksissa ja nesteissä. Ei ole tiettävästi olemassa ainakaan humalaiselle sopivaa keinoa erottaa metyylialkoholi oikeasta viinasta, jonka kemiallinen nimi on etyleeni.

Denaturointi tarkoitti erittäin karvaan aineen lisäämistä etyylialkoholiin väärinkäytön, suomeksi juomisen estämiseksi. Sitä eli siis tenttua käytettiin muun muassa polttimissa ja joissakin valaisimissa. Se oli värjätty siniseksi. Asiaa en tiedä, mutta johonkin maailmanaikaan lämpömittareita oli kahdenlaisia. Toisissa pylväs oli elohopeaa ja toisissa tenttua (sininen). Elohopea on kielletty. Vähän kauhistuttaa ajatella, että kuumemittareissa sitä oli aika paljon, ja niitähän särkyi. Elohopeahöyryt ovat oikeasti myrkyllisiä.

Muistan oikein hyvin, että 1960-luvulla sittemmin Lepakkoluolaksi sanottua suoja-asuntoa Ruoholahdessa sanottiin Liekkihotelliksi. Nimitys viittasi Liekkiviinaan, joka oli grillin sytytysnestettä. Muistelen, että hurjimmat väittivät sen olevan juotavissa puolukkamehuun sekoitettuna. Voin muistaa väärin.

Suuressa osassa EU:ta, ehkä kaikkialla muualla kuin meillä Suomessa, spriitä saa mistä tahansa. Normaalin ihmisen ei tulisi mieleen juoda sitä – siis etyylialkoholia. Meillä sprii eli pirtu eli 96-prosenttinen on todellinen perinnejuoma kieltolain ajalta. Hammaslääkärit olivat suosittuja ihmisiä, koska heillä oli laillisesti hallussaan spriitä, jota he nimittivät Fortikseksi (Spiritus fortis). Heillä saattoi olla laillinen tarve sen käyttämiseen. Muistin kysäistä pari vuotta sitten hammaslääkäriltäni, joka sanoi, ettei fortista enää tarvita mihinkään. Silti sitä saa apteekista.

Metyylialkoholiin kuolee Suomessa useita kymmeniä ihmisiä vuodessa. Pullot lienee merkitty pääkallolla ja sääriluilla, mutta edelleen on tyhmää väkeä, joka ryhtyy yrittämään sen juomista varmaan vaarien kertomuksia muistellen. Ja henki menee.

Pakkasneste, usein etyleeniglykoli, aiheuttaa sekin juotuna kuolemantapauksia. Tuulilasinpesunesteet lienevät turvallisia. Luultavasti muissakin kuin lasolissa vaikuttava aine on tavallinen etyylialkoholi tai sitten korkeampi alkoholi, joka ei ole myrkyllistä. Viranomaisten mukaan autossa tuntuvat alkoholihuurut ovat niin vähäpätöisiä, ettei niillä ole mitään vaikutusta terveyteen eikä verenalkoholiin.

Menneen ajan Hokmanin tipat (Hoffmanin tipat) ja kamferitipat sisälsivät eetterin lisäksi puolet spriitä. Väärinkäyttö oli laajaa. Kamferitippoja saa ehkä vieläkin mutta niin pieninä määrinä, ettei siitä silmä kirkastu.

Ja Pervitin – Suomessa rauhan aikana myyty särkylääke Pervitin oli jokseenkin samaa kuin Aspirin – täysin vaaratonta. Samoin Hota-pulveri. Muuta ollaan tietävinään, mutta tämä lääketehdas Starin tuote oli tavallinen särkylääke vailla lisäaineita. Siihen koukuttuminen – muistan oikein hyvin – oli pelkästään psykologista. Sota-ajan Pervitin, joka myös Suomessa käytettiin paljon, oli eri aine, erittäin vaarallinen huumausaine nykyisen luokituksen mukaan.

Tehdasasetukset

2012-01-31T00:02:00.000+02:00

Puhuimme sitten Tuurin kanssa melkein kaksi tuntia. Ihmisiä oli selvästi enemmän kuin olisi mahtunutkaan ja kirjaston väki hiukan ihmeissään.

Palautimme Tuurin tuotannon tehdasasetukset (default). Se on keino poistaa vastaanoton virheet ja häiriöt. Siitä eteenpäin kukin voi säätää vastaanottoa mieleiseensä suuntaan.

Aivan kevyesti mainittiin joitakin kertoja välillä kirjailijan, välillä kyselijän toimesta, että kirjoista saa olla ihan mitä mieltä tahansa.

Esitin ajatuksen, että Tuuri tuli ”Pohjanmaassa” kuvanneeksi järkyttävän tapahtumasarjan. Sinä päivänä maaseutu kuoli.

Hän on selvästi maahenkisempi kuin minä. Sanoin että maanviljely oli ollut elämäntapa ja 1982 se muuttui elinkeinoksi. Sitä kuuluukin sanoa maatalousyrittämiseksi.

Jätin sanomatta, että yhtenäinen arvojärjestelmä katosi. Siksi romaanissakin puolet henkilöistä on eri tasoisia puliveivareita. Arvojärjestelmän aikana sitä oli voinut kannattaa tai vastustaa. Esimerkiksi vasemmistolla oli omat arvonsa, jotka poikkesivat paljon muista. Puhun vasemmistosta, en stalinisteista, jotka eivät olleet vasemmistolaisia, vaan mystikkoja. Heidän maailmansa oli reikä, josta näki olemattomia.

Ensin kaatui Neuvostoliitto, sitten maaseutu. Pohjanmaa on vain esimerkki. Maaseudulla voi asua. Minäkin asun. Mutta sinne ei synny typpitehtaita eikä menestyviä kauppaliikkeitä muuta kuin Tuuriin (ei sukua).

Entinen todellisuus oli kaksiulotteinen, kuin kartta tai Etelä-Pohjanmaa. Tiukan tullen voitiin myöntää, että kuu tai lentokone tai pilvi on ylhäällä: kolmas ulottuvuus. Sitten siirryttiin 11,5 dimension maailmaan, jota kukaan ei osaa edes kuvitella. Puhuimme tästäkin Tuurin kanssa S-marketin kahvinurkkauksessa tilaisuuden jälkeen.

Totta puhuen keskustelussamme nousi esiin sarja asioita, jotka tiivistin vielä pakkasessa autoon nojatessamme – sinä olet Suomen ainoa merkittävä hengellinen kirjailija. Ehkä Tuuri hiukan hätkähti, ehkä ei. Hän on kirjoittanut monta kirjaa täyteen teosofiaa ja toisia, joita kiertää luterilainen mystiikka, ja kolmansia, harhaanjohtavasti sotakirjoiksi sanottuja, joissa on eksistentiaalinen pohja. Ihmisen aitous on omantunnon ääni, syvän totuuden hakemista, jolla ei ole mitään tekemistä joukkoliikkeiden oikeiksi väittämien julistusten kanssa.

Kotiin olin järjestänyt itselleni palkinnon. HD-televisio on paikallaan ja toimii. Nyt ei voi olla myöntämättä, että tämä on uusi taiteen laji, joka on aika kaukana televisiosta ja elokuvasta.

Mieleeni tuli Guillaume Apollinairen ensimmäisen maailmansodan aikana kirjoittama: näytän teille värejä, joita ei ole koskaan ennen nähty. Kuvan – katsoin malliksi Jäätynyttä planeettaa Blu ray –levyltä – välittämä käsitys aika-avaruudesta on toinen, uusi. Surrealismi on ylitodellisuutta.

Ellei pidä kummallisesta kielestä, voisi sanoa, että ilmaperspektiivi on tullut voimalla digitaaliseen kuvaan. En kaipaa 3 D –kuvaa ja epäilen, ettei se ole ainakaan tässä vaiheessa kovin tarpeellinen, koska hätkähdyttävän tarkka ja erotteleva kuva antaa mahdollisuuden tehdä saman, joka oli maalareille selvää jo sata vuotta sitten. Värit ja värisävyt tuovat nähtyyn syvyyttä, ja tietysti myös ääni kulkee ympäri huonetta ja olisi vähällä vaivalla muutettavissa kotiteatteriksi.

Sellaista en hanki. En halua asua teatterissa. Ajattelen mennä useammin kuuntelemaan kamarimusiikkia. Kamari on musiikille hyvin soveltuva tila; maallakin siirryttiin kamarin puolelle, kun käsillä oli jotain tärkeää, kuten separaattorin hankkiminen.

Olin luullut, että teknisesti verrattomaan kuvaan tulee ensin runous. Olin väärässä. Ensin tuli romaani, jonka keskeiset elementit ovat tuli ja tuuli, valo ja valottomuus, metsä ja autio maa, lumi, hiekka ja rakkaudettomuus.

Keskinkertaiset ihmiset

2012-01-30T00:05:00.000+02:00

Tänään kirjaston satutunnille on luvannut tulla juttelemaan Antti Tuuri. Sopii hyvin, koska kävimme sitä samaa kansakoulua, jolta ”Talvisota” (1984) alkaa. Se on nyt palanut se koulurakennus.

Lukupiirien yksi vika on keskittyminen kirjaan. Luetaan muka jokin kirja ja sitten puhutaan siitä. Ennen oli melkein kiellettyä puhua kirjailijasta. Piti antaa tekstin puhua ja unohtaa kirjoittaja. Tästä on päästy. Aina on ollut lupa puhua kirjailijan tuotannosta.

Tulin lukeneeksi Tuurin tuotannon toiseen kertaan läpi. Sieltä nousi esiin sellainen havainto, josta kärsii hetken keskustella. Jos selaatte mielessänne merkittävinä pysyneitä suomalaisia romaaneja, näette että romaanin sankariksi tai ainakin sankarin kaveriksi on liki järkiään haluttu poikkeusyksilö. Joko henkilöllä on epätavallisia kykyjä tai ominaisuuksia tai hänelle tapahtuu aivan ihmeellisiä, kuten Waltarin historiallisten romaanien sankareille, tai sitten hän vain on eri paria kohtalonsa kanssa, kuten Kiannon Topi Romppanen tai Sillanpään Toivolan Juha.

Aho, Jotuni, Lehtonen, Haanpää ja Linna vyöryttävät näytteille ihmeellisiä ihmisiä. Samaan päävirtaukseen kuuluu selvästi esimerkiksi Konsta Pylkkänen, Heikki Turusen Simpauttaja ja itse asiassa Hotakaisen ja Tervon monet henkilöt.

Kun kirjallisuus muuttui rajusti 1950-luvulla, Veijo Meri, Paavo Rintala ja sitten Hannu Salama ja monet muut toivat sankariksi tavallisen ihmisen. Meren ”Vuoden 1918 tapahtumat” –romaanin päähenkilö ei ole erikoinen, vaan tyypillinen, mutta ”Sujut” –romaanin päähenkilö on kyllä erikoinen.

Antti Tuuri kirjoitti 15 vuotta tavallisista ihmisistä ja asioista ja tavallisella kielellä. Vielä Pohjanmaa-sarjan ihmiset ovat henkisesti keskinkertaisia, jopa talousrikollisina.

Minun silmissäni tämä on hienoa romaanitekniikkaa. Tuurin kirjoissa havainnot tuntuvat tärkeämmiltä kuin havaitsijat. Tästä tulee mieleeni Antti Hyry.

Odottamaton taite on ”Talvisota”. Vaikka Hakalan sukukunta on hyvinkin sellaisia miehiä, joita sai myötäänsä kierrellä Kauhavan raitilla, kirja on isänmaallisuuden täysin uudistettu kuva ja toteutus on kertoja, joka näyttäisi olevan aika tavallinen jauhojulppi (”julppi” tarkoittaa housujen etuhalkiota), mutta hänessä henkilöityy talvisodan myytti, hiljainen ja ehkä itse itsensä arvioimatta jättävä sankaruus.

Voin kertoa, että tämä on Tuurin tietoinen valinta. Väitän asiaa varmaksi, koska tiedän, että romaanin tapahtumat ja perusratkaisut ovat J.O. Pernaan suusta, osittain serkkunsa Atte Pernaan. Tunsin itse molemmat miehet, ja J.O. jos kuka oli poikkeusihminen. Hän jäi ilman Mannerheim-ristiä jatkosodassa, koska joku meni sanomaan hänelle, että nyt tulee risti lääkintäaliupseerille, joka on kantanut kohta kaikki pitäjän miehet sidontapaikalle, usein ihan mahdottomista paikoista. Siihen Pernaan Jussi oli sanonut, että Isosompin Felix on sellainen mies, ja hänelle se risti sitten meni.

Tuuri on rakentanut päähenkilöstään särkyneen ihmisen, joka on pysyvästi kahden vaiheilla. Hän ei ole kova eikä pehmeä, ei runsas eikä niukka, ei uskovainen mutta kuin pysyvästi seuratalon porstuassa.

Havaintojen tekijänä ja sanojana hän tietysti on niin hyvä, tämä Hakala, ettei sellaista usein kohtaa.

Uusimmissa kirjoissaan, joissa päähenkilöt ovat Ketolan sukukuntaa, Tuuri on siirtynyt yhä erikoisempiin ihmisiin ja asioihin. Vaikka tuotannon tähänastisen huipun, ”Ikitien”, päähenkilö vaikuttaa tavalliselta, hän on todellisuudessa mystikko jossain teosofian ja tolstoilaisuuden suunnalla ja syvällisesti omantunnon ihminen.

Omantunnon äänen kuuntelemista eli korkeaa moraalia pidettiin ennen sotia ainakin Pohjanmaalla kommunismina. Äärioikeistolaisuus oli joukkoliike, joka sitten kaatuikin siihen, että se houkutteli eniten hölmöjä, joista pahin oli Vihtori Kosola itse, henkiseltä kehitystasoltaan aika alamittainen yksilö. ”Ei Vihtorista ollut”, sanoivat viisaat vanhat Kauhavalla.

Puolitoista ajatusta

2012-01-29T00:04:00.000+02:00

Jos haluatte olla kilttejä yrityksille, älkää maksako laskujanne.

Tuota neuvoani en noudata itse. Varoitan siitä myös osaa teistä, lukijat. Laskujen maksamatta jättäminen ei ole, kunhan tilillä on rahaa maksaa ne ennen kun lisäkulut alkavat kertyä.

Televisioni alkoi käyttäytyä huonosti. Puhe on työhuoneeni pienestä ja halvasta vastaanottimesta. Uskoin etenkin lastenlasten vakuutteluun, että joko History tai Discovery voisi olla minulle kiva. Oikeastaan katson televisiota harvoin. Pidän konetta päällä etenkin aamuisin. On rattoisaa, että se jupisee kuin juoppohullu omiaan, eikä sekään häiritse, että uutiset ja sää taitavat tulla viiden minuutin välein. Niinpä sitten tavallisessa ketjun kaupassa oli värkki, jolla pääsee kaikenlaisille kanaville. Full HD vähän yli kolmesataa. Ei paha.

Koska liike korjaa pois täysinpalvelleen laitteen digibokseineen, sanoin että tulkoon sitten joku tuomaan ja laittakoon paikalleen ja kiinni. Johtojen irrotteleminen ja kiinnittäminen lattianrajassa, ahtaissa koloissa ja huonossa valossa ei varsinaisesti houkuttele. En liioin yllättynyt yhtään, kun alan osaajiksi tiedetyt Lauri ja Jussi asensivat johto seinään ja pyörii –ilmoituksin myytyä Blu-ray –soitinta (60 euroa) lähes tunnin.

Markettiketjun myyjä sanoi että lasku tulee mukana ja on per 14 päivää netto. En ole maksanut mitään per 14 päivää netto kahteenkymmeneen vuoteen.

Kysymys on siitä, että jos lipeäisin lupauksestani enkä maksaisikaan heti, sekä myyjäliike että perintätoimisto hyötyisivät suuresti. Luottotietoni oli tietysti vilkaistu. Pikalainojen koroista on puhuttu julkisesti mutta ei tästä tällaisesta – että huono asiakas on kaupalle hyvä. Myös luottokorttiyhtiöt ja operaattorit myöntävät ilomielin ”maksuaikaa”. Silmiini ei ole osunut selvitystä lisämaksuista, joiden kerääjinä myös pankit kunnostautuvat.

Ette olisi arvanneet, että tämä kirjoitus koskee tekijänoikeutta. Satojen tuhansien eurojen korvaukset, joita Suomessa on nyt tuomittu useita piratismista, ovat teknisesti ”saamatta jäänyttä voittoa”.

Väitän, ettei saamatta jäänyt voitto ole laskettavissa eikä arvioitavissa ja että korvauksissa on joskus 100- tai tuhatkertainen virhe. ”Saamatta jäänyt voitto” on kielellisestikin puoli vuosisataa sitten vanhentunut termi. Kuka osaisi laskea yhden tai sadan kahvipaketin myymisestä saadun voiton?

Tuomioistuimet tuomitsevat korvauksia kuvitelluista voitoista. Eräs selvältä tuntuva erä on luvatta kopioidun elokuvan tai äänilevyn tai kirjan hinta. Mutta kun levy maksaa Stokkalla 29,90 ja Anttilassa 19,90 ja vähän ajan päästä löytölaatikossa 9,90 ja kolme kympillä.

Klassisen tutkimuksen mukaan säilyketölkkejä, joita myydään vain 12 samalle ostajalle, ostetaan keskimäärin 7 kappaletta, mutta kun rajoitus välillä poistetaan, keskimäärin 2 tölkkiä, ja kun rajoitus viikon kuluttua (tämä on psykologien koe) tulee taas voimaan, palataan 7 kappaleeseen.

Myyntiin pohjautuva vahingonkorvaus on monissa tapauksissa paikallaan elinkeinonharjoittajien kesken. Kun tekijänoikeusjutussa on maksajana yksityishenkilö, lähtökohdan pitäisi olla luvattomasta kopioinnista saatu hyöty. Kun yksityishenkilö jakelee suojattua aineistoa normaalilla vaihtoperiaatteella, hyötyä ei kerry lainkaan tai se on minimaalisen pieni. Vahingonkorvauksen oikea suuruusluokka ei ole 100 000, vaan 1 000 euroa, tai sata. Elinkeinotoiminnan (tai järjestyneen rikollisuuden) tavoin organisoidusta piratismista ei tässä ole puhe.

Älkää viitsikö vastata, että tekijälle kuuluu palkkio ja että tietyt teokset putoaisivat tuotannosta, ellei piratismia vastustettaisi. Juuri näin on. Olen aivan samaa mieltä.

Nyt vain sanon, että tuon ansionmenetyksen laskeminen on nykyisillä markkinoilla kovin usein mahdotonta ja että tuomioistuimet ovat innostuneet jättiläiskorvauksista, joita ei todellisuudessa saada perityksi. Ja miksi jatkuvasti metelöin tästä asiasta. Minulla on yhä vaikeasti todistettavia epäilyjä kuin jättiläiskorvausten vaatijoilla – siitä että tämän hetken oikeuskäytäntö on tekijöille haitallinen. Lisäksi se on epäoikeudenmukainen.

Veijo Meren puolesta

2012-01-28T00:03:00.001+02:00

Ihmiset eivät koskaan toivu kirjoista, jotka ovat joutuneet lukemaan. Näitä hirveyksiä tapahtuu lukioissa. Joku – lukiolainen, otaksun – rinnasti Veikko Huovisen (Hitler, veitikka) ja Veijo Meren tavalla, jota en neuvoisi kokeilemaan ylioppilaskirjoituksissa. Hänestä Meri on mennyt mies. Hän on siis joutunut lukemaan ”Manillaköyden”, ja kirja on loukannut hänen isänmaallisia tunteitaan. Minulla vastaava pakkokirja oli Pekkasen ”Tehtaan varjossa”, enkä ole Pekkaseen sen koommin koskenut.

Veijo Meri on kova valehtelemaan, elävänä tilanteissa vielä kovempi kuin kirjoissa. Kuvaillessaan 50-luvun kirjallisuuden keinoja hän väitti, että tarkoitus on iskeä lukijaa vyön alle juuri kun hän ei osaa sellaista odottaa. Siksikin kerrontaan on siroteltava arkipäiväisyyksiä. Lukija ei arvaa vaaraa.

Tämä selitys on hyväksytty yleisesti, koska se ei pidä paikkaansa. Jos se olisi totta, lukija löisi kirjan kiinni ja kirjailijaa päähän sillä kirjalla, jos tämä sattuisi tulemaan vastaan.

Itse ärryn teoksista tyyppiä Dan Brown – Ilkka Remes. Haluaisin huutaa kirjailijalle:” Hei, herra! Kikkelinne näkyy.”

Meri on omaksunut modernistien näkymättömän musteen periaatteen, aiheesta. Tuon periaatteen mukaan mitään ei kommentoida eikä selityksiä sallita. Selittämistä saavat yrittää arvostelijat. Arvostelujen koottuja selityksiä ei julkaista juuri koskaan. Ei niitä kukaan lukisi. Kirja ”Tuhat tyhmintä mielipidettä merkittävistä kirjoista” olisi puuduttavan helppo ja nopea toimittaa. Ainoa ongelma olisi runsauden pula.

Olen joskus lukenut typerän vertauksen, että kuvataan kuin kamera. Kamerassa kuvan rajaus määrää koko estetiikan. Valokuvilla on vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Niissä kilpailevat keskenään se, mitä näytetään ja mitä jätetään näyttämättä. Lisäksi ihmisellä on kaksi silmää, mutta kameralla vain yksi.

Kamera on kyklooppi ja kykloopit olivat, kuten tunnettua, hirviöitä. Jutun kuvassa Rubensin maalaus Kronoksesta. Maalaus voisi viitata myös romaanitaiteeseen, joka syö lapsensa. Kronos tarkoittaa aikaa. Mitä parempi romaani on, sitä varmemmin se käytetään anhittomiin.

Meren kirjoitustavan syy on hänen tärkein aiheensa, elämän hirvittävyys. Myös niissä kirjoissa, joissa ei näyttäisi tapahtuvan mitään erikoisen kammottavaa, tuo perusjärkytys on tuntuvilla.

Meri ei ole sotakirjailija eikä hän ole humoristi. Hänen maailmansa on kauhea kuin köyhyyden kosteutta ja lahoa repeilleiden pinkopahvien takaa löyhkäävä tölli, kun miehet ovat lähteneet talvisotaan, ja liian moni aavistaa, ettei sieltä tulla kävellen takaisin.

Hän myös kirjailijoistamme jumalattomin. Paavo Rintalan oli kai avokristitty. Haavikko oli huonoissa väleissä Jumalan kanssa. Useimmat nuoremmat voivat sanoa Jumalasta kohteliaasti:” Kiitos. En käytä.” He ovat raittiusihmisiä. Meren kirjoissa on aina puheroolissa Piru, eikä hän tyydy istumaan aisalla.

Huovinen, joka oli hieno taiteilija, kirjoitti joskus, muun muassa Hitleristä, Stalinista ja Pietari Suuresta, piruuttaan. Outo yhteensattuma tämä sana. Härmässä oli niin uskovaista väkeä, että vänä pääsi kun tapulin näkivät. JA sitten oli niitä, jotka kävivät kirkossa piruuttaan.

Meren kaikkien onnistuneiden kirjojen nimi voisi olla ”Manillaköysi”. Ne kiristävät lukijaa niin, että ovat tulla tuhoksi. Kirjasta ei pääse irti kuin puukolla, ja silti on lukemisen jälkeen sininen, kunnes alkaa muuttua vihreäksi.

Ydinkohtaus on se ruispelto, johon on suolattu suomalaisia, ja se lihava sika, joka taitavasti syö everstin helteen pöhöttämän ruumiin. Sitä Meri ei mainitse, pidettiinkö everstistä hänen eläessään, mutta mestarisian lihaan miehet eivät koske.

Tuohon kuvaan sisältyy kirjoittajan käsitys maailmasta. Ei tule heti mieleen sanoa sitä humoristiseksi.

Ilmeinen

2012-01-27T00:01:00.000+02:00

Tämä kirjoitus koskee äärimmäisen vaikeaa patenttioikeudellista ongelmaa. Siispä melkein pelkästään muiden kuin patenttispesialistien (joita lakimieskunnassamme lienee 10 – 20) lukema blogi on juuri oikea paikka asialle.

Patentti myönnetään keksintöön joka on uusi ja keksinnöllinen ja jolla on tekninen teho. Tekaistu sana ”keksinnöllisyys” (uppfinningshöjd, Erfindungshöhe) on englanniksi joko ”inventive step” tai ”non-obviousness”. Viimeksi mainittu esiintyy mm. USA:n patenttilaissa (35 U.S.C. 103).

Suomen laissa sanotaan:” Patentti myönnetään ainoastaan keksintöön, joka on uusi siihen verrattuna, mikä on tullut tunnetuksi ennen patenttihakemuksen tekemispäivää, ja lisäksi olennaisesti eroaa siitä.”

Lakimiesten ongelma on sanan ”uutuus” käsittäminen väärin. Myös tuomioistuimissa ajatellaan, että se tarkoittaa ”ei ennen nähty ikä kuultu”, ja sillä siisti. Valitettavasti asia on paljon vaikeampi.

Siksi tuo siteeraamani suomalaisen lakitekstin pätkä on tarkkaan ottaen järjetön. Uusi ja lisäksi eroaa olennaisesti? Luulisi, että jos keksintö on uusi, totta kai se eroaa kaikesta, mitä on tähän asti nähty maan päällä ja taivaan alla.

Tuo omituinen kohta on juuri tämä ”keksinnöllisyys” eli ”non-obviousness” – olennainen ero. Kaksi täysin samanlaista nippeliä muuttuu erilaisiksi, kun toinen maalataan. Maalattu nippeli voi olla ”uusi” verrattuna siihen toiseen, joka oli rakenteeltaan ja toiminnaltaan uusi.

Sekä suomen sana ”ilmeinen” että englannin ”obvious” on kohtalokkaan kaksimielinen. Eroa ei selvitetä suuremmissakaan sanakirjoissa. Sanasta ”olennainen” ei ilkeä edes puhua. Se oli ylikuormattu jo 2300 vuotta sitten. Taustalla on ”olemus” (essentia), joka perinteisen ajattelutavan mukaan on eri asia kuin olemassaolo (existentia).

Tämä on juristien saivartelua. Juuri tämä saivartelu maksaa usein asiakkaalle tai vastapuolelle monta miljoonaa euroa, eikä se ole vältettävissä. Tuo olennainen ero eli eroavuuden ilmeisyys tulee käytännössä vastaan jokaisessa patenttiriidassa ja niissä taas – esimerkiksi lääkepatenteissa – on silloin tällöin kysymys suunnattoman suurista rahoista.

Tästä asiasta on kirjoitettu artikkeleita myös suomeksi. Olen julkaisemassa siitä itsekin pikku tutkielman eräiden henkilöiden kanssa; tuntui hauskalta saada julkaisuluetteloonsa artikkeli, jonka kirjoittajat ovat Kemppinen, Kemppinen ja Kemppinen. Neljäs – isäni – olisi jo ollut fuskua. Kyllä hän vielä tämän asian ymmärtää, muttei hän jaksa enää pohtia sitä.

Rikosoikeuden ”todennäköiset syyt” punnitaan mm. vangitsemismenettelyssä. ”Ilmeinen” tarkoittaa jokseenkin samaa. Kahden laitteen tai vastaavan ero on ilmeinen eli todennäköisesti tuon kysymyksessä olevan alan tunteva henkilö ei olisi oivaltanut sitä, mikä johti keksintöön. Käsite on probabilistinen, todennäköisyysharkintaa. Ero on suuri.

Samaa harkintaa noudatetaan mietittäessä, oliko puukonisku tahallinen tappo vai tuottamuksellinen eli varomattomuudesta tehty huitaisu. Harkitsija pyrkii objektiivisuuteen. Se ei ratkaise, mitä tekijän mielessä liikkui, vaan mitä kenen tahansa normaalin henkilön mielessä olisi liikkunut, esimerkiksi että henki lähtee kun pistää toista ohutteräisellä veitsellä rintakehään.

”Ilmeisesti” tarkoittaa ”mahdollisesti” tai ”kenties”. Ilmeisesti nainen on raskaana eikä muuten vain lihonut. Taustalla ei ole esim. prosentteina ilmaistava todennäköisyys, vaan kyllä tai ei – henkilökohtainen arvaus. Ilmeisesti meidän olisi hankittava suurempi asunto. Ilmeisesti meidän olisi muutettava lähemmäs kaupunkia. Tämä tarkoittaa, että minusta alkaa tuntua. Asia olisi mielestäni harkitsemisen arvoinen.

Merkittävän oikeudenalan keskeinen termi on kunnioittavan käsitykseni mukaan kaksimerkityksinen ja lisäksi se määritellään ”uutuus” –sanan sellaisella merkityksellä, jota ei voi todentaa empiirsesti.

Surullinen tapaus.

Sopimattomat vitsit

2012-01-26T00:01:00.000+02:00

Kirjoittaessani otsikolla ”SOPA, hulluus” voihkaisin alennusmyyntejä ja halusin sanoa: kirjoittamalla ei ansaitse läheskään tarpeeksi.

Tässä se on uudestaan. Kun sanoin että tekijänoikeus ei auta, sanon saman toisin sanoin: jos kirja ei mene kaupaksi, sopimuksilla ja lailla ei ole paljon käytännön merkitystä.

Voisin jatkaa näytevarastokäytännön muuttumisesta ja muusta, mutta enpä viitsi.

Sitä vastoin muistutan, että tekijänoikeustoimikunta antoi harmillisesti mietintönsä, jonka verkko-osoite on

http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2012/liitteet/OKMtr2.pdf?lang=fi

Harmittelen, koska puolet asiasta eli sopimuslisenssi TV:n ja radion sekä lehdenkustantajien julkiaseman aineiston uudelleen käytöstä on erinomainen asia. Aikanaan nähdään, onko korvausmaksu erinomainen. Näin saadaan lukkojen takaa tähdellistä aineistoa.

Toinen puoli mietintöä (lain 56 g §:n muutos) on samaa kuin USA:ssa kaatunut SOPA. Tuomioistuin ”voisi määrätä oikeudenhaltijan vaatimuksesta teleoperaattoria (verkkoyhteyden tarjoajaa) estämään asiakkailtaan pääsyn tietylle verkkosivulle, jonka tarkoituksena on tekijänoikeudella suojatun aineiston saattaminen yleisön saataviin ilman oikeudenhaltijan suostumusta, jollei sitä voida pitää kohtuuttomana ottaen huomioon aineistoa yleisön saataviin saattavan henkilön, välittäjän ja tekijän oikeudet. Säännöksellä voitaisiin toimikunnan arvion mukaan vähentää luvattoman verkkojakelun kielteisiä vaikutuksia oikeudenhaltijoille ja myös kuluttajille ja ohjata heitä käyttämään laillisia palveluja”. (Pyydän anteeksi huonoa kieliasua. Se on toimikunnan lomakkeesta.

Ei taida hankkeella olla etenemisen mahdollisuuksia.

Kommentoija askarruttaa, saako homoista ja muista vähemmistöistä tehdä pilaa. Ehdottomasti saa. Kiiihottaminen kansanryhmää vastaan, josta rikoslaki määrää, ei sovellu huonoonkaan vitsiin.

Syrjinnästä on voimassa tällaista (rikoslaki 11 : 11):

”Joka elinkeinotoiminnassa, ammatin harjoittamisessa, yleisönpalvelussa, virkatoiminnassa tai muussa julkisessa tehtävässä taikka julkista tilaisuutta tai yleistä kokousta järjestettäessä ilman hyväksyttävää syytä

1) ei palvele jotakuta yleisesti noudatettavilla ehdoilla,

2) kieltäytyy päästämästä jotakuta tilaisuuteen tai kokoukseen tai poistaa hänet sieltä taikka

3) asettaa jonkun ilmeisen eriarvoiseen tai muita olennaisesti huonompaan asemaan

rodun, kansallisen tai etnisen alkuperän, ihonvärin, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden, sukupuolisen suuntautumisen, perimän, vammaisuuden tai terveydentilan taikka uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella, on tuomittava, jollei teko ole rangaistava työsyrjintänä tai kiskonnantapaisena työsyrjintänä, syrjinnästä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.”

Vitsi on muita huonompaan asemaan asettamista, mutta ellei sitä kerrota elinkeinotoiminnassa tai julkisessa tilaisuudessa, säännös ei sovellu. Tästä voi olla eri mieltäkin, mutta mielestäni syrjivät vitsit julkisessa tilaisuudessa eivät kuitenkaan ole rangaistavia. Menettely on ikään kuin kunnian loukkaamista, mutta sitä koskeva säännös ei liioin soveltuisi, jos syytteen nostaisi esimerkiksi juutalainen juutalaisvitsin johdosta – tuomarina sanoisin, että vitsi ei kohdistunut häneen, vaikka varmaan loukkasi häntä.

Haluan kirjoittaa tästä, koska en pidä yrityksistä ohjailla ihmisten käyttäytymistä pikkuasioissa. En halua nähdä sitä päivää, jolloin tulee voimaan Laki hampaiden harjaamisesta aamuin ja illoin. – Odotan milloin Niinistö tai Haavisto lausuvat ääneen sanan ”vapaus”. Kuulisin sen mielelläni.

Homoista ja kommentoijista

2012-01-25T00:01:00.000+02:00

Pääsen vähällä kommenttien moderoinnista. Vaikka presidenttiehdokkaat ja heidän puolueensa ovat varsinaista riistamaata, valittamisen aihetta ei ole ollut. Itsestään selvästi julkaistaan myös kaikki sellaiset kommentit, joissa ollaan jyrkästikin eri mieltä kuin blogisti.

En edes tiedä, kuinka usein menen itse sopivuuden rajan yli. Harkittuani jätin kirjoituksesta pois maininnan Väyrysen vahvoista alueista lopetettavien kuntien luettelona. Tarkemmin ajatellen se on huono vitsi ja loukkaava, koska siinä ikään kuin pilkataan syrjäseutujen asukkaita.

Yhden vastenmielisen homovitsinpoistin. En julkaisi liioin väitettä nimetyn poliitikon erektioista. Mielestäni korkein oikeus on ongelmattomasti oikeassa. Makuu- ja kylpyhuone ovat yksityisyyden piiriä, vaikka henkilö olisi julkinen.

Henkilön homoseksuaalisuus sitä vastoin on mielenkiintoinen keskustelun aihe, jos asianomainen on tuonut tämän puolen itsestään julkisuuteen. Esimerkiksi Pekka Haavisto ei kukaties olisi päässyt edes ehdokkaaksi ilman parisuhdettaan. Hän on tässä mielikuvien maailmassa hiukan harmaa. Tuo piirre tekee hänestä kiinnostavan. Menneinä vuosikymmeninä tuntemani homot ovat houkutelleet aivan erilaisiin stereotypioihin, kuten naismaisuuteen tai erikoisuuden tavoitteluun. Nyt tulee mieleen, että homo- ja heteroseksuaalit ovat molemmat erikseen ja yhdessä kirjava joukko, jota on turha tyypitellä.

Se sitä vastoin kiinnostaa, että pahastisanojat eivät näytä käsittävän, miten avoimesti he paljastavat itsensä. Tässä on muuankin, joka joitakin päiviä sitten opetti minulle säätiöverotusta (jota selvitin viimeksi eduskunnan valiokunnalle asiantuntijana Aalto-yliopiston ja muiden säätiöyliopistojen yhteydessä), ja nyt kustannussopimusta (joka näyttää olevan itse WSOY:lle 1993 laatimani versio).

Tähän mennessä kukaan ei ole huomauttanut, että en tiedä mitään twiittaamisesta. Kirjoitin vain kuulemaani. En ole koskaan kokeilklut enkä perehtynyt, enkä ole liioin ollut kuukausiin Facebookissa, koska sinne tulee liikaa aineistoa, joka rasittaa tai surettaa liikaa.

Toistan itseeni soveltaen viisaan psykiatrivitsin: kun uusi potilas ilahtuu ja pirauttaa itkun sanoen, että nyt hän näkee viimeinkin saavansa hyvää hoitoa kaikkien asiantuntemattomien toheloinnin jälkeen – heitä se potilas heti ulos. Hän on luultavasti psykopaatti. Henkilö joka aloittaa kertomalla, miten kukaan muu ei ole voinut häntä auttaa, ei tokene minunkaan avustani, ja siirtyy joka tapauksessa hyvin pian taas seuraavan ammattilaisen puheille aloittaen, että Kemppinenkään ei osannut auttaa.

”Lienet sentään kuullut kustannussopimuksista”, kirjoittaa kommentoija. Miksi? – Koska hän pelkää.

Asiayhteyden kannalta tarpeettoman aggressiivisuuden tavallisin syy on pelko. Kirjoittaja ei luota itseensä.

Tässä asiassa minun ei tarvitsisi edes viitata blogini yläreunassa olevaan listaan, jota on sitäkin kummasteltu. Siitä käy ilmi, että olen tehnyt itse omissa nimissäni yli tuhat kustannussopimusta ja teettänyt tuhansia. Mallisopimuksia olen lisäksi tehnyt joitakin kymmeniä. Kommentoija näyttää ajattelevan, että ’kustannussopimus’ olisi jokin tietty asiakirja tai asiakirjamalli. Todellisuudessa se on sopimustyyppi. Aika usein se on suullinen. Normaalisopimusta ei ole saatu aikaan; kustantajat eivät halua.

Olen kirjoittanut kustannussopimuksista viimeksi pari viikkoa sitten (freelance-toimittajat) ja näiden vuosien aikana jatkuvasti. Mikä siis kiihdyttää jotkut oikomaan asiavirheitä ymmärtämättä itse asiaa? Tässä blogissa esiintyy jatkuvasti aiheellisia oikaisuja. Teen virheitä ja kirjoitan itse asioista, joita en osaa kunnolla. Mutta jos kirjoitan, että Kekkonen oli Ruotsin kuningas, miksi joku kommentoi, että luulisi Kemppisenkin tietävän, että Kekkonen oli itse asiassa Espanjan kuningas.

Olin Heka Haavikon firman tilaisuudessa. Kohtelias vieras kysyi tiesinkö, että tämän Haavikon isä, Paavo, oli ollut huomattava kirjailija. Sanoin olevani asiasta selvillä. Toinen jatkoi:” Hänen teoksen ’Talvipalatsi’ luetaan modernismin merkkiteoksiin.” Sanoin ”Se runo on talviasuttava, huokea, komerokas, ja on varustettu huone sielua varten.” ”Anteeksi kuinka”, toinen sanoi. – Hän pelkäsi. Ramppikuumetta. Grammari lähti omia aikojaan päälle.

SOPA, hulluus

2012-01-24T00:05:00.000+02:00

Yhdysvaltain tekijänoikeutta edelleen laajentamaan tarkoitettu lakiesitys, josta käytettiin lyhennettä SOPA, (Stop Online Piracy Act), kuoli kunniattomasti. Paperin takana olleet tahot ilmoittivat julkisesti, että asia vedetään pois käsittelystä, eikä siihen palata ennen kuin tarvittava yksimielisyys on löytynyt.

Mitä tämä tarkoittaa, sitä voi arvailla. Itse tulkitsen sen tarkoittavan, että hanke kaatui. Se ei tarkoita, ettei pyrkimyksiä jatkettaisi jollain toisella tavalla.

Kirjoitin otsikkoon ”hullus”, koska myös oma kantani on joidenkin mielestä hullu. Ehkä se onkin.

Tekijänoikeuden suoja-ajan jatkuva pidentäminen on jo selvä ja vakava este. Laajennuksia tehtäessä mainitaan aina tekijöiden oikeutetut edut ja toiseksi tekijänoikeuksien mittaamaton merkitys alan teollisuudelle ja kaupalle.

Molemmat ovat selvästi oikeita perusteita. Kuitenkaan ne eivät riitä tasapuoliseen arviointiin.

Tekijänoikeuden yksi tarkoitus on vanhastaan ollut luoda kaupallisia monopoleja. Käytännössä tekijänoikeus ei auta lainkaan esimerkiksi kirjallisuutta. Viikolla Suomalaisesta Kirjakaupasta sai mitä mainioimpia, 1 – 2 vuotta sitten ilmestyneitä kirjoja rajusti alennettuun hintaan ja jopa kaksi yhden hinnalla.

Jos ihmiset eivät osta teoksia, ei tule paljon jakamistaksaan.

Toiseksi – on tapana unohtaa, että tekijänoikeus on kautta historiansa ollut poliittisen valvonnan väline. Suomen vanhassa painovapauslaissa määrättiin, että tekijät ja kirjanpainajat on sakon uhalla mainittava kirjoissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tekijänoikeus edellytti ennen rekisteri-ilmoitusta eli tekijän ilmoittamista.

Mielestäni lainsäätäjältä on kaunista käytöstä yrittää selvittää, hirtetäänkö oikea henkilö.

Neuvostoliitossa kaikki julkaisutoiminta ja kaikki tekijänoikeus oli keskitetty tarkoin organisoidulle valtion virastolle. Muistaakseni kirjaviraston nimi oli Goskomizdat. Tapasin joskus niitä heppuja. Eivät ne ainakaan kirjallisuudesta ymmärtäneet eivätkä välittäneet.

Piratismi on aatteena pahaa liioittelua. Sen ymmärtää, koska piratismin vaaroja liioitellaan järjestelmällisesti.

Todellisuudessa valtiot, tuomioistuimet ja poliisit ovat huolissaan tietoliikenteestä, eivät tiedon sisällöstä. Tekijänoikeus on toisen luokan ongelma, mutta sen varjolla voi tehdä kaikenlaista.

Väitteen mukaan arabikevään tapahtumissa kansalaisten omalla tietoliikenteellä oli suuri merkitys. Väitteen mukaan suurkaupunkien mellakoissa tilanne on sama. Viimeksi pari tuntia sitten muutaman asiantuntijat (vaikkei tällä alalla ole vielä asiantuntijoita) kertoivat uutisissa yleisölle, että presidentinvaaleissamme jatkoon pääsivät parhaat ”sosiaalisen median” käyttäjät eli Niinistö ja Haavisto.

Väite on todistamaton. En kuitenkaan pahemmin epäile sitä. Facebook mainitaan aina. Olisikohan Twitter kuitenkin vielä tärkeämpi? Twit (tweet) voi sisältään 140 merkkiä, ja kojeena on yleensä tietokone tai älypuhein. Twit ja tekstari (SMS) kytkeytyvät yhteen, mutta se merkittävä ero on twitin julkisuus. Se voi olla tekstiviesti ”kaikille”.

Luullakseni twittiin ja tekstariin ei ole tekijänoikeutta. En ole kuullut, että kukaan olisi edes puhunut sellaisesta. Ns. teoskynnys ei ylity. Lisäksi teksti ja siihen ehkä liittyvä kuva tai leike on tietoisesti lähetetty kenen tahansa luettavaksi ja katsottavaksi. Toiminta on sinänsä maksutonta. Puhelinmaksuja voi tietysti tulla, eikä netin käyttö ole sekään ilmaista. Kun viestit kuitenkin kulkevat operaattorien (Elisa, Sonera, DNA…) kautta, on loogista yrittää kuristaa lainsäädännöllä juuri operaattoreita. Ja sitä SOPA ajoi takaa. Poliitikkojen ja kauppiaiden salaliitto? Luultavasti.

Smart Mob

2012-01-23T00:05:00.001+02:00

En uskonut Haaviston mahdollisuuksiin. Olin väärässä. Meitä väärässä olijoita lienee paljon. Kahden viikon kuluessa 45 prosenttia nyt äänestäneistä joutuu miettimään uudestaan, miten toimia toisella kierroksella.

Jos Niinistö voittaa, hänen on muistettava jatkuvasti, että ei-Niinistö joukko on suuri ja osaa toimia. En haluaisi olla kannunvalaja, mutta jos kuitenkin sanoisin jotain, mielestäni edes Niinistön voitto toisella kierroksella ei ole varma.

Lipponen ja Väyrynen poistuvat politiikan näyttämöltä. Jälkimmäisen sirontakuviota en yritä arvailla.

Vasemmisto katosi; tietysti sillä on osansa politiikassa, mutta nyt siellä tiedetään, että jäsenyyspohjalla ei enää menestytä. Itse asiassa Arhinmäki näyttää ymmärtäneen tämän täysin.

Otsikko viittaa Rheingoldin kirjaan. Wikipedian artikkelissa sanotaan ” A smart mob is a group that, contrary to the usual connotations of a mob, behaves intelligently or efficiently because of its exponentially increasing network links. This network enables people to connect to information and others, allowing a form of social coordination.

Toisin kuin väkijoukko, fiksu joukko toimii älykkäästi ja tehokkaasti eksponentiaalisesti lisääntyvien verkostolinkkiensä vuoksi. Jos viesti oli nyt ”Haavisto on hyvä mies”, viesti meni maailmalla ja johti toimintaan tehokkaammin kuin mikään hierarkkinen eli siis esimerkiksi jäsenyyteen tai muutoin kiinteään organisaatioon perustuva tieto olisi pystynyt.

Niinistön edustamaa organisaatiomallia voisi verrata kanaverkkoon tai panssariaitaan kyltteineen, kehotuksineen ja kieltoineen. Hajautetun ja muuntuvan verkoston, joka tässä tapauksessa on Haaviston ympärillä, toimintatapa muistuttaa hämmästyttävästi niitä, joita tunnetaan biologiasta.

Neuvostoliitto kaatui informaatiojärjestelmänsä puutteisiin; teräsbetonista huonosti rakennettu ei kestä ulkoilmaa enempää kuin tuon 70 vuotta. Bayes-verkko (laskennallinen biologia, bioinformatiikka jne.) sisältää satunnaismuuttujia, ja sen solmujen todennäköisyysjakauma on määritelty.

Eilinen vaalitulos oli suuri historiallinen rakennemuutos. Jos joku lukee edelle kirjoittamastani, että sosiaalinen media voitti, hän lukee väärin. Sosiaalinen media on eräs kysymyksessä olevan verkkomallin toteutustapa.

Luultavasti tämä on ymmärretty Haaviston joukoissa jo kauan sitten. Ainakin Jyrki J. Kasvi on ymmärtänyt.

Tarinalla on moraali. Itse en uskonut näkeväni mitään niin myönteistä kuin tämä vaalitulos. Olin toisin sanoen ns. realisti ja unohdin, että realistin on tavoiteltava mahdottomia.

Toisella kierroksella studiossa istuvat talouselämä ja virkamiesmäinen maailma vastassaan ehdokas, joka on jo osoittanut käsittävänsä Kahnemanin näkökulman. Raha- ja rahoitusmaailmassa taistelevat mielikuvat, kuvitelmat, pelot, vihan tunteet ja jossain määrin aatteet. (Kahneman, ”Thinking Fast and Slow”, 2011, ISBN 978-0374275631.

Nopea ajattelu (”Väyrynen on surullinen”) tukeutuu lähes automaattisiin havaintoihin ja osuu joskus oikeaan, joskus ei. Hidas ajattelu on Kahnemanin esimerkin mukaan kertolasku, esimerkiksi 27 x 14. Pupillit laajentuvat. Laskiessa ei pysty tekemään muuta. Kuuluisa vanha gorillapuku-testi oli tätä. (Koehenkilöt pantiin laskemaan, montako kertaa valkopaitaisen koripallojoukkueen pelaajat syöttävät ja jättämään mustapaitaiset huomiotta. Vain puolet koehenkilöitä huomasi, että heidän laskiessaan syöttöjä kuvaan käveli gorillapukuun pukeutunut henkilö, ja viipyi näkyvissä 9 sekuntia.)

Tässä pari ajatusta kahdesta henkilöstä ja heidän kognitiivisesta taustastaan. Ettei kenenkään tarvitsisi kysyä, olen itse ajattelussani ja harhaluuloissani Niinistön ”kauan kadoksissa ollut kaksoisveli”, mutta tässä valintatilanteessa en kannata häntä. Ketä äänestän, jää siten salaisuudeksi.

Suuri design

2012-01-22T00:01:00.001+02:00

Todellinen Euroopan ja maailman design-pääkaupunki on Cambrdige eikä esimerkiksi Helsinki. Stephen Hawkingin ja Leonard Mlodinowin ”The Grand Design” (2010, 208 sivua, ISBN 0553805371) on kuohuttava kirja. Sen löytää Helsingin kirjakaupasta (7,90).

Kirja tarvitsee hiukan mainostamista, koska vielä otettuaan sen käteensä sen voi arvioida usealla tavalla väärin.

Kirjassa käsitellään seikkaperäisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana paljon esillä ollutta kysymystä Jumalan ja luonnontieteen suhteesta. Luultavasti ainakaan kukaan tämän tekstin lukijoista ei kuvittele, että tiede pystyisi ratkaisemaan kysymyksen Jumalan olemassaolosta. Hawking esittelee kantansa, joka on lopputulokseltaan sama kuin Dawkinsin: tiede näyttäisi osoittavan, ettei ”Jumala” ole tarpeellinen eikä siis ainakaan välttämätön ajatus.

Katolisen kirkon edustajat ovat väärässä. Sen piirissä uusimman kosmologian havaintoja ja ainakin toistaiseksi hypoteettista M-teoriaa on kuvailtu jumalan vastustajien hätääntyneeksi yritykseksi torjua tieteellisistä havainnoista väkisin ja voimalla esiin tunkeutuva ”ensimmäinen liikuttaja” eli maan ja taivaan luoja eli Jumala.

Ehkä toisin kuin kustantaja ja kukaties toisin kuin kirjoittajat ovat ajatelleet, tämä ei ole kirjan tärkein osa. Vastaukset kysymykseen, mitä oli ennen maailmankaikkeuden syntyä eli alkuräjähdystä, ovat elegantteja ja vakuuttavia, mutta ei kirjan anti pääty siihen. Luulen että muutaman vuosikymmenen kuluttua vastaukset kuitenkin ovat erilaisia. En luule että lopputulos muuttuisi.

Kirjan hienoin ominaisuus ja syy, jonka vuoksi jokaisen, jolla ei ole vähintään yliopiston laudaturia teoreettisesta fysiikasta, on luettava se, on peruskäsitteiden muuttuminen. Tässä on todellinen, arkielämään ja ajan puutteeseen mahtuva tilaisuus saada jonkinlainen kuva aivan uusista, monin kohdin täysin mullistavista havainnoista.

Kirja on kirjoitettu hyvin. Kaikesta kansanomaistamisesta huolimatta keskittymistä vaativa teksti on katkottu sopivilla puujalkavitseillä. Käytännössä sen lukee päivässä. Minulta meni kaksi, kun oli kaikkea muutakin puuhaa.

Biologia lähitieteineen on perin pohjin toista kuin noin 15 – 20 vuotta sitten. Jopa ennen eläintieteeksi nimitetty biologian osa on paljastanut, ettemme todellisuudessa tiedä juuri mitään eläimistä. Suurin osa biomassaa on syvissä merissä, joita ei ole oikeastaan tutkittu lainkaan. Tarkoitan mm. arkkibakteereja (archaea) ja virusten ongelmaa – elämää vai kemiaa.

Fysiikassa tilanne on sama. Etenkin Feynmanin vuosikymmeniä sitten esittämät hypoteesit on todettu kokeellisesti ja havainnoin oikeiksi. Huvittavin on tosi väite, että maailmankaikkeuksia voi olla olemassa suunnaton määrä ja että niillä voi olla lähes loputon määrä historioita. Puhe on siis maailmankaikkeuksista, ei linnunradoista tai aurinkokunnista. Maailma on syntynyt ilman Jumalia yhden, kaksi tai ehkä biljoona kertaa tai samanaikaisesti miljoona kertaa, ja tietysti aina erilaisena. Luonnollisesti suuri osa maailmankaikkeuksista on epävakaita.

Ehkä vielä tärkeämpi on biologian (neurotieteen) tunkeutuminen fysiikkaan. Todellisuutta ei ole olemassa. Kaikki mistä meillä ihmisillä on ja voi olla tietoa on aivojemme mallintamaa. Missä määrin nuo mallit ovat oikean suuntaisia, sitä emme kai saa koskaan tietää. Newtonin tyyppinen maailma, jossa mielestämme elämme, on yhtä välillinen (aivojen prosessoima) kuin kvanttimaailma, jonka omituisilla lainalaisuuksilla on merkitystä vasta atomia pienemmässä mittakaavassa).

Kirjassa ei ole matematiikkaa. Hyvä. En pystyisi seuraamaan sitä. Olen yrittänyt. Kirjassa ei ole varmuuksia. Suhteellisuusteoriaan (yleiseen) jo tehdyt muutokset selitetään. Kirjoittajien mukaan Suurta Yhtenäisteoriaa ei ehkä ole eikä tule, mutta myös 11-ulotteisen maaimankaikkeuden M-teoria joko vie ymmärrystämme eteenpäin tai sitten ei. Hawking tuntuu kallistuvan sen puoltajaksi, mutta viisaita henkilöitä on myös sitä vastaan.

Ihmettelen ellei kirja tule suomeksi ja menesty. Ka niin – jos joku väittää, että olemassaolon arvoitukset on tässä ratkaistu, älkää uskoko. Parhaat vastaukset ovat kysymyksiä, kuten tässäkin.

Ajatuksia persekärpäsistä

2012-01-21T00:02:00.000+02:00

Harva kunnioitti Urho Kekkosta. Juuri kukaan ei rakastanut häntä, eivät edes perheenjäsenet. Ihastelijoita ja ihailijoita ja otsikossa tarkoitettuja kärpäsiä oli mustana pilvenä. Yksi näistä oli etevä herra Väyrynen (josta tuli tohtori).

Olen miettinyt 38 vuotta, miksi Stalinia rakastettiin. Lenin on niin kuivakiskoinen mies, että jos Krupskaja olisi saanut päättää, hän olisi varmaan joutunut majailemaan yöt olohuoneen sohvalla.

Linjojen välissä ei kenenkään maalla kuolevat haavoittuneet huusivat tuskissaan äitiä tai Jeesusta, venäläiset Stalinia. Olen yrittänyt selittää tätä itselleni venäläisten myyttisellä käsityksellä hallitsijasta. ”Isänen” oli myös vähänläntä ja kaikissa töissään ja toimissaan taitamaton Nikolai II ja hänen edeltäjänsä.

Luulen ettei selitykseni osu oikeaan. Stalinia rakastettiin. En muista lukeneeni enkä kuulleeni, että haavoittuneet olisivat huutaneet Hitleriä – hänen nimensä oli huulilla, kunnes huutajaan osui.

Vastaavasti en osaa selittää, miksi Paavo Väyrynen on vastenmielinen henkilö. Puhun tietysti yleisön jäsenenä. En lukeudu hänen tuttaviinsa, enkä pidä sitä menetyksenä. Jälleen hän on värjännyt sekä hiuksensa että mielipiteensä. Hän on ryhtynyt hauskaksi, koska hän tarvitsee Soinin äänestäjät, ja tulee saamaan heidät.

Kekkosella oli karismaa. Hänen kanssaan olen ollut samassa huoneessa jopa kahden ja tuntenut, miten karvat nousivat pystyyn käsivarsissa. Se ei ollut staattista sähköä. Olen tuntenut muutamia naisia, jotka olivat tekemisissä Mannerheimin kanssa. Vaikka puhe on arvostelukykyisistä ihmisistä, suhtautuminen oli juuri sama kuin nuorisolla idoleihinsa. Alushousujaan en tosin ole kuullut kenenkään viskoneen.

Toisin kuin Sanomalehden etevä blogisti (U. Hämäläinen), joka kuuluu kirjoittaneen ansiokkaasti Kekkosen ajan myöhäisvaiheesta, muistan ajan ennen Kekkosta ja sen syvän vastenmielisyyden, jota merkittävä osa väestöä, myös Pohjanmaan maalaisliittolaisia, tunsi häntä kohtaan. Tietoisesti tai tiedostamatta hänet rinnastettiin niihin satelliittivaltioiden poliitikkoihin (tyyppiä Ulbricht), jotka olivat kiirehtineet valloittajan lakeijoiksi. Noottikriisi 1961 muutti kaiken. Suomalaiset ja jopa pohjalaiset tulivat sankoin joukoin siihen tulokseen, että Kekkosen henkilökohtainen etu, jota hänen tiedettiin ajavan, osui yksiin koko kansan edun kanssa. Nähdäkseni voimme nyt sanoa tietävämme, että tämä tulkinta oli oikea ja kestävä.

Suurilla tyranneilla on alttius nimetä rääpäleitä aseenkantajikseen. He tietävät, että pahimmat murhamiehet vaanivat lähimpänä. Väyrynen, joka on poikkeuksellisen älykäs ja maanisen tarmokas, lienee osoittautunut vaarattomaksi hyvin varhain, koska Kekkonen suosi häntä, toisin kuin esimerkiksi Johannes Virolaista, joka osasi olla kiusallisen rehellinen ja oli siksi vähemmän sopiva.

Väyrynen on nyt tehnyt kaikkien aikojen kampanjan. Noinko hän menee toiselle kierrokselle ja saa sitten Niinistöä vastaan 49,5 prosenttia äänistä? Voi hän voittaakin. Tuota ”yhtyvien astioiden” mekanismia en osaa selittää. Miksi yhä useammin henkilövaalit menevät niin täpäriksi? Epäilen että ilmiö on puhtaasti tilastomatemaattinen eli normaalijakauma kahdella muuttujalla. Se merkitsisi, että äänestäjille on todellisuudessa samantekevää, ketä he äänestävät mielikuvansa vallassa. Kun vaaleihin asti pääsevän täytyy olla täysjärkisen kirjoissa ja sisäsiisti, tämä tulkinta ei ole mahdoton. Demokratian ja populismin äkkivyöryt jäävät johonkin 35:en – 30:en prosenttiin.

Miksi ei Haavisto? Koska häntä on helpompi kannattaa kuin äänestää. Se on paha vika, kun kysymyksessä on noin pätevä henkilö.

Outoa ettei Mauno Koiviston puhetapaa vieläkään ymmärretä. Luonnollisesti hän käsittää, ettei perustuslain muuttaminen voi onnistua. Kun hänellä on selvää kirjallista kykyä, hän haluaa sanoa oikean sanan oikealla ajalla. Hänen asioihin puuttumisensa oli suunnattu joukolle EOS, ei osaa sanoa. Lipponen otti pallon lennosta kiinni ja sanoi, että Suomi on ”länteen asemoitunut” eli länsimaa. Väyrysen ja Niinistön kumpaisenkin leuka loksahti. Ja puhe hallituksen muodostamisen aforismi Perussuomalaisista.

Oli miten oli: tekeillä on poliittinen virkanimitys. Se siitä.

Tuomittava kirjoitus

2012-01-20T00:04:00.002+02:00

Tartun kommentteihin. Minun ikkunani on toisessa kerroksessa elokuvateatterin päällä. Siinä vaiheessa sinne jäi väljät tilat. Kylälle oli valistunut parempia taloja ja ihmiset olivat alkaneet rakentaa itselleen mieleisiä pientaloja.

Kuvien tarina näkyy nyt. Kokonaisuus oli maalaiskuntaan suorastaan komea. Rähjäiset kuvat on otettu ainakin viisi vuotta sen jälkeen, kun kuolinpesä oli jaettu eikä noilla sijoilla, joille äidinisäni muutti 1924, ollut enää sukua. Talon osti Säästöpankki ja lunasti kunta, joka laski sen rappiolle ja purki. Purkamisesta on serkkuni ottama video. Viimeisenä putoaa elokuvateatterin mainos. Samassa teatterissa oli ensiesitetty ”Talvisota” ja kai ”Pohjanmaa”.

Taloudellinen selitys on varuskunta. Se sensaatiomainen päähänpisto, että äidinisäni perusti 30-luvulla kirjakaupan ja tuo elokuvateatteri valui sitten hänen käsiinsä yhden omistajista kaaduttua (”Talvisodassa” kerrotuin tavoin – Yrjö Haavisto), selittyy Ilmasotakoululla, josta riitti asiakkaita.

Äidin isäni (”Nurmi itte”) kaikki neljä tytärtä, äitini siis yhtenä, valikoivat puolison varuskunnasta ja, rohkenen sanoa, valikoivat hyvin. Kamppisen Esko, minun muistojeni alkaessa au-lennonopettaja, piirusti vanhoilla päivillään kokeneena rakennusmestarina Lillbackalle Passiin yhä uusia hehtaarihalleja. Tätini Helmi (äännetään Helemi) vielä elää. Hän oli suuren perheen äiti ja todellinen naiskoomikko, jota kuunnellessa oli helpostikin nauraa itsensä tärviölle. Voi rakas! (Kauhavalainen, naiselle sopiva tapa osoittaa hämmästystä.)

Lauttamuksen raitilta ei ole hallussani hyviä valokuvia. Päätellen muistamistani isojen miesten kameroista – suosikkimerkki Ljubitel eli nevostolainen jäljitelmä Yaschikasta, joka oli kopioitu Rolleiflexistä –niitä kuvia kyllä on. Niistä ei kuitenkaan varmaan ilmene itse asia.

Vartuimmenäet hirvittävän isoina lapsilaumoina ja enimmäkseen pahuutemme vallassa. Itsestään selvästi kaivelimme roinaa Luumyllyllä, seikkailimme rautasillalla, pelasimme jokirannassa ja karkasimme joskus Matsompille tai Hopiavuoreen eli siis metsään. Oudot järjestöt, eli tädeilleni ja enoilleni nuorisoseura ja meille partio, rakensivat erilaisia yhteyksiä. Vaikka ainakin serkkujani ja minua haettiin joskus kepin kanssa perunannostoon Pukkilassa ja Kettulassa oleville pelloille, olemisemme oli vapaata ja holtitonta. Joskus tuli tukkapöllyä ja tietysti meille soiluttiin, mutta opimme kaiken tarpeellisen vaivattomasti ja oman muistini mukaan kaikista tuli kunnon ihmisiä tähän tasavaltaan.

Surin vuosia omana syntinäni yhteyksin katkeilemista – nyt paikkakunta on minulle outo eikä siellä ole liiemmin tuttujakaan. Sitten tajusin, että tämäkin synnintunto sisälsi liiallisen annoksen itsekeskeisyyttä. Samaan aikaan samoin tapahtui kaikille. Maaseudulla ei ollut työtä eikä tilaisuuksia monille. Luokkatovereistani tuli matematiikan maistereita eri puolille maata, everstiluutnantteja tai toimiupseereita. Muista kavereista tuli silmiinpistävän paljon ihmisiä palvelualoille.

Luin määrättömästi Veijo Meren esseitä, kun ne ovat niin hyviä. Veijo kuvailee 50-luvun kirjallisuutta aatteiden, kommenttien ja selitysten varomisena ja tapana hakea aineistoa tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä. Näin juuri on. Verrattuna edellispolven elvistelyyn proosan modernismissa ei ollut mitään ”hienoa”.

Me elimme tuon saman modernismin. Jopa opettajalla koulussa saattoi olla puujalka muistona Suomen suurentamisesta, papit känisivät tutulla äänellä virkansa edellyttämiä juttuja, kommunistit marssivat vappuna ja mieskuoro lauloi matkustajakodin (ent. lottaravintola) portailla. Meille pojille Kalle-Kustaa Korkki oli suurempi sankari kuin Mannerheim ja tytöt tirskuivat ja lukivat Viikonloppua ja sitten Ajan säveltä, joka tapauksessa pussailujuttuja.

Se oli pienten ihmisten pienten ajatusten aikaa. Huimimmat visioit tarjosi Valitut Palat. Eksotiikkaa edustivat Tarzan-filmit elokuvateatterissa. Kovin monen sukulaisia oli ollut sotien välisenä aikana Amerikassa, ja he kertoivat, että rahansa voi juoda myös Seinäjoella, mikä onkin totinen totuus.

Meistä ei ole kirjoitettu kirjoja eikä tehty elokuvia, koska meissä ei ollut erikoisempaa kuvaamista. Ei taida olla vieläkään. Viattomia emme olleet, ja kaikki lapsetkin tiesivät, miten kalpaten oli ollut käydä edellisellä vuosikymmenillä. Jopa Saksan jääkärit, joita kylillä riitti, ajoivat heinähäkkejä ja myllykuormia aivan nöyrästi Elettiin ongelmattomuuden aikaa. Maailma muodostui tarkkojen havaintojen perusteella melkein pelkistä päälauseista.

Etkö sinä ole talosi?

2012-01-19T00:06:00.002+02:00

Harvalla on kai esittää tällaista kaksoisomaakuvaa. Sen otti vuonna 1998 ystäväni Komulainen. Vuosi vuodelta tulos on näköisempi.

Synnyin tuolla yläkerrassa, kotona. Ikkunoista katselin varpailleni nousten hevosia, humalaisia ja varpusia. Kyllä autojakin meni, muutama päivässä. Oltiin pitäjän keskustassa, joka ei ollut kirkonkylä vaan asemanseutu, tunnettu nimellä Lauttamus, joka mielestäni viittaa vanhaan joen ylityspaikkaan. Se oli myös lähes 100-vuotiaaksi eläneen naapurin sukunimi. Ja seudulla yleinen nimi oli myös Uitto. Naapurin vanhuksesta, joka lykki kahden kepin varassa tasatahtia, käytettiin molempia. Pohjanmaalla nimistä ei oltu nuukia.

Ihmettelen niitä selityksiä, että Kauhavakin liittyisi nimenä joen kauhan muotoon. En jaksa uskoa, että varhaiset kulkijat osasivat ajatella karttakuvioita, kun karttoja ei ollut koskaan nähty, ja pelkkä ajatuskin olisi ollut luonnonvastainen.

Maanjakokarttoja kyllä oli jo 1700-luvun lopusta. Niitä löytyy netistä, helposti hakukoneella sanalla ”isojako”. En väsy ihailemiseen. Väritys ja kirjainten muodot hivelevät silmää.

Ihmisestä talonaan kirjoitti satuttavasti Gaston Bachelard monia vuosikymmeniä sitten (engl. The Poetics of Space). Suomen kielellä tunnetuimmat ovat Kailaan talo, joka nous’ yhdessä yössä, ja Jylhän Autio talo. Jylhä on toteuttanut ajatuksen kauniisti, mutta kääntää runon lopussa ylikriittisen mielipiteeni mukaan suotta isänmaahan. Lukija on jo huomannut, että jo roihuava talo, jossa ennen helisi kannel, hyrisi rukki, on sangen vertauskuvallinen.

Ernst Curtius ansaitsi ikuisen maineen 1948 julkaistulla teoksellaan eurooppalaisesta kirjallisuudesta ja latinankielisestä keskiajasta. Paremmin kuin itse Auerbach hän poimii ”trooppeja” ja näyttää, miten ne kulkeutuvat antiikista keskiaikaan. Lukija oppii, että vaikkapa Disneyn ”Fantasian” luontojakso (pastoraalisinfonia) on tarkka toisinto siitä, mitä ihmiset ovat lähes kolme tuhatta vuotta pitäneet kauniina. On soliseva puro, oikealta ylhäältä vasemmalle alas. On lehteviä puita, vilpasta varjoa, lintuja jne. Muurahaisia ei ole.

Kirjallisuus ei kuvaa todellisuutta, vaan kirjallisuutta. Suomen luonto nähtiin hirvittävinä ryteikköinä, kunnes Saksassa alettiin kirjoitella nummista ja varovasti metsistäkin ja muutamat maalarit alkoivat etenkin Düsseldorfissa sommitella erämaanäkyjä. Saksalainen metsämaisema tuli suomalaiseenkin taiteeseen vain hiukan muunneltuna (pyökkipuista mäntyjä jne.) Antiikin runoilijat käyttivät seisovia epiteettejä. Seudulle tai paikalle vakiintui joukko määreitä. Alpit olivat ”luotaantyöntäviä” (inhospitalis). Se historian vaihe on tiedossa ja kirjattu, kun joku tuli sellaisiin tuumiin, että katseleehan noita.

Meillä vielä Pentti Haanpää kuvasi omiin outouden tunteisiinsa vajonneena muun muassa Saariselän tuntureita, jotka kauan ennen häntä Jakob Fellman mainitsee ohimennen ”satalakisena Luirotunturina” lähinnä kulkuesteenä. Tuntureita alettiin ihailla, maalata ja valokuvat minun muistini aikana; poikkeuksia oli (Paulaharju, ehkä K.M. Wallenius), mutta vähän.

Kauneus ei ole katsojan silmässä. Se on katsojan isän ja tämän edeltäjien silmissä.

Oma kotitaloni, jonka tilat, loukot, äänet ja hajut ovat osa minua ja ainesta, josta uneni on kehrätty, on purettu. Kuvassa oleva rakennus oli vanha ja puinen, vuonna 1938 valmistuneen kivitalon kanssa sointuakseen puuvuorauksen päälle rapattu. Perheeni muutti toiseen kivipäähän, toiselle puolelle rakennuksia, vuonna 1948. Sieltä vapautui muutamalle oppikoulun opettajalle vuokrattuna olleita tiloja. Niinpä varhaisiin muistikuviini on rakennettu sosiaalinen nousu. Käsitän että kun viimeisenä sotakeväänä ylioppilaaksi kirjoittanut isäni palasi hyvin ripeiden opintojensa jälkeen Helsingistä, miestäkin tuli huomattava perhe paikkakunnalla. Olihan se kuulkaa hienoa, että isä oli ihan hovioikeuden auskultantti. Lapuan tuomiokunnassa hankittu varatuomarin arvo olikin sitten pettymys, jonka kruunasi aikoinaan kaikkien mielestä kummallinen laamannin titteli (joka on nyt lakannut olemasta kummallinen).

Tuskin olisin koskaan lukenut ja kirjoittanut mitään, ellei talossamme olisi ollut ullakkoa ja kellaria. Kirjoitus asuu ullakolla sahapurujen tuoksussa, tarve, voima ja pelko kellarissa, salaperäisyyttään kohahtelevien putkien hämärässä.

Vielä lorisee

2012-01-18T00:00:00.001+02:00

Helsingin kaupungin pitäisi kilpailuttaa taidegalleriahanke.

Olen hyvilläni ja huvittunut, etteivät likikään kaikki lukijat ole vieläkään oppineet halpahintaista kikkaa. Ensin kirjoitetaan ärjähdellen jotain päällekäyvää. Seuraavana päivänä esitetään aitoja perusteluja.

Jotkut rientävät erehtymättömän varmasti vastaamaan asian vierestä. Ehkä hiukan epäreilua, mutta saanhan tässä itsekin kynsilleni vähän väliä, ja mikä pahinta syystä.

Olen itsekin kulkenut museoita koko ikäni ja pidän niistä. En ole tietämätön kuvataiteesta. Joitakin vuosia sitten istuin kuvataideakatemian hallituksessa. Peggy Guggenheim oli mielestäni yksi kaikkien aikojen taiteen ostajista, ja kokoelmaan sisältyy monia omia suosikkejani, kuten Braque ja Magritte, vaikka kaikkein uusin taide herättää eniten uteliaisuuttani. Kaikkein lähimpänä sydäntäni taitaa kyllä olla Sienan trecento tai tiukan paikan tullen Firenzen (Fra Angelic, Cimabue).

Mahdollisuus saada Guggenheimin kokoelmaan kuuluvia teoksia tänne tuntuu hurjalta – melkein kuin MoMa (N.Y.)

Kenkä puristaa hankkeen rakenteesta. Se vähä, mitä yleisölle on toistaiseksi kerrottu, herättää paljon epäilyjä. Pahin epäily on se, että rahoituksen lisäksi riski näyttäisi siirtyvän kokonaisuudessaan suomalaiselle osapuolelle. Suomalaisten taas pelkään riehaantuneen unohtamaan, että taidelaitokset ovat lähes poikkeuksetta kannattamattomia rahanreikiä, paitsi ehkä Guggenheimille.

Olin kyllin hävytön kytkeäkseni eilen yhteen risteilijäonnettomuuden ja museohankkeen; Titanicin mukana menehtyi Peggy Guggenheimin (kuva) isä.

Kilpailuoikeuden perusidea ei ole olettamus kilpailun autuaallisuudesta sinänsä. Sitä ei pidetä liioin yllä toimivien markkinoiden tavoittamiseksi. Kansantaloustieteen perusteiden mukaan markkinat pyrkivät kohti siedettävää tasapainoa omia aikojaan. On myös väitetty, ettei julkisen vallan sekaantuminen markkinoiden toimintaan olisi aina edes onnellista.

Nähdäkseni ydin on kysymys riskistä.

Kun joku sai käytännön yksinoikeuden eli monopolin myydä valtiolle kirjoituskoneita (näin asiat olivat kerran), hintaa ja laatua koskevat riskit olivat ostajalla eli valtiolla, ja myyjällä ei mitään. Sen kuin valmisti tai toi maahan koneita ja muisti nostaa välillä hintaa.

Kuuluisin tarina kilpailuttamisesta on Yhdysvalloista. Suuryhtiö joka toimitti keskeisiä komponentteja puhelinkeskuksiin, onnistui pitämään koko teollisuutta vankinaan vuosikymmeniä. Amerikkalaisetkin oppivat. Vanhan Sherman Actin perusteella jopa tietotekniikan avainkeksinnöt, kuten transistori ja sitten integroitu mikropiiri on pakon edessä lisensoitu halvalla halukkaille. Tosin siinä on ollut Pentagon mukana painostamassa. Lukittu SIM on toinen tuttu esimerkki.

Ilmiön nimi on lock-in. Sopiiko tämä taidemuseoon? En ole alkuunkaan varma, mutta neuvoisin miettimään, ottaen huomioon järjestelyn erikoislaatuiset ehdot. Viittaisin myös lakiin julkisista hankinnoista (30.3.2007/348) – tässä tehdään eräänlaista pitkäaikaista vuokra- ja palelusopimusta, eikä taideteosten näytteillä pitäminen (tekijänoikeus) vaikuttane asiaan ratkaisevasti. Kommentoija huomautti, että myös Gugggenheim on säätiö, joka ei saa tavoitella voittoa. Asia ei ole noin yksikertainen. Säätiö voi harjoittaa elinkeinotoimintaa. Verotus on kysymys ja voitonjako toinen – voittoa ei voi jakaa. Meillä taitaa olla pari miestä juuri nyt käräjäoikeudessa säätiöoikeudellisista ongelmista.

Vielä ilmainen lainopillinen neuvo. Gallen-Kallela-Siren sanoi, ettei hän ole esteellinen, koska hän ei osallistu päätöksentekoon eräässä hallituksessa. Esteellinen on kumminkin myös se, joka voi saada erityistä hyötyä ratkaisusta. Virkamiehen esteellisyyden voi aiheuttaa myös maksullisena asiantuntijana toimiminen asia muussa vaiheessa. Tämä tiedoksi myös Helsingin kaupungin lakimiehille.

Kylläpä kusettaa

2012-01-17T00:01:00.002+02:00

Vain muutama viikko sitten yllätyin loistoristeilyjen määrästä. Vähällä haeskelulla verkosta kääntyi esiin paikka, johon oli listattu suunnilleen kaikki.

Olin utelias tietämään, mitä maksaisi maailmanympärimatka. Hampurista nimittäin pääsisi ja sinne takaisin.

En ole lähdössä. Jos risteilyvimma silti iskee, käyn Keravalla. Junanvaihto Pasilassa. Se eksotiikasta.

Loistoristeily kestäisi 144 päivää ja hintakin oli ilmoitettu – hyvän perheauton hinta. Vähällä vaivalla ja suurella onnella tulin tajuamaan, että risteilyn liiketoiminta-ajatus on selkeä. Kaikki maksaa, koko ajan. Valinnan varaa ei ole. Toivosta rikas sankarimatkailija saanee varata ainakin toisen mokoman taskurahaa. Ellei ole tuollaista 50 tuhatta euroa ylimääräistä, joutuu tyytymään henkiseen haaksirikkoon, joka onnistuukin usein yrittämättä.

Guggenheim-museo on oman, mihinkään tosiasioihin perustumattoman arvaukseni mukaan kusetusta. Saisimme ilon maksaa tyhjästä eli ns. brändistä. Saisimme rakentaa omalla kustannuksellamme tyhjän taidemuseon, koska diiliin ei kuulu tauluja.

Katsoin kerran vahingossa neljä minuuttia ”Diili” –nimistä ohjelmaa ja arvelin, että Harkimo testasi siinä näitä nykyaikaisia vapaaehtoisia itsensä munaajia liikemiehen taidoista.

Noin olemattoman tiedon perusteella esitän julkisesti arvelun, että Guggenheim-hankkeen edistäjien ja siihen myönteisesti suhtautuvien kaupunginvaltuutettujen olisi turha pyrkiä ”Diiliin”. Harkimo ei suostuisi keskustelemaan heidän kanssaan, ei edes sanomaan ilmaiseksi kädestä päivää.

Harkimo itse edustaa maailmaa, joka on minulle vieras. En tunne häntä. Arvostan häntä. Tyhjäpäinen mies ei onnistu purjehtimaan yksin maapallon ympäri. Ei sellaista osaamista ja sitkeyttä voi olla ihailematta.

Suomi-brändi oli jo emäkusetus. Jos asiaa pohtinut, Jorma Ollilan opastama joukko olisi kysynyt minulta, olisin neuvonut aloittamaan talvisodan ja järjestämään, että Paavo Nurmi maksaa Suomen velat.

Maabrändin rakentaminen on haihattelua. Itse sana on uuskieltä. Ennen puhuttiin matkailun edistämisestä. Oli konttorikin, matkailun edistämiskeskus. Painettiin julisteita ja tapiseerattiin niillä seiniä. Minkä verran siitä oli hyötyä, sitä en tiedä.

Edes Nokia ei ole rakentanut brändiä, van puhelimia. Tuo sana, joka tarkoittaa oikeastaan tavaramerkkiä, on laajentunut kauppatieteissä tolkuttomasti, ja tarkoittaa liitännäisarvoa. Minun brändini on nimeni. Voisin myydäkin sen, mutta kuka ostaisi?

Lisäksi olen seuraillut pitkään valtion ja kuntien pyrkimyksiä harjoittaa liiketoimintaa. Siitä ei yleensä ole seurannut hyvää. Jos jokin laitos on toiminut kiitettävästi, se on myyty halvalla ensimmäiselle vastaantulijalle.

Kauppatieteissä käytetään termiä ”goodwill” (liikearvo). Yritykselle kertyy tai jää kertymättä hyvää mainetta. Goodwilliä on kerättävä jatkuvasti. Mutta taikurin hatusta sitä ei löydy. Otava on pikkuruinen yritys, jolla on suuri good-will. Asianajotoimiston liikearvo on sen asiakaskunta.

Miksi blogisti raivoaa kiiteltyään hiljan imelästi musiikkitaloa ja viimeksi tänään harmiteltuaan, että koko kevät on loppuunmyyty? – Siksi että Guggenheim-museo on selvä liikeyritys, jota perustellaan voiton tavoittelulla. Musiikkitalot, oopperat ja etenkin kirjastot ovat pelkkiä rahanreikiä, joita eräät kummalliset henkilöt, kuten tämä blogisti, pitävät hyvin tärkeinä.

Ja lisäksi olen kuullut, että tuossa kolmen tunnin junamatkan päässä on kilpaileva yritys, jonka nimi on jostain syystä Talvipalatsi. L’eremitage tarkoittaisi kyllä erakkomajaa, mutta ei siellä kuulemma yksinäistä ole.

Ratkaisu # 1

2012-01-16T00:01:00.002+02:00

On ratkaistu olemassaolon arvoitus. Valitettavasti selitykseen menee kaksi sivua.

Nämä näppäimistön hauskat merkit ovat muuten ehkä peräisin englantilaisesta torikauppakäytännöstä. Amerikkaan toden teolla tultuani olin ihmeissäni, kun johonkin firmaan puhelimella soitettuani sieltä sanottiin ”press pound”. En onnistunut arvaamaan, että brittien ”hash” eli merkki #, suomeksi kai tavallisimmin ”risu”, on amerikaksi ”pound”. Briteissä @ eli ”at” tarkoitti suunnilleen samaa kuin suomessa joskus à. Lyijykyniä 2 à 1, pencils 2 @ 1 eli kaksi kappaletta yhdellä [eurolla].

Ajatus kulkee suunnilleen näin. Juristit alkoivat pari – kolmekymmentä vuotta sitten ajatella, että ”oikea ratkaisu” ei ole ainoa oikea ratkaisu. Oivallus taisi olla käytännöllinen ja pohjaltaan aika arkinen. On tapauksia, joissa sekä rangaistukseen tuomitseminen että syytteen hylkääminen ovat ”oikeita” ratkaisuja. Juttu on niin hankalalla tavalla kiero, että kaksi keskenään ristiriitaista ratkaisua ovat kumpikin erikseen täysi puolustettavissa ja siten hyväksyttävissä.

Nykyisin kai jo tiedekunnan sisäänpääsykokeessa on osattava ilmoittaa, että hovioikeuden äänin 2 – 1 ratkaisemassa jutussa tuo yksi ei ole välttämättä väärässä. Joissakin jutuissa on niin monia pelkästään arvioitavissa olevia seikkoja, että myös tiukasta samaa ja yhtenäistä kulttuuria edustavat ratkaisijat voivat hyvinkin painottaa niitä eri tavoin ja päätyä eri tuloksiin.

Tämä on alkeita eikä siitä pidä innostua erikoisemmin. Riittää kunhan ei sano ”mielipide-eroksi” sitä että kaksi jäsentä tuomitsee 4 kuukautta ehdollista ja yksi tuomitsisi 5 kuukautta.

Ei sekään ole mielipide-ero, että yksi painottaa enemmän auton (otaksuttua) kestävyyttä ja toinen mukavuutta. Ehkäpä toinen on köyhä ja toinen raihnainen.

Ajatus koskee yhteiskunnan, talouden ja politiikan ymmärtämistä. Jokainen käsittää, ettei näissä asioissa todellakaan voida esittää enempää kuin perusteluja, jotka sitten saattavat olla hyvän tai huonon tuntuisia. Onko kuntauudistukseen ryhdyttävä?

Perusteluja on suuntaan ja toiseen ja ajatellun muutoksen suuruuskin on aivan auki.

Tulee kuitenkin mieleen muistuttaa, että eksakteimmissakin tieteissä kuten fysiikassa riippumattomien ja varmojen totuuksien aika on jo ohi. Emme tiedä edes jälkikäteen, mikä oli totta.

Viittaan tällä etenkin M-teoriaan, joka siis ei ole teoria. Sen taustalla on Feynmanin jo aika kauan sitten esittämä ajatus, ettei maailmankaikkeus ehkä ole olemassa itsenäisesti ja riippumattomasti, eikä sillä ole yhtä historiaa – esimerkiksi alkuräjähdys – vaan kaikki mahdolliset historiat.

Aivot rakentavat mallin havainnoista ja prosessoivat niitä järjellä. Olemme riippuvaisia tästä, mutta oikeastaan kysymyksessä on vain malli, ei absoluuttinen totuus. On mahdollista ja kukaties todistettavissa, että jokin fysikaalinen asiaintila, vaikkapa tähtitieteellinen ilmiö, on kuvattavissa täsmällisesti myös toisella, kolmannella, usealla aivan erilaisella tavalla. Vaikka ne poikkeaisivat pahasti toisistaan, ne voivat olla kaikki oikeita.

Kuten tiedetään, eräät kvanttimekaniikan havaitsemat säännönmukaisuudet ovat ”järjenvastaisia” eikä edes sitä ole helppo kuvitella, että aine on toisaalta hiukkasia, toisaalta aaltoliikettä.

Kun talous murenee käsiimme ja Euroopan politiikka rytisee niskaamme ja valitsemamme poliittiset toimihenkilöt tuntuvat puhuvan enimmäkseen pötyä koko porukka, voisiko olla niin, että olemme parhaan tai parhaan mahdollisen ratkaisumallin pauloissa? Pelkkä perinteinen historia, toki tieteenä harjoitettu historia, viittaa siihen suuntaan, että osa selittävistä syistä jää pysyvästi piiloon ja toisen osan selittävät vain satunnaiset ilmiöt. Kun tiedämme, että oppimamme historia esimerkiksi Suomen kohtaloista on osittain satuilua, millä perusteella luulemme, että raha- ja rahoitusmaailman suuret viisaat olisivat pohjaltaan muuta. Siis muuta kuin juomarahaa kalastelevia sadunkertojia?

Tämän vuoden lumet

2012-01-15T00:01:00.000+02:00

Muinaisen runoilijan (Villon, 1431 – 1463) kirjaama huoli, missä ovat menneen talven lumet, tuntuu kovin aiheettomilta. Suriko hän vuoden 1460 vai 1461 lumia?

Jouduin kerrankin tekemisiin hullun henkilön kanssa. Kustannussyistä oli kysyttävä, miksi hän halusi välttämättä oman hotellihuoneen. Tyttären tai miehen seura ei kelvannut. Vastaus vakuutti: olisi se kauheaa, kun voisin vahingossa nähdä toisen ihmisen unia.

Kävelin siellä Helsingissä, kun amerikkalaisessa lehdessä oli kerrottu, että se on sangen kaunis kaupunki ja että kannattaa käydä.

Asioituani nyt musiikkitaloon siirtyneessä levyliikkeessä (Gergiev – Matsujev - Rahmaninov) totesin, ettei Mannerheim ollut edelleenkään päässyt metriäkään eteenpäin, ja pohdin hetken vanhaa kysymystä, eli että onko tuo nyt laitaa, ratsastaa karvalakki päässä pikkutakkisillaan.

Koetin katsoa, missä saksalaisilla oli tykit keväällä 1918. Tämän jutun kuva ei esitä työväenaatetta vaan työväentaloa saksalaisten tulituksen jäljiltä. Samassa yhteydessä ja samoilla keinoin paloi Turun kasarmi, joka sijaitsi nykyisen Lasipalatsin paikalla.

Tiedän menneisyydestä paljon vähemmän kuin tulevaisuudesta. Katsoin väärän kansion avattuani ällistyneenä valokuviani menneen talven lumista. Vuosi sitten pihassani oli lunta napaan asti. Vuonna 1965 kävelin Aleksanterinkatua elokuvateatteri Capitoliin katsomaan jotain elokuvaa. Mikä se oli, sitä en muista. Ehkä ”Kurjet lentävät”. Se meni loputtoman kauan.

En ole aikalaistodistaja, koska muistikuvani ovat virheellisiä ja väärin valottuneita. En ole tynnyrissä kasvanut poika, koska lapsuudessani tynnyrit olivat arvotavaraa. Niille oli parempaakin käyttöä. Niissä säilytettiin esimerkiksi Saukon silliä tai ryssänkurkkua, jota muuten sai Kustaankaduilta yhdestä pikkupuodista.

Satuin ottamaan käsiini kirjoja, jotka on kirjoitettu menneisyydessä. Veijo Meri on Helsingin Kalle Päätalo (tämä on siis tarkoitettu kiitokseksi). Esimerkiksi ”Peiliin piirretyssä naisessa” on paljon yksityiskohtaisia arjen kuvia. Asiat, ihmiset, ihmisten suhteet ja tapahtumat ovat minulle hyviin vieraita, koska olen elänyt sen ajan ja kulkenut samat seudut. Muistan kun tuo romaani ilmestyi 1963. Luin sen tuoreeltaan. Muistan Veikko Kerttulan televisioversion vuodelta 1969. Pääosassa oli Antti Litja, joka oli tuohon aikaan juuri täyttänyt 30. Nyt hän on syystä tai toisesta täyttämässä 74 vuotta. Veksin kävi pahasti (vaikea tapaturma).

Tällä kertaa historianfilosofian perustelu on lukijaystävällinen eli suora. Usein valitettu ”munkkilatina” on muuten epäonnistunut ilmaisu, koska munkkilatina eli munkkien ja pappien keskiajalla käyttämä latina on kaikkein helpointa ymmärtää suppean sanavaraston ja varovaisen kieliopin takia.

Ihminen muistuttaa asuintaloaan. Joku voisi perustaa uuden tieteen: katson sinua tarkkaan ja kerron, millaisessa talossa asut.

Vanhat valokuvat ja postikortit esimerkiksi Helsingin keskustasta kertovat muutakin kuin vaurioituneista ja puretuista taloista ja uutuuksista, kuten Kiasma ja Musiikkitalo (ja Sokos ja Pääposti). Taloja on muutettu vaikka kuinka. Rakennuksia on korotettu, rapattu, maalattu, on kyhätty lisäsiipiä, on avattu ällistyttäviä kulkureittejä.

Muistot toimivat samalla tavalla. Sen takia en ole maalauttanut taloani, vaikka olisi pitänyt. Vanha talo katoaisi uuden maalin alle. Nykyinen mieli rakentuu vanhan varaan, mutta samalla hermoratojen alkuperäinen käyttötarkoitus muuttuu ja paljon katoaa auttamatta lopullisesti.

Älkää asentako mieleenne maalämpöä, vaikka sitä väitetään edulliseksi. Pienet lapset ja muut dementikot hallitsevat tämän. Antoisa elämä edellyttää rutiineihin takertumista. Jos aamukahvi juodaan keittiön pöydän ääressä, ei pidä lähteä harhailemaan väljempiin tiloihin. Siitä päätyy vain pyörryksiin.

Ja kun aikanaan painuu helvettiin, silloinkin on muistettava olla paiskomatta ovia.

Jatkoa eiliseen

2012-01-14T00:01:00.000+02:00

Olemme puhumassa mielipiteen ja ilmaisun vapaudesta. Vaalikeskustelussa vilautettiin jälleen lainmuutosta, jonka mukaan nimettömänä verkkokeskusteluun osallistuminen olisi kiellettävä. Vastustan tätä ajatusta jyrkästi ja olen aikaisemmin leimannut sen selvästi rikoslain vastaiseksi ja luultavasti perustuslain vastaiseksi. Niin sanotun lähdesuojan kannalta ajatus on melkein mahdoton.

Mielipidettä ja tosiasiaväitettä kommentoitiin eilen. En ehtinyt kelata esiin Areenasta tuota kohtaa. Viittaan toisen käden lähteeseen. Perustelun laiskuuttani sillä, että loppujen lopuksi ei ole tärkeää, mitä Timo Soini sanoi, vaan itse asia.

Lainaan filosfia-portaalia 12.1. (filosofia.fi):

”Presidentinvaalikeskusteluissa Timo Soini on korostanut useaan otteeseen, että kenenkään mielipide ei ole väärä, jos se on hänen omansa. Lähtöjään tämä kuulostaa mukavalta ja vastaansanomattomalta näkemykseltä. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Soini onkin käyttänyt tätä lausumaa keskusteluissa taitavasti kuvatakseen perussuomalaisten kannattajia väärinymmärrettynä ja vainottunakin joukkona.

Soinin vastakritiikki ei olekaan tuulesta temmattu. Tiettyjen perussuomalaisten riveissä toimivien aktiivien touhut ovat saaneet aikaan moraalipaniikkia, ja perusteltu kritiikki heitä kohtaan tahtoo pursuta yli äyräiden koskettamaan ketä tahansa perussuomalaista. Ei vaadita ruudinkeksijää ymmärtämään, että huitova kritiikki on omiaan vahvistamaan yhteisyydentuntoa myös siellä, missä olisi aitoja mielipide-eroja. Huolimaton perussuomalaisten kritiikki voi siis kääntyä itseään vastaan. Soinin retorinen johtopäätös ”oma mielipide ei voi olla väärä” hyppää kuitenkin yli laidan toisella tavalla.”

Timo Soini kirjoitti blogissaan 3.1.2012:

”Perussuomalaisten Jytky-voitto löi Suomen eliitin ällikällä ja tosikot ovat tiltissä vieläkin. On Suomi niin kauhean ahdasmielinen maa näin jälkihaloslaisen ajan auetessa. Suvaitsevaiston fasismi ja darvinismi kukkivat. Sille on vastavoima – Perussuomalaiset.”

Tämä on hämärästi sanottu. Minusta tuntuu, että ”suvaitsevaisto” tarkoittaa perinteisiä suvaitsevaisuuden oppeja kannattavia henkilöitä. Se tarkoittaa siis esimerkiksi minua. Nähdäkseni Soini nimittää tällaista fasismiksi ja darvinismiksi. Arvaan että hän tavoittelee sosiaalidarvinismia, koska darwinismi evoluutioteoriaksi ymmärrettynä ei kai voi kuulua asiaan. Sosiaalidarwinismi puolestaan ei ole biologinen vaan poliittinen oppi, jonka isäksi nimetään usein Herbert Spencer. Siihen tukeutuivat selkeästi natsismin teoreetikot.

Ilkka Kantola, siis tämä entinen piispa, kirjoitti Uuden Suomen verkkolehdessä http://ilkkatapani.puheenvuoro.uusisuomi.fi/93983-soinin-moraalirelativismi Soinin moraalirelativismista 13.1.
"Mielipiteesi ei voi olla väärä, koska se on sinun mielipiteesi." Näin filosofoi presidenttiehdokas Timo Soini Ylen suuressa vaalitentissä joka televisioitiin Järvenpään lukiossa 12.1. Saman ajatuksen Soini esitti lauantaina 7.1. Turun Hansakorttelissa pidetyn vaalipaneelikeskustelun puheenvuorossaan.”

” Soinin retoriikka on populistista ja siksi yksinkertaistavaa ja epätarkkaa. Luultavasti hän yrittää sanoa, että jokaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä. Sananvapaus kuuluu kaikille perusoikeutena. Soini tekee kuitenkin ajattelussaan alkeellisen virheen, kun hän ajattelee, että vapaus ilmaista oma mielipide tarkoittaa samaa kuin se että jokainen mielipide on yhtä oikea.”

Kantolan esimerkit eivät ole kovin hyviä, koska ne koskevat lain kieltämään käyttäytymiseen liittyviä mielipiteitä. Osa kommentoijista yksinkertaisti pahasti eilen kirjoittamaani. Sanon uudelleen, että ”mielipiteeseen” sisältyy usein sekä subjektiivinen arvoarvostelma että faktuaalinen tosiasiaväite. Esimerkki: ”Kahvi on pahaa.” Tosiasiaväite: ”Tupakointi vaarantaa terveytesi.” Mielipide: ”Alkoholi vaarantaa terveytesi.” (Väite on liian yleistävä ollakseen todistettavissa – lasi viiniä viikossa ei tietojeni mukaan vaaranna terveyttä.)

Sananvapaudesta: hyvä harjoitus on opetella muistamaan, että myös vastustaja voi olla oikeassa.

Menneisyys hukassa

2012-01-13T00:02:00.000+02:00

Kuvatekstissä sanotaan suunnilleen, että kermapiirakat on tarkoitettu syötäviksi myös tässä kokouksessa. Eilinen koululaisten toimeenpanema presidenttiehdokkaiden kuulustelu oli hyvä. Se oli viihdyttävä. Se herätti ajatuksia.

Ehdokkaista Timo Soini oli paras. Sanon näin, koska se on totta, mutta myös päästäkseni asiaan.

Soini joutui turvautumaan etenkin Essayahin viljelemään keinoon eli inttämään ohi kysymyksen asian vierestä. Hän esiintyi ikään kuin kaikki eivät tietäisi, että valiokuntien puheenjohtajat määräytyvät vaalimenestyksen mukaan ja että puheenjohtajaksi äänestetään aina ryhmän eli puolueen nimeämä henkilö.

Lisäksi hän esitti jälleen tutun iskulauseensa, joka on joko mieletön tai ainakin väärä: ”Se on totta, koska se on hänen mielipiteensä”.

Soinin teho ei sittenkään ole sutkautuksissa. Hänellä on mainioin improvisoijan kyky rakentaa nopeasti iskevä lause ja katkaista puheenvuoronsa siihen.

Jopa Arhinmäki, joka ottamansa roolin takia pääsi helpoimmalla ja saavutti suuren suosion olemalla rämäkkä, sortui sivulauseisiin. Kun on sanottu esimerkiksi että kyllä, armeijan määrärahoja saa leikata kaikkien näiden kovien menojen keskellä, on lopetettava siihen. Poliitikon – kenen tahansa kansalaisen – suusta ulos pyrkivä täydennys ”etenkin kun…” syö ensin sanotun tehoa pahasti.

Vanha kaksu:” Et kai sinä pappismiehenä kuitenkaan paholaisesta keksi mitään hyvää sanottavaa?” – ”On se ainakin ahkera.”

Keskustelu toi mieleen puhetaidon pahan ongelman. Sana ”puhetaito” käsitetään myönteiseksi. Sillä on positiivisia konnotaatioita.

Historiallisesti puhetaito luultavasti kehittyi retoriikan nimellä keinovalikoimana, jota käyttäen kuulijat saa hyväksymään mielettömiä kantoja, vastustamaan sitä mitä itse asiassa kannattavat ja päinvastoin. Puhetaidon opettajia kutsuttiin sofisteiksi. Se on eri ammatti kuin filosofi, vaikka molemmissa sanoissa on ”sofia”, viisaus.

Siitä ei tarvitse välittää tässä yhteydessä, että ”sofisti” tarkoittaa nykyisin usein viisastelijaa. Kyllä tuossa joukossa oli eteviä henkilöitä; eräät heidän esiin manaamistaan paradokseista riivaavat ajattelijoita tänäkin päivänä. Sellainen on Zenonin ”Akilleus ja kilpikonna”.

Jos eilisessä keskustelussa olisi ollut mukana todella pätevä puhuja, hän olisi vastannut näppärään kysymykseen, miksi vain miehillä on asevelvollisuus, oikaisemalla, että tasa-arvo ei ole sama asia kuin samanarvoisuus, ja jatkamalla sitten, kuten Lipponen teki, että naisilla on äitiys. Vastaus oli hyvä. Emo kulkee edellä, sitten pentu ja vasta kolmantena uros, koska tuolta paikalta on parempi hoitaa asevelvollisuutta eli suojata kaikkia hyökkäyksiltä.

Naisten lukutaitoa muuten puoltaa niin ikään kokemus. Lapsi saa kielellisen ja muun viestinnän taidot emoltaan / äidiltään. Hyvin monilla nisäkäslajeilla samaan seuraan jäävän uroksen / isän aika menee ravinnon hankkimiseen ja tappelemiseen.

Soinin ”mielipide ei voi olla väärä” on harmillinen väite, koska moni taitaa pitää sitä totena. Otaksukaamme, että suhteellisen vapaassa vaalissa annettu ääni perustuu mielipiteeseen henkilöstä tai puolueesta. Siis ne jotka äänestivät diktaattorin valtaan eivät voineet olla väärässä?

”Mielipiteeni on, että tällä kelillä ei tarvitse talvirenkaita.” – On virheellistä ajatella, ettei mielipide muodostuisi joltain osin myös tosiasioiden (tässä sään) havainnoinnista ja arvioinnista, joka todistettavasti voi osoittautua virheelliseksi. Mielipide ”Ford on huono auto” on osoitettavissa joko virheelliseksi (vaurio- ja korjaustilastot) tai tavaksi sanoa ”en pidä Fordeista”, mikä kertookin enemmän sanojasta kuin autosta. ”Makuasioista ei voi kiistellä” on uskomaton väite. Juuri niistä voi kiistellä ja täytyykin. Valitettavasti keskustelu kilpistyy usein huonoon kielenkäyttöön. Kumpi on pidempi, litra vai kilo.

Kultaraha

2012-01-12T00:01:00.000+02:00

Valtakunnansanomalehdessä nuori luonnontieteiden (ei siis kansatalouden) tohtori Sakari Puisto esitti perustelun, joka yllätti minut. Aiheena oli provosoivasti kultakantaan palaaminen. Kirjoituksessa selvitettiin nähdäkseni asiantuntevasti nykyisen kansainvälisen talousjärjestelmän ja etenkin setelikannan vaikutuksia. Tuo jälkimmäinen kysymys on siis se sama, jolla Milton Friedman nousi kuuluisuuteen.

Kultakannan lopetti maailmasta Nixon presidenttinä ollessaan, ja ratkaisu oli hyvä.

Kaikki tietävät, ettei kulta sinänsä ole minkään arvoista. Rauta voisi ollakin, Ja kupari. Kultaa ei voi syödä, ja rosvo tappaa kuitenkin, sai kultaa tai ei. Jos ajat tästä huonontuvat, tarvitaan Alvin Tofflerin mukaan (hämmästyttävää kyllä edelleen mielenkiintoinen muinaiskirjailija) polkupyörä, rynnäkkökivääri varusteineen, rautalankaa ja nuoria tyttöjä vaihtorahaksi.

Olin aina ajatellut veltosti, että kulta ja hopea ovat päätyneet rahametalleiksi, koska ne eivät hapetu eikä niiden väärentäminen ole ongelmatonta.

Sakari Puisto huomautti, että kultaa ei kaikesta huolimatta voi valmistaa eikä ole syytä pannan toivoaan siihenkään, että sitä löytyisi tuosta vain merkittäviä määriä.

Toisin sanoen koijareiksi tiedettyjen keskuspankkien setelinpainajien sijaan saisi harkita kultaa, jos vallitsee aito, kansantaloustieteen tarkoittama niukkuus. Kysyntä voi houkutella kierrättämän myös valuuttareservin kultaa, mutta sittenpä holvit tyhjenisivät niin ettei niissä voisi järjestää edes kamarikonsertteja.

Kansakoulussa opin että raha on arvon mitta ja vaihdon väline. Oppikoulussa vihjaistiin, että rahana on käytetty kaikenlaista tavaraa, muun muassa kauri-simpukan kuoria. Sitä ei sanottu, että myös ne ovat niukkuustuotteita. Rahasta ei käy mikään sellainen, mitä voi keräillä rannoilta.

Yksi vakava vastaväite minulla on Puiston ajatukseen, jonka tulkitsen enemmän keskustelukysymykseksi kuin käytännön ajatukseksi. Asiaan olisi jotain sanottavaa USA:lla, jonka 8 000 tonnin kultareservi on 76 % valuuttavarannosta (saamiset mukaan luettuna), kun taas Venäjällä 871 tonnia kultaa on vain 0,9 % FX-varannosta ja Kiinalla 422 tonnia 0,5 %:sta. – Tonni kultaa maksoi 2011 maitokaupassa noin 60 miljoonaa dollaria.

Nämä ovat muuten pelottavia lukuja.

Vastaväitteeni on vaihtokauppa, etenkin sen vaikeasti jäljitettävä muoto, johon sisältyy lukuisia velan kuittauksia. Ranskalaiset taloustieteilijät – valitan etten muista kuka viimeksi – arvioivat, että kuudennes tai jopa kolmannes maailmankaupan transaktioista eli omistajanvaihdoksista on tälläkin hetkellä vaihtokauppaa.

Tähän ei käy vastaväitteeksi, että kullan käyttäminen olisi sekin vaihtokauppaa ja tavallaan myös setelien. Likviditeetin ero on niin suuri. En tiedä mutta epäilen, ettei suurillakaan yrityksillä ole valmiuksia käsitellä kultaa. Kun kulta ei kerro alkuperäänsä tai on joka tapauksessa sulatettavissa, se tiettävästi kiinnostaa rikollisia kovasti.

Neil Fergusonin ”The Ascent of Money” (2009, suomeksi ”Rahan nousu: Maailman rahoitushistoria”) on muuten hyvä ja hyödyllinen kirja.

Lehdessä eilen ilmestynyt Normand Bailargeonin ilahdutavan teoksen (A Short Course in Intellectual Self Defense) esittelystä oli ikään kuin unohtunut jo esipuheessa korostettu ongelma, valheellinen, yksipuolinen, huonosti informoitu media. Kuinka ollakaan. Kirjoittaja puhuu Chomskyyn liittyen informaataio-joukkotuhonnasta.

Baillargeonin vitsi, joka liittyy syy-yhteyden ja korrelaation ongelmaan ja matematiikan tarpeellisuuteen, oli niin hauska, että toistan sen: ongelma on se, että ihmisiä on kolmenlaisia – toiset osaavat laskea ja toiset eivät.

Petkutusdokumentteja?

2012-01-11T00:05:00.000+02:00

Kaikkein hienoimmat BBC:n luontodokumentit herättävät kysymyksen, mikä on rakenteeltaan ja tarkoitukseltaan tämä uusi taiteen laji. Kaupallisesti joku on saanut täysosuman. Dokumentit ovat olleet hyvin pienen yleisön tuotteita, ja niitä on häirinnyt masentava opettavaisuus, koska ammattilaiset eivät niitä katsele. Joillekin sukupolville syntyy heti torjunta ja kytkentä kansakoulun haikeisiin rainoihin ja kaitafilmeihin.

Televisiodokumentti nousi kahta reittiä. Meillä muistetaan poliittiset, kiivailevat kuvakertomukset. Niihin liittyy erikoisesti Reino Paasilinnan nimi. Muutamat tieliikennettä pohtivat jaksot (”Joutukaa sielut”) tuntuvat edelleen hätkähdyttävän hyviltä ja sisältävät ainesta, joka ei koskaan yleistynyt. Paasilinna ei empinyt käyttää satiirisia inserttejä, esimerkiksi tuoda näyttelijöitä veisaamaan virttä kolaripaikalle tumiissa palttoissa ja valkoinen huivi kaulassa. Toinen reitti oli mediapersoonallisuuksien varaan rakentaminen. Nykyisin sellainen on Sir David Attenborough eli BBC ja luonto. Varhaisia kollegoja olivat Bronowski (Ascent of Man) ja Kenneth Clark (Civilization). Edelleen on vauhdissa Simon Schama.

Nämä ovat tiedemiehiä ja aivan ihmeellisiä innostuksessaan, joka tarttuu heti katsojaan. Sääli ettei Suomessa ole vastaavaa. Esko Valtaoja ja Kari Enqvist hukkaavat aikaa kirjoihin, joita riittävän moni ei lue (ja joissa englanninkielinen kilpailu on kova). Sitten ovat historiadokumentit, joista oma suosikkini on edelleen 1970-luvun ”World at War”. – Lukija huomaa, että valtavasta kirjallisuudesta huolimatta Suomen sodista ei ole vastaavaa. Kunnolla spiikattu kooste aikalaisfilmeistä ei ole sama asia. Tarvittaisiin lisäksi iso persoonallisuus ja ankara läpäisyvoima.

Sana ”dokumentti” tarkoitti vielä hiljan todistuskappaletta. Noin kymmenen vuotta sitten alkoi keskustelu luontokuvien – siis stillien – lavastamisesta. Kysyttiin, ovatko ne aidosti dokumentteja. Kysymys on vaikea, koska jopa eläintarhassa otettu ”harvinainen luontokuva” voi olla oikeasti hieno. Silti asiaan jää pieni petkutuksen maku.

Attenboroughin ryhmä on tehnyt dokumentteja dokumenttien teosta. Ne ovat kiehtovia. Katsoja ymmärtää, että sellainen filmi (”Elävä luonto” eli tässä yhteydessä laaja kokonaisuus ”Planet Earth”) on pakosta näytelty ja lavastettu. Ei ole mahdollista, että läähättävä ikämies Attenborough kömpii sademetsässä tai savannilla muitta mutkitta jonkin ainutlaatuisen luonnonilmiön tai elukan ääreen, ja kamera seuraa kuin noidan oppipoika.

Näiden dokumenttien dramaturgia on suunniteltu ja toteutettu huolellisesti ja taidokkaasti. Katson niitä kerran toisensa jälkeen, etenkin silloin kun hyvän romaanin lukeminen olisi henkisesti liian vangitsevaa ja neurologisesti liian kuormittavaa, eli melkein aina.

Nyt nähtiin jokin hirvitys Niililtä. Otin selvää, että ”dokumentin” puuhanainen Joanna Lumley on hyvinkin kuuluisa ns. näyttelijä, lukuisien hyvien asioiden edistäjä , ihmisenä verraton ja monin himoituin palkinnoin koristeltu. Mutta näytellä hän ei osaa, ja hänen maineensa erilaisten puhuttujen tehtävien toteuttajana tuntuu johtuvan siitä, ettei hän osaa liioin puhua. Hän jotenkin matkii puhesyntetisaattoria.

Esiintyminen on kuin Kaliforniaa pahimmillaan, hengästynyttä kiljahtelua ja mukaansa tempaavaa vain samassa mielessä kuin rikospoliisin karhu-ryhmä on mukaansa tempaava.

Tämä kysymys dokumentista kaupallisena eli poliittisena tuotteena on mietityttänyt minua siitä alkaen, kun Rommin ”Arkipäivän fascismi” (1965), oli uutuus. Jokin siinä ei tuntunut aidolta, vaikka kuvamateriaali oli kauhistuttavan aitoa. Se oli propagandaelokuva. Ohjaaja tiesi, mitä kaikkea Neuvostoliiton arkipäivän fascismista ei kerrottu. – Olen kai maininnut tässä blogissa, että sotarikostuomioistuimessa Leningradissa eräille saksalaisilla oli langettamassa kuolemantuomioita Katynin metsän joukkoteloituksista parikin neuvostoliittolaista ”tuomaria”, jotka olivat olleet itse tekemässä noita teloituksia.

Alain Resnais’n ”Yö ja usva” (”Nuit et brouillard”) oli tuotu Suomeen 1960. Näin sen elokuva-arkistossa. Michel Bouquetin järkyttävä kertojan ääni ja elokuvakerronnan koruttomuus teki suunnattoman vaikutuksen. Oli sekin propagandaa, mutta kun teksti oli erinomaisen hienosti kirjoitettu ja pohjalla oli ihmisen ääni, toisin kuin Rommilla ja hänen jälkeensä lukuisissa venäläisissä ja amerikkalaisissa sarjoissa…

Asiat asioina

2012-01-10T00:02:00.000+02:00

Televisiossa suomalainen poliitikko sanoi, ettei Margaret Thatcherilla ollut juurikaan ystäviä. Hän oli niin voimakkaasti suuntautunut asioihin.

Tuollaista piirretä todella hoidetaan neurologian klinikoilla. Tautiin ei oikein ole lääkkeitä. Perinteinen hoitomuoto on nimeltään humanistinen sivistys, varsinkin taiteet. Keskittyminen asioihin ihmisten sijasta lienee joissakin tapauksissa ensimmäinen merkki dementoitumisesta tai sitten geneettinen virhetoiminto.

Kieltämättä meillä on edelleenkin tehtäviä ja virkoja, joissa tuota henkistä rakennetta on vanhastaan pidetty suotavana. Esimerkki on korkeammat tuomarinvirat. Upseerit ovat alkaneet lipsua.

Ideologioiden aikakauden (1930-1990) jälkeen tuli rutiinikäsitteiden aikakausi. Saamme vieläkin kestää sellaisia käsitteitä kuin kapitalismi, markkinatalous, uusklassinen taloustiede. Sosialismi on unohtunut, nyt kun sitä tarvittaisiin.

Tämä on sutkaus. Emme me sosialismia tarvitse, vaan parlamentaaristen sosialistien ennen korostamaa vahvaa keskittymistä julkisiin palveluihin.

Villeinkään amerikkalainen republikaani ei kuvittele tulevansa toimeen ilman valtiota (osavaltiota). Suomessa voisi ajatella, että lopetettaisiin peruskoulut ja laskettaisiin syrjäseutu kellumaan. Sähköt katkaistaisiin, ovet lukittaisiin ja avain vietäisiin Turkuun Aurajokeen heitettäväksi.

Tuo ei ole edes vitsikästä. Sekään ei ole vitsikästä, että julkinen valta eli valtio ja kunnat jää alalla kuin alalla yksityisten jalkoihin. Tämä ei ole todiste thatcherismin puolesta. Yksityistäminen ei ole välttämättä eikä kaikissa asioissa todella tehokkaampaa. Sen sijaan tiedämme nyt, että tämän asian laskeminen on vaikeaa.

Päivän uutisjuttu julkisten palvelujen puolella oli terveydenhoito eli terveyskeskusjärjestelmä, jonka on käymässä pahasti. Luulen ettei pääomasijoittajien ilmoitettuja suurvoittoja pidä pohtia ottamatta laskelmissa huomioon valtion ja yksityisten ylläpitämiä vakuutuksia.

Presidentinvaali on teatteria ja se on alkanut viihdyttääkin. Kauhistuin Sari Essayahia televisiohaastattelussa. Miellyttävän tuntuinen ihminen, joka ilmaisee itseään selkeästi ja tuntuu osaavan ainakin EU-asiat erittäin hyvin ja on lisäksi sievä.

Häneltä kysyttiin maailmankaikkeuden tai mahdollisesti maapallon ikää, johon hän vastasi:” En tiedä.” Kysymys tarkoitti selvästi kehitysoppia ja kreationismia. Essayah selvensi käsitystään kehitysopista: ”Se on teoria.”

Pohdin pitkään, mitä tuo tarkoitti. Tulkintani on, että ”en tiedä” sisältää tieteen kiistämisen ja ”teoria” tarkoittaa, että saattaa se olla toisinkin.

Meillä on siis populistin lisäksi ehdokkaana todellinen uskonnollinen fundamentalisti. Tämä ei ehkä ole muille uutinen. Minulle se oli, ehkä siksi, että olen seurustellut paljon pappien kanssa.

Tieteen tulokset eivät ole tosia. Käytännössä riittävän kuvailun mukaan tieteen tulokset on perusteltu ymmärrettävästi ja havaittuihin tosiasioihin tukeutuen, ja ne voidaan falsifoida eli havaita virheellisiksi. Teoria on esimerkiksi vasta alle 100 vuotta tunnettu käsitys mannerlaatoista ja niiden liikkeistä. Sanaa käytetään mielellään väärin – puhekielessä se tarkoittaa joskus ”arkielämän tarpeita vastaamaton, elämälle vieras”.

”Harmaata on kaikkia teoria” (Grau, teurer Freund…) sanovat sivistyneet – muistamatta, että se on Goethen ”Faustissa” Mefiston eli paholaisen esittämä repliikki.

Vastasin useille vaalikoneille. Viimeiset olivat johdonmukaisesti Väyrynen, Essayah ja Soini. Omaa ehdokasta ei ole. En äänestä. Mutta käyttöjärjestelmiä olen asennellut ja jopa sorkkinut onnistuneesti registryä.

Kuiskauksia ja kysymyksiä

2012-01-09T00:02:00.000+02:00

Ainakin kaikki kommentoijat tuntuvat olevan kanssani samaa mieltä siitä, että sähköyhtiöissä toimii kaikenlaisia kelmejä, jotka eivät osaa ammattiaan. Paitsi jos ammatiksi katsotaan asiakkaiden nylkeminen.

Kommentoija JarMom esitti yhteenvedon kantaverkon rakenteesta ja johdatti kysymykseen, johon en ole itse vielä löytänyt vastausta: mikä meni joulunpyhinä vikaan?

Luultavasti sähköyhtiöiden suunnasta on heitetty tietoja maakaapelien hinnasta, ja summat ovat hirmuisia. En ole varma siitäkään, on kymmentä miljardia euroa suurempi summa arvio kaikkien ilmajohtojen muuttamisesta maakaapeliksi.

Ehkä joku osaa vastata tähän.

Oman ymmärrykseni mukaan taajama-alueet ja kriittiset sähkön kuluttajat ovat asia erikseen. Mielestäni tähän ei pidä sekoittaa yksittäisiä asuntoja eikä varsinkaan vapaa-ajan asuntoja. Niistä joutavat sähkö olla poikki pidempäänkin.

”Taajama” on tietysti vaikea määritellä, mutta ei mahdoton. Näkyyhän se onnistuneen tieliikenneasetuksen kirjoittajalta ja liikennemerkkien suunnittelijaltakin. Tiedämme mikä on nopeusrajoitus taajamissa.

Kriittisellä kohteella tarkoitan esimerkiksi karjatilaa. En omista sellaista mutta uskon, että sähkö on saatava, koska muuten ensin maidon ja sitten lehmien käy huonosti. Aggregaatti jonka edeltäjän nimi oli ennen sotia ”maamoottori”, hauska sana, ei ole mahdottoman kallis eikä vaikea kuljettaa. Verkosta käy ilmi, että kojeet ovat, kuinka ollakaan, tilapäisesti lopussa vähän kaikkialta. Kohtuullinen peli, joka pitää yhden perheen asunnossa elämää yllä, näyttäisi maksavan joitakin satasia.

Edelleen suurella hartaudella tutkimani Tekniikan Maailma, varsinkin Rakennusmaailma, sisältää jatkuvasti hyödyllistä alan tietoa ja jopa testejä. Olen muistavinani, että Hondan kaljakorin kokoista vekotinta väitettiin hyväksi.

Minulle tuli mieleen, että pienenpieni butaanikeitin, pikku partiolaisten mallinen, voisi nyt olla järkevä ostos. Kuppi kuumaa tekisi terää pimeässä istuskellessa.

Sekä tietoverkko että sähköverkko ovat osoittaneet pahan haavoittuvuutensa. Tunsin kerran murhamiehen, joka lupasi pamauttaa maakaasulinjan ja pari korkeajännitepylvästä poikki, jos pääsisi Kakolasta. Pidin ajatusta hyvänä, koska ei niitä kukaan varioi, mutta jätin kertomatta mielipiteeni.

Tässä on ollut puhe vain sähkön jakelusta. Sähkön tuottamisesta onkin puhuttu vuosikymmeniä, eikä suurta yksimielisyyttä ole syntynyt.

Haluaisin kiinnittää huomion vielä yhteen ongelmaan, tämän ydinvoimala- ja päästökysymyksen sivuuttaen.

Los Angelesissa oli ennen mainio liikennelaitos. Sotien jälkeen öljy-yhtiöt ostivat firmat ja käärivät jiskot rullalle. Vielä siellä 90-luvulla asuessani kaupunki oli käytännössä vailla julkista liikennettä.

Olisiko niin, että akkumulaattori- ja paristotekniikka on päästetty jotenkin unohtumaan? Lähes kaikki tietävät, miten surkeita kännyköiden ja läppäreiden akut ovat. Sähköautoissa sähkön varastointi tuntuu edistyvän kovin vaivaisesti.

Eikö tilanne olekin kiusallinen? Maapallo on sangen kuuma kappale, mutta planeettaan varastoituneen energian käyttäminen on lähinnä fantasiaa. Taivaalta paistaa ihmisen näkökulmasta ehtymätön energian lähde, aurinko. Se pitää kunnossa koko eliöjärjestelmämme, mutta vain vaivoin pienen perheen kesämökin. Olisiko yhteenveto tästä kaikesta tutkimuksen suuntautuminen liiketoiminnan tavoin pian kertyvien voittojen tavoittelemiseen? Jos on, Clausewitz varoitti juuri siitä, taktisten voittojen hankkimisesta strategisten menetysten hinnalla.

Uskaltamisen himo III

2012-01-08T00:02:00.001+02:00

Haanpäätä yritettiin kääntää Helsingissä toimineiden tovereiden johdolla, Erkki Valan ensimmäisenä, Marxin oppiin ja sen neuvostoliittolaiseen muotoon. Hän suhtautui kirjakultaan kielteisesti.

Ajatus kunnon sosialistin saamisesta omiin riveihin perustui rahaherrojen rääpimiseen, mutta se ajatus puolestaan perustui oivallukseen, että vastakkaisista puheista välittämättä herroille ja hölmöiille on eri säännöt. Tämä tuli erikoisen kipeästi esiin rikastuneiden kansanmiesten kuvauksissa, joita on paljon.

Sotalaitos vihan kohteena oli eräs vallan käytön koneisto, ja monille tuttu. Armeijassa oli ja on paljon hullua – mutta Haanpää viihtyi pesäpallokentällä, myös pelaajana, ja se on vielä hassumpaa puuhaa. Omaan kokemukseen perustuneiden urheilujuttujen suuri määrä kertoo kilpailemisen askarruttaneen kirjoittajaa. Hän tuntuu tulleen sellaisiin ajatuksiin, että on se hauskaakin, kun muistaa pitää leikin leikkinä.

Ja nyt ollaan tässä kirjoituksessa itse asiassa. Jos minä särjen juovuspäissäni vaikka vahingossa naapurin seinäpeilin, niin rahat esiin!

Kun kansanomaisista palkitsemisjärjestelmistään tunnettu Fortum ja sen väitetty kilpailija Vattenfall jättävät talot sähköittä vuorokausiksi, korvaukseksi tarjotaan limunaatipullon hintaa. Syypää ei ollut yhtiö vaan luonnonvoimat. Kun pankki pihistää rahaa asiakkailtaan ja karsii näiltä vähiäkin palveluja, se harjoittaa mielestään tervettä liiketoimintaa ja edistää yhteistä hyvää. Kuka sitä uskoisi?

Haanpää ja Linna ovat nähneet tämän kaksinaisuuden ja hyvin havainnollista kuvausta esittävät Päätalo (metsä- ja uittotien palkat sellaisella tasolla, ettei riski mies ansaitse päivän syömisiään) ja Veijo Meri (tyhmien sotamiesten ja heihin verrattavien petkuttamisesta). Suomalaisen kerrostalonpojan sortuminen odottaa vielä kuvaajaansa.

Suomessa ja Manner-Euroopassa laki on erikoisen ja tarkoituksellisen epäselvä, kun vahingonkorvaus ja vahingonkorvaus tarkoittavat eri asioita. Briteillä on kumminkin ”tort” ja amerikkalaisilla eerilaisia ”damages” –järjestelyjä.

Se toinen vahingonkorvaus on ns. delikti, tuo peiliesimerkki. Vahinko on aiheutettu joko rangaistavalla teolla tai muutoin menettelyllä, jota laki ei hyvällä katso, kuten mahdottomalla huolimattomuudella. Se jälkimmäinen vahingonkorvaus puolestaan on yksi seuraamus sopimuksen rikkomisesta. Myyt kaverille toimivan koneen (auton, tietokoneen, vaikka polkupyörän), ja siinä onkin raskas vika. Pelkkä purku ei riitä, jos ostaja kärsi muutakin vahinkoa. Tilasit sähkömiehen, ja tämä yhdisteli piuhat niin että kalusteissa (vaikkapa jääkaapin ovessa) oli verkkovirta, joku sai sähköiskun ja lisäksi keittiö kärähti. Sähkömies maksaa (lain mukaan).

Tuo jälkimmäinen eli ns. suoritusvirhe on virttynyt pahasti niissä tilanteissa, joissa vastassa on suuri yleisö. Keskenään firmat kyllä hoitavat asiat. Voi olla, että Tapanin ja Hannun myrskyt olivat luonnonilmiöinä sellainen voittamaton este, josta juristi käyttää nimitystä force majeure. Itse en tuota tällä syömällä uskoisi. Sähköyhtiö on sitoutunut toimittamaan sähköä. Luonto ilmiöineen kuuluu yhtiön riskin piiriin. Kovakaan myrsky ei ole ihmeellinen asia ja avojohtimien pitäminen metsässä on yhtiön säästäväinen ratkaisu. Vastuu ratkaisusta kuuluu sille eikä onnettomalla sähkön käyttäjälle, joka ei voi muuta kuin napsutella katkaisinta siinä toivossa, että valkeus tulisi.

Se on force majeure, että DC 8 tai Boeing tai Airbus lentää pasauttaa korkeajännitejohtoihin muualla kuin lentokentän lähellä.

Energiayhtiöiden, pankkien ja vakuutusyhtiöiden käsitys vahingonkorvausvelvollisuudesta on muotoutunut omalaatuiseksi. Vaikka meillä on ryhmäkanne, kuluttaja-asiamies ja kuluttajariitalautakunta, paljon ei ole kuulunut. Ainakin jälkimmäinen, siis tämä kollega P. Ståhlbergin johtama laitos, on rämeytetty pikkunilkkien loputtomien sotkujen selvittelyyn.

Meillä vain sellainen Väyrynen muutoinkin mielenkiintoisten puheittensa keskellä äyhkii, että hallituksen olisi pitänyt puuttua yksityisten osakeyhtiöiden asioihin! Miten se tapahtuisi, sitä en osaa kuvitella. Ehdotan tuomioistuinta ja hyvää asianajajaa. Papereihin painetut vastuunrajoitusehdot eivät ole yksipuolisina välttämättä voimassa.

Uskaltamisen himo II

2012-01-07T00:01:00.000+02:00

Rafael Koskimies, joka tiesi vain sen, mitä hänelle oli kirjoista opetettu, eikä ymmärtänyt sitäkään vähää, kitisi että Pentti Haanpään kirjoissa ei esiinny henkisesti kehittyneitä hahmoja. Veijo Meri vastasi hänelle aikoinaan esseessään, että joka sivulla esiintyy yksi, nimittäin Pentti Haanpää.

Linnan nostaminen akateemikoksi aiheutti kuohuntaa akateemisissa piireissä, joissa selvitettiin, että Linna on tyhmä ihminen, jonka historian käsityksetkin ovat vallan vääriä.

Muuan Juha Mälkki julkaisi 2008 tutkimuksen ”Herrat, jätkät ja sotataito”. Otsikko ja kirjoittajalta edellytetty tieteellisyys peittää näkyvistä sen, että puhe on paljon laajemmasta ilmiöstä kuin sodankäynnistä.

Mälkki kehittelee amerikkalaisten ja suomalaisen Knut Pippingin (Komppania pienoisyhteiskuntana) huomiota, joka tulisi opettaa kaikille lakimiehille ja opettajille.

Yhteisöllä on kaksi tai useampia sääntöjärjestelmiä, jotka voivat olla keskenään räikeässä ristiriidassa. Linnan Kristus-hahmo, luutnantti Koskela, ilmaisee ajatuksen romaanissa sanomalla, että asialliset asiat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Tutkijat ovat selvitelleet, miten Ellun kanat ovat. Esimerkiksi sotilaallisuus on häpeällistä, herrojen kotkotuksista ei tarvitse innostua, kuri on tahallista vittuilua ja urhoollisuus yksityisasia, josta ei ole aihetta puhua aikamiesten kesken.

Solidaarisuus on liian hieno ja vaikea sana – siinä on tuo ikävä d-kirjainkin – mutta omassa poppoossa ja etenkin oman pakkikaverin kanssa keskinäinen tuki oli erittäin vahva, ja sen pohjalla oli luottamus.

Miksi Linnan sotilaat vetivät liikkuvat taakse, kun hullu eversti (Karjula) raivosi konekiväärien hylkäämisestä ja haavoittuneiden kantamisesta? Koska vastavuoroisuus on itsestään selvää. Jos minä jätän nyt kaverin haavoittuneena kuusen juurelle, minulle itselleni tehdään ennen pitkää sama. Jos kannan jalattoman miehen turvaan, voin toivoa itselleni samaa, jos menen vaikka miinaan.

Haanpää sanoi 30-luvulla jokseenkin suoraan, että todellinen talonpoikaismarssi oli käynnissä kaikilla Suomen maanteillä ja että isänmaallisuudesta hihkuivat eniten ne jotka hyötyivät siitä rahallisesti.

Hän oli hyvin kiinnostunut hupsuista ja huijareista ja tässä mielessä Aleksis Kivi pois lukien Suomessa harvinainen kirjoittaja. Perinteen hän kyllä tunsi; Svejk oli ilmestynyt 30-luvulla samojen vasemmistoleirin pikkukustantajien tuotteena kuin pari hänen omaa kirjaansa.

Oikeastaan jokaisessa kirjassaan hän käsittelee tätä kaksien lakien kysymystä. Ne menehtyvät, jotka luulevat, että asia on niin kuin se sanotaan tai niin kuin se näyttää olevan. Muistikirjojensa mukaan hän oli itse mies, joka ”ei uskonut mihinkään”. Haanpäästä kirjoittaneet ovat yhdistäneet tämän liian äkkipikaisesti uskontoon. Haanpäää vihasi kirkkoja, pappeja ja ”taikausta”, mutta hän ei uskonut luonnollisen ja yliluonnollisen eroon eli ”todellisuuteen”. Vähän väliä tämä kahden varjon mies johdattaa kuvattavansa seisomaan omalla haudallaan.

Haanpää käyttää useita kertoja vertauksena maailman ja havaintojen näennäisyydestä elokuvaa – aineettomia kuvia, joiden nauttimisesta vatsa ei täyty. Se ei estänyt häntä puuhaamasta Nyrki Tapiovaaran kanssa useampaakin elokuvahanketta, joista ei sitten tullut mitään.

Realismi, edelleen vallassa oleva kirjoittamisen tapa, esittää ihmisen ja ihmislauman olosuhteiden tuloksena. Tässäkin muuten fasismi ja kommunismi ovat yhtä mieltä. Aateliskirjallisuus, jota edustaa etenkin runous, uskotteli näyttävänsä maailman ihmisineen valintojen tuloksena, ja asioiden outoon tilaan olisivat vaikuttamassa myös ns. aatteet.

Linna on enimmäkseen realisti mutta Haanpää kirjoittaa toisin kuin väittää kirjoittavansa. Tapahtumia määrää väistämättömyys, kuten sota tai vanhuus, mutta lisäksi sokea sattuma, joka tekee rikkaasta köyhän ja köyhästä rikkaan, ja viisaasta hupsun. Käsitteen merkitystä painottaen hän on Suomen kirjallisuuden ensimmäinen modernisti, joka näkee maailman samanlaisena kuin matematiikka tai fysiikka, joista hän ei liene ollut perillä.

Uskaltamisen himo I

2012-01-06T00:02:00.001+02:00

Ei ehkä ole parempaa mittaria ajan liikkeiden punnitsemiseen kuin kauno- ja tietokirjallisuus. Lehdistön uutisissa ja artikkeleissa ei juuri koskaan ole mitään uutta, mutta kirjallisuudessa on.

Suomessa ehkä vain kaksi merkittävää kirjailijaa saavutti sanojan aseman ennen sotia ja kykeni säilyttämään tuon aseman rauhan jälkeen, Waltari ja Haanpää.

Waltarinkin voisi jättää tässä yhteydessä pois, koska hän oli tehnyt suuren työn Väinö Linnan edeltäjänä Helsinki-romaaneillaan ennen sotia, romahtanut henkisesti ja noussut tappion tulkiksi historiallisilla romaaneillaan, jotka ovat jääneet vaille jatkajaa. (Viihteellinen historia tyyppiä Utrio ja Hirvisaari saa lukijan punehtumaan häpeästä, koska Waltarin mainitsemisen jälkeen niistä tulevat mieleen syvällisyyttä ja merkitystä ajatellen abiturienttien vanhojen tanssit, uusia ihmisiä vanhoissa vaatteissa toistamassa ikivanhoja askelkuvioita.)

Myös Sillanpää katkesi henkisesti. Jo ”Elokuu” (1941) oli syntynyt kustantajan toimittajien vahvasti muokkaamana, ja rauhan aikana hän ryhtyi mielihyvin varajoulupukiksi eli Suomen historian ensimmäiseksi mediahenkilöksi. Otavassa oltiin tietävinään 1960-luvulla, että jopa parta ja patalakki oli suunniteltu markkinointimielessä, ja esiintymismatkoille järjestettiin koko kentän miesvartiointi, jottei Mestari olisi päässyt pujahtamaan virvokkeiden ääreen ajattomalla ajalla.

Kirjallisuuden suunnaton merkitys näkyy näissäkin nimissä: Havel ja Tshekkoslovakia, Milosz ja Puola, Böll ja Saksa, Pasternak ja Solzhenitsyn ja Neuvostoliitto, Kross ja Viro, Saramago ja Portugali, Pamuk ja Turkki, Rushdie ja Intia, Naipaul ja Karibia… Jo Camus’n merkitys oli suuri Ranskan takerruttua Indokiinaan ja sitten Algeriaan Ja myös Japanissa kirjallisuus (Akutagawa, ehkä myös Kawabata) käsitteli kätketysti aiheita, joita ei virallisesti ollut olemassa. Borges, Llosa, Scorza, Marquez ja Neruda hahmottivat ja jäsensivät tuntemansa ympäristön vieraitakin varten.

Eräässä mielessä luetteloon kuuluu myös John Steinbeck ja syvästi amerikkalaisten ihanteiden vastainen ”Vihan hedelmät” ja William Faulkner, joka kumosi kaiken sen tuulen viemän, minkä viihdeteollisuus oli rakentanut.

Yllättävästi sotakirjailijat Haanpää ja Linna tunkeutuvat samoihin kysymyksiin, eikä sen kysymyksen ydin ole sota.

Haanpää joutui kirjailijana ja henkilönä syrjityksi armeijakirjallaan ”Kenttä ja kasarmi” (1928) ja nousi henkipattona takaisin näkösälle vasta kirjoitettuaan ”Korpisotaa” (1940). Linnaa askarruttivat kansalaissota ja jatkosota ja hän sai molemmilla suurilla kirjoillaan aikaan kahakoinnin, joka osoittautui osaksi suomalaista kulttuurivallankumousta.

Haanpään ja Linnan uskaltamisen himon selityksen voi tiivistää hyvin lyhyeksi. Vallan käytöstä on sanouduttava irti, koska valta sekä tuhoaa kohteensa että turmelee käyttäjänsä.

Haanpää kuvasi tämän yksityiskohtaisimmin romaanissaan ”Vääpeli Sadon tapaus”, jossa korpraali kukistaa sadistin, mutta keinoin joita käytettyään hän ei ole enää vapaa. Hänestäkin on tullut osa vallankäytön koneistoa. Vapaus, jota Haanpäälle edustivat luonto ja taide, on kyky kuvitella ja ajatella ajatuksia, joita kukaan sivullinen ei asettele riviin.

Kun Linnasta pyyhkii vanhanaikaisen, Dostojevskin tyyliä mutta Tolstoin mallia noudattelevan kerronnan ja sivuhenkilöt, kuten Rokan, kaikki vallankäyttäjät tuhoutuvat ja vievät viattomia mukanaan; Lammiosta lukija tietää, ettei hänen kaltaisilleen ole virkaa rauhan ajan armeijassa, ja jos olisi, sotakorkeakouluun ei olisi noilla pohjilla päästy. Romaanin päähenkilö on Määttä, joka on johdonmukaisesti kieltäytynyt vallasta ja kunniasta.

Haanpää kirjoitti oman maailmansa umpeen ja hukkui 1955 olosuhteissa, jotka osoittivat vähintäänkin suurta välinpitämättömyyttä omasta hengestä – kaveri pelastautui rantaan, ja Haanpää oli hyvä uimari. Haanpää oli myös väärässä – ”Noitaympyän” itärajan takana odottanut vaihtoehto osoittautui harhaksi harhojen joukossa. Silti hänen tekstinsä viihtyy tässä maailmassa. […]

Sananen joulupukin valtaoikeuksista

2012-01-05T00:06:00.002+02:00

Ennakkoäänestys joulupukin vaaleissa alkaa viikon kuluttua. Ehdokkaat pelleilevät televisiossa pian päivittäin.

Asiaan liittyy oikeudellisia ongelmia. Suomen Perustuslaki vaikenee asiasta. Syntipukin valitsemista, asettamista ja uhraamista koskevat säännöt löytyvät 3. Mooseksen kirjan 16. luvusta, mitä kaikki asianomaiset noudattakoot.

Suomalaisen joulupukin nimessä on säilynyt viittaus nuuttipukkiin ja sitä tietä hedelmällisyysriittiin. Muuan laajalle levinnyt tapa oli kunnioittaa eläintä lahjoin, lauluin ja kumarruksin. Sen jälkeen siitä tehtiin uhri ja se syötiin.

Tapa näyttäisi säilyneen, vaikka jotkut joulupukin tehtävistä on nyt siirretty tasavallan presidentiltä pääministerille.

Maaliskuun joulupukit lupaavat naamioittensa takaa lahjoja kilteille lapsille, mutta tuhmat on tarkoitus jättää osattomiksi.

Tässä kirjoittelutyössä joutuu usein muistuttamaan lukijoita teologisesta sivistymättömyydestä. Aabraham pantiin uhraamaan poikaansa. Hänet on tapana kuvata hätkähdyttävästi joulupukin näköiseksi mieheksi. Hanke meni myttyyn, joten Jumala, jota moni luulee häntäkin joulupukiksi, teki omasta pojastaan Jeesuksesta syntipukin, joka uhrattiin syntien sovitukseksi.

”Fingerporissa” sanottiin, että Jeesus on jo sovittanut kaiken, myös housunne. Ks. aiheesta lähemmin Wikipedia, Fingerpori. Tuo tulkinta on ehkä hiukan liioiteltu.

Tasavallan presidentistä puhuakseni itsenäisen Suomen historian kuuluisin syntipukki lienee ollut Risto Ryti. Hänen ajatuksistaan ja toiminnastaan on paljonkin puhuttavaa myös sotavuosilta. Huomioon otettavaa argumenttia hänen sotaan syyllisyytensä puolesta ei ole tullut silmiini. Toisin sanoen siitä ovat kansalaiset ja tutkijat hyvin laajasti yhtä mieltä, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli arvoton näytelmä, jolla ei ollut mitään tekemistä oikeuden eikä oikeudenmukaisuuden kanssa.

Olen odotellut, missä vaiheessa joku huomaa maalaisliiton eli nykyisen keskustapuolueen roolin 1939 – 1945 ja sitten siitä eteenpäin. Lopputulos oli edistyspuolueen (Ryti, Ståhlberg, Kivimäki jne.) nopea näivettyminen ja maalaisliiton ennennäkemätön nousu.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä oli mukana kaksi maalaisliittolaista pikku tekijää (Kukkonen ja Reinikka). Puolueen todelliset johtajat Juho Niukkanen ja Viljami Kalliokoski eivät tulleet puheeksi. Edellinen vahva mies Kyösti Kallio oli kuollut 1940. Paasikiven III hallituksessa Kekkonen. Emil Luukka ja Kaarlo Hillilä olivat isossa roolissa.

Maalaisliitto pani Mauno Pekkalan hallitukseen kakkosketjun ja jäi Fagerholmin hallituksen ajaksi oppositioon. Kun siis SKDL:stä ei tullutkaan suurinta vaikuttajaa ja SDP alkoi repeillä, maalaisliiton tie oli auki taivasta myöten.

Tiivistä ja uskottavaa Suomen historiaa 1945-2011 ei ole tietääkseni olemassa. Ehkä siksi agraaripuolueen henkeäsalpaavat ja eurooppalaisittain ainutlaatuiset saavutukset eivät oikein erotu.

Nämä mietteet – siis kannusten hankkiminen sodan selvittelyillä ja etenkin sotasyyllisyysoikeudenkäynnillä, joka oli Kekkosen urakka – tulivat mieleen tämän päivän presidenttiehdokkaista, joilla ei kenelläkään tunnu olevan oikein asiaa eikä sanottavaa. Puutteen on pakko olla paha, koska tämä koskee myös Paavo Väyrystä.

Väyrysen sukupuu johtaa kekkosen kautta Juho Niukkaseen, joka oli kaikkien aikojen politikoija ja karjalaisena äänesti mm. talvisodan rauhaa vastaan väittäen itsepintaisesti vielä muistelmissaan 1951, että Mannerheim ja muut sotilaat olivat olleet väärässä. Kyllä puolustus olisi kestänyt. Sitä voi arvailla, oliko tuo tietoinen valhe vai pelkkä erehdys. Ainakin se oli poliittisesti korrekti, koska siinä unohtui monien käsitys, ettei välirauha 1940 - 1941 ollut muuta kuin erätauko, ja korostuu sellainen ajatus, että Suomi hyppäsi harkitusti Hitlerin kelkkaan.

Säämingin jääjärvi

2012-01-04T00:10:00.000+02:00

Vuosikymmeniä Saimaan muinaisrantaviivat ovat jaksaneet askarruttaa, mutta kirjallisuutta asiasta ei ole oikein ollut. Runoilijatohtori Aaro Hellaakosken tuota aihetta käsittelevää väitöskirjaa en ole koskaan edes nähnyt, ja yleisteosten esitykset ovat olleet kiusallisen ylimalkaisia.

Mielenkiintoni heräsi, kun luin 60-luvulla Eirik Hornborgin kirjan Vänrikki Stoolin tarinoista ja todellisuudesta. Se ei kiinnostanut, että Runeberg oli puhunut niin paksuja. Se kiinnosti, että sotajoukon perääntyessä Pohjanmaalle ja Savossa samoin ruotsalaiset eli suomalaiset eivät uskaltaneet mennä metsään. Koukkauksia ei tehty edes Lapualla, jossa vihollinen oli valmiiksi pussissa joen niemekkeessä.

Mutta jopa täkäläinen sotajoukko oli täysin sidoksissa tiehen ja sitä sitten sahattiin edestakaisin. Suuren osan Suomen menneisyyden merkittävistä tapahtumista voi helposti osoittaa kartalta. Täällä oli niin pahasti soita ja sikin sokin järviä, ettei ollut aihetta lähteä oikomaan metsien kautta. Ankaralla silmällä olen katsonut maitokaupassa käydessäni maantietä, joka on Suomen toiseksi vanhin, nykyiseltä nimitykseltään Kuninkaantie eli siis Vanha Viipurin tie, joka oli ympärivuotisessa käytössä jo pakanuuden ajalla. Järkimiehet jättivät isommat alukset Pikkalaan ja tulivat jalan tallaten Porkkalan niemen poikki, ja erilaista kansaa vaelteli rannikon tuntumassa Helsingin pitäjän kirkolle, josta mentiin Sipoon kautta Porvooseen. Rinnakkainen reitti, jota pitkin geenimme ovat kulkeneet, oli Salpausselkä.

Tällainen Matti Hakulinen on nyt julkaissut kirjan ”Saimaan jääjärvet – sininen hetki yli 10 000 vuotta sitten”. Kirjoittaja tuntuu olevan maallikko eli ei akateeminen tutkija. Niinpä hänellä on ollut aikaa tehdä todella lujasti töitä ja pohtia ja selvittää muinaisia vesiväyliä. Lisäksi hän kertoo luetuttaneensa tekstin yliopistoihmisillä, ja sekin on hyvä ajatus.

Nyt voitaisiin ainakin Imatralla ruveta viettämään Vuoksen syntymäpäivää. Kynnys murtui ja Vuoksi syntyi vasta 5700 vuotta sitten. Voin hyvin kuvitella, miten mielenkiintoista kerrottavaa jollakulla esi-isälläni oli aamuasioinnilta tullessa. Kiirettä piti varmasti Säämingissä asti, koska vedenpinta huljahti kerralla kaksi metriä ja myöhemmin vielä kolmannen.

Hyvin mielenkiintoista ja tässä kartoin ja piirroksin selvitettyä on Suomen niemen luistaminen kaakkoon. Kansan lisäksi maa on rähmällään Moskovan suuntaan.

Fennoskandian kilpi eli sangen kova ja vanha graniitti viettää nykyisen Venäjän suuntaan ja loppuu kokonaan juuri Vuoksen seuduilla. Saimaa on valunut tuon kilven reunalla milloin mihinkin päin ja laskenut jojskuks Pohjanlahteen, joskus Suomenlahteen Kymijoen kautta, joskus Laatokkaan useitakin reittejä, joista yksi on Hiitolanjoki.

Päijänne on tähän verrattuna rauhallinen paikka ja kallioiden repeämälinjakin on kuin veitsellä vedetty.

Hakulinen on paikantanut ja mittaillut laskujokien suulle muodostuneita kerrostumia. Niistä voi tehdä hyviä päätelmiä virtauksen kestosta ja voimasta. Irtaimet maalajit menevät edellä; kallio jää.

Kuuluisa loistohuvilani, Possulan kerhohuoneisto, sijaitsee pitkittäisharjun ääripäässä. Kun Säämingin jääjärvi oli voimissaan, mannerjään saattoi nähdä siinä meidän suunnalla suoraan Lappeenrannan upseerikerholta. Tosin on epävarmaa, oliko kivikauden ihmisillä upseerikerhoja. Epäilen kyllä, että oli, ja että he silloinkin väittivät parasta paikkaa omakseen.

Pitkittäisharju on mannerjään aikainen jäävirta. Niitä on Salpausselältä Ouluun ja mielenkiintoisesti myös Äänisen suunnassa.

Jopa kaukopartiomiesten kertomuksista ilmenee, että oli se perkeleellistä seutua – aina jumalaton ja upottava suo ja sitten harju kiivettävänä. Asiaa voi tarkastella lähemmin Googlen satelliittikartasta napsauttamalla vaihtoehtoa ”terrain” ja muistamalla että nykyinen Uikujärvi on tekoallas, yksi Stalinin kanavan monia sivutuotteita.

Kyllä se vielä näkyy suomalaisten luonteesta, että on mannerjää yli mennyt ja jättänyt pysyvät jäljet. ”Tää kansa on kuin kallio” – höylätty, raavittu, tasoitettu, ruhjottu.

Tumppu

2012-01-03T00:02:00.000+02:00

On perustettava palkinto, joka myönnetään vuoden tyhmimmän arvostelun kirjoittajalle. Jottemme joutuisi eksponenttifunktion vietäviksi, rajoitamme valikoiman maksettuihin arvostelijoihin, jollaisia esiintyy muutamissa sanomalehdissä.

Palkintona on vasemman käden tumppu, hiukan kurainen ja jäinen, peukalo imeskeltynä. Pekka Tarkalla voitaisiin myöntää periaatteellisista syistä rukkanen ja naula, jonka vaimo voi lyödä seinään.

Vuoden 2011 palkinnosta kilpailevat se henkilö, joka kirjoitti Antti Tuurin ”Ikitiestä” ja Suvi Ahola, jonka kirjoitus Aarne Kinnusen teoksesta ”Päätoiminen elämä” julkaistiin näinä päivinä.

Julkaisualustaa Kinnunen kutsuu selvyyden vuoksi nimellä RZ (Reichszeitung eli valtakunnansanomalehti), me muut, jotka emme ole estetiikan professoreita edes eläkkeellä, nimellä HS, ja katupojat nimellä Hesari.

Kinnunen muuten kertoo, että HS on parempi korvasienien kasvattamiseen kuin Hbl. Suvi Ahola on väärässä myös väittäessään kirjan tietoa korvasienien syömäkelpoisuudesta kuivattuina ja yli vuoden rapeutettuina. Tarkistin asian, mutta en ota reseptiä vastuulleni, vaan ehdotan ryöppäämistä.

Siinäkin Ahola on väärässä, että Kinnunen olisi myrkyllinen mies. En usko että hänestä löytyy gyromitriiniä pahempaa.

En ole ihan varma, olemmeko tavanneet Kinnusen kanssa. Luultavasti olemme. Meillä Ahvensalmella (Multala) noita Ihamaniemeläisiä ei kyllä välttämättä pidetä ihan täysijärkisinä. Tunnen asian perin pohjin, koska olen ollut siellä (Ahvensalmella) yli 30 kesää. Kinnusen mainitsema luokkatoveri Esko Kinnunen, ei sukua, on kesänaapurini. Leppoisa mies, vaikka onkin Holopaisen mummun kasvattipoika ja tiettävästi samaa kantaa kuin Vihtori Kinnunen, joka joi talonsa. Silti: kylällämme oli 1571 hopeaveroluettelon mukaan kolme taloa, Kinnunen, Korhonen ja muuan kolmas, jonka saarista saapuneet Holopaiset ovat viime vuosisatoina syrjäyttäneet.

Ihamaniemi, jonne Heikki Haaviko jaksaa hyvin soutaa, on pahalta mainittu, koska sinne on kertynyt teatterinäyttellijöitä mökkeilemään. Sellainen on myös Kinnusen vaimo.

Toisin kuin arvostelija uskotteli, kirjassa ei ole tavanomaista enempää keljuilua kollegoista, opettajista ja oppilaista. Suhteellisen avoin pahasti sanominen on paljon reilumpaa kuin sala-ampuminen, joka on tuttua kaikista muistelmista. Arvostelija ei taida tuntea yliopistomaailmaa tiedekunnan näkökulmasta, otaksun. Ne ovat sellaisia hommia, että joka ilta kotiin tulossaan saa pudistella tikarit ja puukot palttoostaan. Se kuuluu virkaan, ja siitä maksetaan korvaus, kuin kivusta ja särystä.

Sen muuten tiesin itsekin oikein hyvin, että suuri humanisti G.H. von Wright oli aikamoinen ryökäle ja edellytti mutkikkaita palvontamenoja kaikilta Häntä lähestyviltä. Kinnuselle Wright tuli kalliiksi: ensimmäinen väitöskirja hylättiin ”spekulatiivisena”, kun se oli jo painoon menossa. Kinnunen osoittaa luonnetta jättämällä selittelemättä.

Teos ei liioin ole muistelma. Se on aivan epätavallisen hyvä ja järkevästi koottu näennäisen irrallisista tarinoista rakentuva kokonaisuus, jossa välillä istutaan oopperassa italiassa, käydään katsomassa Berliner Ensemblen esityksiä ja istutaan Pentti Haanpään kanssa juomassa jaloviinaa osuuskassan portailla Piippolassa. Paavo Haavikosta mainitaan, että vanhemmiten hän tuli niin viisaaksi että muuttui epäviisaaksi.

Ehkä arvostelijan haksahdus johtuu siitä, että kirja on niin hyvin kirjoitettu. Hyvä suomenkielinen teksti ei ole jokapäiväinen herkku eikä varsinkaan silloin, kun se on selkeää, herkullista ja käsitettävää ja siinä pilkataan pätevin perustein juuri taideaineiden slangipaiseita, joista ”narratologinen diskurssi” (suom. ’kirjoitus’) tuntuu sydämistyttävän professoria erikoisesti.

Sudeettisuomalainenkin saa kirjasta paljon ajattelemisen aihetta. Jos vielä ohjaan väitöskirjan, käsken oppilasta lukaisemaan tämän. Aivan ohimennen, kuin verkoille kävellessä heitetyt maininnat metodista, teoriasta ja kysymyksenasettelusta ovat yleispäteviä. Niin sitä pitää herra rohvessoori!

Erehdyin jouluoratoriosta

2012-01-02T00:02:00.000+02:00

Kun toveri Taanila tuntuu vetäytyneen sakastiin olen ajoittain luullut olevani itsekin epätavallisen äänekäs Bach-maallikkoveli. En kuulu samaan sarjaan muusikkojen enkä tutkijoiden kanssa. Laatikosta löytyi kyllä sellainenkin vahakantinen vihko, johon oli raapusteltu ensin kaikkien kantaattien vaikeasti etsityt nimet ja sitten tietoja levytyksistä. Samoissa kansissa oli yritys muistiinpanoiksi kaikista Bachin teoksista.

Sitten tuli kirjallisuus ja sen jälkeen Internet, jonka Bach-kotisivuilta kaikki tämä löytyy yhdellä laukauksella.

Olen varmaan tässäkin yhteydessä levittänyt tietoa, että Bachin jouluoratorio on vain sarja joulun ajan kantaatteja. Se on erehdys. Olen pahoillani.

Kuuntelin sen nyt joitakin kertoja ja varmistin korvieni kertoman kirjallisuudesta. Kysymyksessä on yhtenäinen teos, joka on passioiden veroinen.

Suomalainen alakulo lienee luterilaista alakuloa. Pohjoismaissa ja Saksassa passiot herättävät kiihkeää ihailua, mutta jouluoratorio on tätä nykyä melkein yhtä suosittu ja paljon esitetty. Teoksena se on sietämättömän iloinen ja tuo esiin sen Bachin, jonka haluamme aina unohtaa. Mozart ja Haydn mukaan luettuna on tuskin ollut säveltäjää, jonka musiikki olisi pursunnut niin suurta iloa ja leikkimieltä.

Jouluoratorion yhteydessä muistetaan aina puhua lainauksista, joita Bach siihen teki ennen kaikkea omasta tuotannostaan. Jopa melkein kaikkien tuntema avaus (”Jauchtzet, frohlocket”) on otettu vaaliruhtinattaren syntymäpäivän kunniaksi sävelletystä teoksesta (”Tönet ihr Pauken, erschallet Trompeten”).

Tämä myöhempien aikojen oudoksuma menettely ei ollut sen kummempi kuin raamatunjakeiden tai tuttujen virsien sisällyttäminen sävellyksiin. Bach oli myös oivallinen myyntimies. Tutut kiinnekohdat tekivät hyvin laajan teoksen helpommaksi omaksua. Tästä asiasta musiikkitieteessä käytetty termi ”parodia” on valitettava. Nykykielessä ”sitaatti” eli lainaus olisi oikeampi. Parodia tarkoittaa kevytmielistä muuntelua.

Toinen syy oratorion suhteelliseen näkymättömyyteen on levytysten keskinkertaisuus. Minulle Karl Richter ja hänen Münchenin joukkionsa kelpaa yleensä. Jouluoratoriossa amatöörikuoro ja nykysoittimiaan oudon hengettömästi käyttelevä orkesteri tekevät esityksestä puisevan.

Oikeutta teokselle tekee – kuka muukaan kuin John Eliot Gardner, jonka äänite on tosin suhteellisen vanha, 1980-luvun lopulta. Harnoncourtilla on kaksi äänitettä, joista vanha on luonteenomaisesti dogmaattinen ja kireä, uusi väljempi. Ammattikuorot muuttavat musiikin toiseksi. Harnoncourtin nyt käyttämä Arnold Schönberg –kuoro on tämän hetken hienoimpia. Tutustuin sen tasoon, kun aivan tapaturmaisesti kompastuin Schubertin mieskuorolauluihin, joita olin luullut olevan muutamia, vaikka niitä on pari sataa, musiikkina samat tasoa kuin liedit.

Bachin musiikkia on verrattu goottilaiseen katedraaliin. Vertaus on huono. Bachin aika piti nyt ihailtuja katedraaleja hirvityksinä. Ne ”keksittiin” uudelleen 1800-luvulla. Siihen asti niitä oli pidetty henkisen ja hengellisen takapajuisuuden symboleina.

Bachin jatkuvassa ihastelussa on ainakin yksi ongelma. Oli muitakin suuruuksia, kuten Bachin hyvä ystävä Telemann ja hänen edeltäjänsä Schütz, puhumattakaan Händelistä. Jotain kertoo maailmasta se tieto, että kun Telemannin ”huonous” havaittiin, Bach-tutkijoista sekä Spitta että Albert Schweitzer esittivät alleviivaten, miten huonoja kantaatteja Telemann kirjoitti verrattuna Bachiin. Suuri yleisö vakuuttui. Vasta viime vuosikymmeninä on huomattu ja todistettu, että nämä Telemannin esimerkillisen huonot kantaatit olivat itse asiassa Bachin säveltämiä. Herrat tunsivat toisensa hyvin ja kävivät ahkerasti kylässä toistensa luona.

Kyllä myös tieteessä tapahtuu. - Miten paljon suurta musiikkia lienee löytämättä! Minun koulukirjojeni mukaan Vivaldi oli vähäpätöinen säveltäjä, joskin ”Neljä vuodenaikaa” kukaties kärsi kuunnella. Seuraavaksi muotiin nousevaksi arvaisin Felix Mendelssohnia. Hänen patsaansa, jonka natsit kertaalleen tuhosivat, seisoo taas vastapäätä Bachia Tuomas-kirkon puistikossa Leipzigissa.

Uutta vuotta

2012-01-01T00:06:00.000+02:00

En usko uutta vuotta onnelliseksi. Hyvän uuden vuoden toivottaminen on siis tekopyhää, mutta tekopyhyys toisaalta on hyvien tapojen äiti, joten toivotan.

Harkitsin huolellisesti, onko tällaisessa kirjoittamisessa mitään järkeä. Ei ole. Sen vuoksi jatkan.

Luin mielihalulla hiukan kummallisesti laaditun kirjoituksen kustannustoimittaja Harri Haanpäästä. Jutussa oli kuva. Emme ole koskaan tavanneet. Tuskin olemme kumpikaan siinä mitään menettäneet.

Tunsin kerran hullun – hän oli työssä antikvariaatissa – jonka varman vakaumuksen mukaan Suomen kirjallisuuden kaksi suurinta vihollista kautta aikojen olivat olleet Alvar Renqvist ja Jalmari Jäntti. Myöntelin ja sanoin, että entä lahjattomat pojat ja pojanpojat sitten.

Suomen Kuvalehden kirjoitus kuvasi ilmattomassa tilassa toimittavaa henkilöä. Viitteet WSOY:hyn ja Otavaan olivat tahdikkuuden huippu. Mieleeni tuli eräs tahdikas henkilö, joka kohotti liikehuoneistosta poistuessaan aidosta sähkökanista muotoiltua mannerheimariaan, sanoi ”onnellista uutta vuotta” ja kuoli. Massiivinen sydänkohtaus. Koska hän oli tahdikas, siinä oli paloasema eli siis ambulanssi sadan metrin päässä. Ruumis saatiin pyhiksi pois tuulikaapista.

Haanpään kirjoituksissa tuuli on paha, tunnoton luonto, joka kaiken virttää. Kiven teksteissä tuuli ja ilma ovat mahdollisuudet, vesi ja maa todellisuudet. Olen kaavaillut asuntooni tuulikaappia. Kaapin hyllyissä olisi sellaiset tekstit, jotka sellaiseen kaappiin tarvitaan, kuten 16 m/s. Tämä on kirjallisuutta. Monineuvoinen Odysseus sai kuolemattomilta siivekkäiltä nahkasäkkeihin neulottuja tuulia, jotka olivat hänen kaltaiselleen kirjailijalle meren aavoilla tarpeellisia. Perämoottoriproosaa, joka nyt täyttää kirjakauppojen alennustiskit, ei ollut vielä keksitty.

Silti innostuin Haanpään esittelystä. Tämä toinen Haanpää – ensimmäinen ja kiistaton kuningas oli Pentti, Piippolan pitäjästä Pulkkilan emäseurakuntaa – esitti repliikin, jonka luettuani olin myyty mies. ”Kirjallisuus on kaikkein tärkeintä.” En ole aivan varma, sanoiko hän näin, mutta kirjallinen ymmärrys rakentuu lukijan, ei kirjoittajan mielessä.

Mietin tuota asiaa nekin kuusitoista tuntia, jotka sähköt olivat meiltä poikki, vesi ei tullut eikä mennyt ja talo viileni hiljalleen kuin vainaja.

Mihin talot menevät? Muistan niin paljon taloja, joita ei yksinkertaisesti enää ole. Haavikko kiinnitti tähän huomioni. ”Mihin talot joutuvat kuoltuaan?” En tiedä. Taivas on olemassa vain niin kauan kuin on ihmisiä, jotka jaksavat kuvitella sen.

Toisin kuin ne tuhat kirjaa, jotka ovat sähkönappuloiden takana tietokoneeni levyillä ja ne yli 200 kirjaa, joita olisin voinut myös sähkökatkon aikana lueskella i-laitteista, hyllyssä olevat kirjat säteilevät elämää. Huomasin tämän vaikeasti mitattavan ilmiön kun kävin kerran mökillä maalla pakkasten aikaan. Sardiinirasiat ja ruokasuolatölkit olivat jotenkin kuin väärässä paikassa, jääkaappi värjötteli ovi auki ja sähköliesi tuntui sanovan: älä koske minuun. Menin ulos pakkaseen ja tiluksiani välillä tarkastettuani luin kirjaa, kuuluisia pakotarinoita. Minulla ei ollut pakenemisen tarvetta, koska olin seudulla, joka ei ole paikka.

Paluumatkalla päätin, että jos joskus kirjoitan muistelmani vankilassa, maanpaossa tai autiolla saarella – Saimaalla olisi sellaisia – en erehdy proosaan, vaan luon eeppisen runon. Sellainen on helpompi oppia kirjoittaessa ulkoa. Näin toimien ei tarvitsisi sähköä, kirjoituskonetta, tietokonetta eikä edes kynää tai paperia.

Odysseian pituisen tekstin voi oppia ulkoa. Se on tehty. Englannissa asiasta oli akateemista riitaa, ja eräs naisprofessori osoitti kantansa oikeaksi. Temppu oli vaikeampi kuin tässä kaavailemani, sillä äidinkieltään oppii niin paljon nopeammin kuin vaikeaa muinaiskieltä, jonka merkityksiä joutuisi palauttelemaan jatkuvasti mieleen.

Muistutan myös Truffautin – Bradburyn teokesta ”Fahrenheit 451”. Hyvät kirjat on tarkoitettu ulkoa opittavaksi ja lapsille opetettaviksi. Täytyy ottaa selvää, tehtiinkö edesmenneen Neuvostoliiton alueella näin. Ainakin Ahmatovan runot säilyivät nimenomaan muistettuina. Se on oikea tapa suhtautua kirjallisuuteen.

2011-12-24T00:02:00.002+02:00

Onnen toivotus

2011-12-23T00:02:00.000+02:00

Toivotan itselleni onnea, koska täytän tänään 67 vuotta. Onnitteluihin ei taida olla pahemmin aihetta, koska nykymaailmassa ja maassamme tämän iän saavuttaminen ei ole erikoista. Lisäksi olisin voinut sinnitellä valtion leivissä vielä vuoden ennen kuin olisi tullut perälauta vastaan. Itse asiassa minulla on tässä paperi, jonka mukaan jatkan pätkätyöläisenä ensi vuoden. Tehtävä on ruinata rahaa nuorempien tutkimuksiin.

En ryhdy kiittämään enkä källäämään elämääni. Käytän kokemaani esimerkkinä, koska omasta eliniästäni tiedän jotain ja kirjoittamalla ”minä” vältän puhumasta jonkun toisen pussiin.

Siis: arvioin olevani noin 910 vuotta vanhempi kuin useimmat teistä. Oman periodisointini mukaan keskiaika alkoi Euroopassa vuonna 1080. Valtiollinen kehitys, filosofia ja teologia ja siis kaupankäynti muuttuivat pysyvästi. Sen jälkeen kehitettiin kaikenlaisia höyrykoneita. Amerikka muka löydettiin, mutta ainahan se oli ollut siellä. Laivoilla voitiin kuljettaa takorautaa, pippuria ja paloviinaa, mutta ero entiseen oli korkeintaan määrällinen. Sopiva toisen aikakauden alkamisen vuosi oli 1848, Euroopan hullu vuosi, jolloin informaatio alkoi todella liikkua, kiitos yksinomaan rautateiden.

Rautatie oli avainkeksintö, mutta tietysti tarpeeton huvitus, kunnes oli ymmärretty, mitä kaikkea voi tehdä säännöllisten, vuodenajoista ja keleistä riippumattoman kuljetuksen turvin. Voi tehdä esimerkiksi vallankumouksen. (Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumousten saavutukset jäivät epämääräisiksi ja ennen rautatien tuloa satunnaisiksi.)

Uusi aika eli romantiikka eli modernismi päättyi 1989-1992. Avainsanat ovat www ja Mosaic eli selain. Pienet tietokoneet voittivat isot ja verkko kehittyi nopeasti (Netscape) sellaiseksi, että sitä pystyi käyttämään huviksi ja hyödyksi, vaikkei tiennyt, mitä teki.

Taustalla vaikuttivat hiukan vähäisemmät urotyöt eli taulukkolaskennan ja tietokantaohjelmien kehitys sellaisiksi, että johtajista tuli sihteerejä ja sihteereistä johtajia. Tiettävästi tuon lyhyen ajan sotilas- ja siviiliteknologia olivat suhteellisen tasaväkisiä, ja niiden yhteistoimintaa edisti vielä uusi verkon sovellus, nimittäin soluverkko eli matkapuhelin eli kännykkä.

On harvinainen etuoikeus muistaa aika, jolloin verkkoa ei ollut olemassa, muistaa se aika, jolloin tietokoneita ei tarvinnut käyttää ja sitten vielä tämä nyt meneillään oleva vaihe, jollin IT ja ITC eli tietojenkäsittely ja tietoliikenne muuttuvat samaksi asiaksi. Kai teillä on käytössä cloud? On teillä. Sähköpostinne ei ole oikeastaan vuosiin ”sijainnut” tietokoneessanne, vaan taivaan tuulissa ja pilvissä.

Luulen että itse eli keskiaikaa. Kotikuntani läpi kulki juna, mutta se oli satunnainen häriötekijä. Taivaalla esiintyi lentäviä koneita, mutta eivät ne meille kuuluneet. Yhteisö, siis ihmisen suhde toisiin ihmisiin ja itseensä oli sama kuin 1100-luvulla. Itse en huomannut vuosituhannen vaihtuneen ennen kuin jäin eläkkeelle. Aina Suomen maaseudulta oli kaapattu muutama kakara papinkouluun. Itse osoitin taipumusta kirjainten oppimiseen ja aloittelin latinaa ennen rippikouluikää, kuten kuuluikin. Juristi oli tietenkin papin kauan kadoksissa ollut kaksoisveli, luterilaisen regimenttiopin mukaan viime kädessä Jumalalle vastuussa oleva maallisen vallan välikappale. Liperipuolen miehet olivat aivan yhtä kiinnostuneita käskyistä ja kielloista ja hankkivat runsaan elantonsa niistä.

En tunne olevani professori enkä tohtori. Olen paskalaureus niin kuin Mikael Karvajalan kasvatusmuori sanoi (taisi sanoa paskalauri) eli ylioppilas. Ihmettelen uutta maailmaa etupäässä pöytäni äärestä kokneita käyttäen, kun menneisyyden veljeni joutuivat pällistelemään paavia Roomassa ja pakenemaan pyöveliä Pariisissa. Ylioppilaaksi arvioin itseni, koska olen opettanut oppilaita ja joskus itse asiassa uhannut tuoda olkia luentosaliin. Olen kirjoittanut esityksiä ja ehdotuksia eli toiminut konsiliaattorina ja kommentaattorina ja istunut määrävuodet prefektinä jakamassa oikeutta.

Oikeus jaetaan pieniksi palasiksi niin kuin muistamani, makea sokeritoppa sokerisaksilla (saattavat olla äidilläni tallella).

Minusta on oikein kodikasta, että nuoremmat taistelevat taas turkkia ja tattaria vastaan ja itse olen saanut silitellä hallitsijan kultaista kruunua ja saanut kynttilänpätkän tähteeni. Eikä millään viekkaudella ja vääryydellä.

(Kuvassa Kirkkonummen kunnantalo, juuri avattava menneisyyden jäänne.)

Hulluja yllyttämässä

2011-12-22T00:01:00.000+02:00

Väittävät että alkaisi olla maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Juuri siksi tuumin, että olisi vihapuheen paikka.

En ole saanut päähäni, mikä ruotsin kielessä ja kuningaskunnassa jaksaa joitakin harmittaa. Muistaakseni olen ollut asiasta hiljaa, sillä ymmärtäähän sen toisaalta, että remmi rupeaa käryämään maassa, jossa ihmiset vittuilevat vierasmaalaisille niin kiertäen ja kaartaen ettei siihen oikein pääse kiinni. Toista se on Saksassa, jossa käsityksen esimerkiksi suomalaisista ja muista turkkilaisista sanotaan suoraan.

Suhteellisen laaja kokemukseni vaikeista liikeneuvotteluista ruotsalaisten kanssa on yhtenäinen. Ystävällisyys on ylitsevuotavaa, joka asia luvataan panna lausunnolle myös siivoojalle ja hänen kissalleen, ja kun suomalaistollo luulee saaneensa jotain aikaan, ruotsalainen neuvotteluosapuoli vetää burgundinnahkaisesta salkusta loistopaperille tulostetun sopimuksen ja sanoo että nimi tuohon. Ahkera myötämieli olikin pelkkää petosta. Todellisuudessa mistään ei tingitä. Ellei allekirjoitusta tule, kysyvät vain että tuleeko taksi Arlandaan vai Värtanille, asiakkaan omaan laskuun tietysti.

Kuvassa näkyvän kirjan kirjoittajaa, muuan Chrispinsson, tuntuu olevan kova poika kirjoittamaan. ”Unohdettu historia: ruotsalaisten kohtaloita ja seikkailuje idässä vuosituhannen aikana” kertoo varjageista eli viikingeistä alkaen, miten ruotsalaisia kaupunkeja olivat Viipuri ja Turku, Talllinna ja Riika sekä tietysti Nyenskans, jonka paikalle joku suurikasvuinen ryssä – varmastikin bolshevikki – meni perustamaan ihan toisen kaupungin ja antoi sille oman nimensä, Pietari.

Ja juuri kun ruotsalaiset olivat suunnitellet siirtävänsä pääkaupunkinsa keskelle valtakuntaa eli Narvaan!

Pitipä sattua.

Toden sanoakseni en pitänyt kirjaa hankkimisen arvoisena, van tyydyin selailemiseen ja katselin verkosta joukon yhteenvetoja ja arvosteluja etsiäkseni niistä Suomea tai suomalaisia sivuavia mainintoja. Niitä ei löytynyt.

Siinä mielessä kirjaan olisi kannattanut tutustua, että nyt en tiedä, mahtoivatko ruotsalaiset myös mellakoida Brittein saarilla ja perustaa siirtokuntia Islantiin ja Grönlantiin sekä uudemman käsityksen mukaan ruotsalaisen Leif Ericsonin johdolla Viinimaahan eli Amerikan mantereelle.

Myös kirjan ruotsalaiset arvostelijat pitävät surkuteltavana tapauksena, että Ruotsi, joka kerran oli tuonut kalpansa kostavan Reinille ja juottanut ratsuilla keisarin maljan Tonavasta, on pahasti kutistunut alueiltaan. Maine kai on kumminkin kova.

Nähdäkseni Ruotsissa on nyt meneillään sellainen vaihe, että kansankotivaltio jännitti voimansa kohti tulevaisuutta eikä siksi halunnut kuulla paljon puhuttavankaan menneisyydestä. Historian opetusta on supistettu jatkuvasti, ja teoksen kirjoittajan mukaan nykyruotsalaisten käsitys menneestä suuruudesta on faktojen kannalta vallan huteralla pohjalla. Ruotsalaiset eivät tunne historiaansa.

Jos sitten on päässyt käymään niin, ettei se tieto ole hallinnassa, että valtakunnan molemmin puolin on nyt siihen ennen kuuluneet itsenäiset valtiot, nimittäin Norja ja Suomi, on ymmärrettävää, että asiaan halutaan oikaisu.

Sen maininnan luin, etteivät ruotsalaiset ole aivan selvillä merkittävän kieliryhmän asumisesta Finland-nimisessä valtiossa, tätä nykyä syrjittyinä ja sorrettuina. Tuosta minulla on omiakin kokemuksia. Ruotsini ei ole sujuvaa, enkä uskoisi sitä aivan virheettömäksikään. Puhetapani myötäilee Suomen 1800-luvun loppupuolen lakiruotsia höystettyinä sitäkin vanhemmilla kielimuodoilla. ”Kommen. Vi böra avlägsna oss!” (Kom, vi ska gå.)

Praa konsti, sano hurri kun hevosen hirtti, sanottiin Kauhavalla. Siellä esiintyi varhaisina vuosinani mielenkarvautta, kun seudulla hyvin tunnetut vöyriläiset olivat tehdä kapinan jouduttuaan kantamaan sotarasituksia ja joidenkin rannikkokuntien asukkaat pitivät kovaakin ääntä siitä, miten kaikki järkimiehet olivat hiihtäneet hyvissä ajoin Pohjanlähden yli ja olleet täten keskinäisen yhteistyön ja avunannon linjalla jo 1939.

Joululahjavihjeitä

2011-12-21T00:05:00.000+02:00

Harhailin ja hapuilin Jätkäsaaressa löydettyäni jo sitä ennen tyhjän ruudun Ruoholahden pysäköintihallista. Hississä ihmettelin, miksi Verkkokaupan kohdalla oli tyhjä laatta. Laajahkon selvittelyn jälkeen jätin sitten autoni Jätkäsaareen jossain määrin lailliselta tuntuvaan paikkaan ja kävelin tämän uutena asuntoalueena verrattomaksi väitetyn jättömaan taukoamattomassa kosteassa tuulessa kohteeseen, josta en äkkinäisenä löytänyt mitään, eli siis Verkkokaupan uuteen myymälään.

Asiat tulivat hoidetuiksi. Nuorison edustajille lahjakortti on sopiva; olin pyörällä päästäni jo ennen kuin Korvatunturille osoitettu kirje oli luettu minulle puoliväliin. Palattuani tonttuilukierrokselta ostin puhelimeeni Angry Birdsin ja totesin, etten osaa pelata sitä. Täytyy ottaa tunteja. Opettajista ei tule olemaan pulaa.

Suomenojalla kodin tarvikekaupassa ei ollut tungosta, mutta sitä vastoin erinomaista palvelua. Swiss Diamond –merkkinen kasari on markkinoiden paras. On se kyllä kalliskin, mutta haudutettu kaalipöperrys on ateriana voittamaton.

Maigret’n herasväessä molemmat puolisot hauduttivat, herra komisario rikosten selvittättämisongelmia ja madame ruokia, joiden vuoksi tukeva aviomies oli jopa valmis jättämään jonkun päivän kolmestatoista ”tavallisesta” oluesta väliin ja ajamaan bussin takasillalla piippu hampaissa keikahdellen kotiin syömään. Ranskassa saattoi olla vielä Maigret’n aikana kolmen tunnin päivällistauko.

Oli Suomessakin virastoissa ja konttoreissa ennen kahden tunnin työpäivä. Herrat lähtivät lounaalle kello 11 ja olivat mahdollisesti ns. työpöytänsä ääreen palattuaan niin humalassa, ettei heiltä kannattanut kysyä mitään. Puhe on noin vuosista 1965 – 1975, jolloin reaaliansiot kohosivat maassamme tavalla, jota ei ole nähty ennen eikä jälkeen. Pikkujoulukin kesti siihen aikaan kolme päivää…

Vahinko että kaikki siihen toimeen kykenevät tuttavat ovat kuolleet, joten muistelmateosta saa odottaa turhaan. Tuon kauden alussa ylempi keskiluokka alkoi matkustaa ”syntisiin satamiin”, joista kirjoitettiin oikein kirjojakin. Sellaisia oli eksoottisilla Kanaria saarilla, muun muassa Teneriffalla. Matka ei ollut lyhyt; lentomatkailijat yöpyivät Nizzassa ennen kuin uskaltautuivat seikkailemaan valtamerelle. Lentokoneen merkki oli Convair 440. Matkanjärjestäjä oli 1963 perustettu Aurinkomatkat. Huonommat ihmiset saivat tilaisuutensa, kun 1965 perustettiin Keihäsmatkat ja jopa tarunhohtoinen jopa Torremolinos avautui ihmeteltäväksi.

Kuuluisista Leningradin matkoista en osaa valitettavasti raportoida mitään. Eivätpä toisaalta tunnu osaavan niille osallistuneetkaan. Virvokkeiden menekki lienee ollut huomattava. Ja kai juuri tuohon aikaan venäläiset alkoivat nimitellä suomalaisia nelijalkaisiksi ystävikseen.

Itse suhtautuiduimme etelänmatkoihin samalla ylenkatseellisesti. Me olimme parempia ihmisiä me, jotka reissusimme omin neuvoin Lontoon, Pariisiin ja Berliiniin todetaksemme, ettemme sittenkään osanneet seudun kieltä.

Kaikki, joilta olen kysynyt, ovat raportoineet hämmennyksestään ensi kertaa Englannissa käytyään. Oli siinä tietäistä, kun kenenkään puheesta ei ymmärtänyt mitään. Itse kysyin Lontoossa 1962 brittipoliisilta:” Excuse me sir, but do you speak English.” Poliisin silmäluomi värähti.

Tänä vuonna hiljan parisuhteen perustaneet nuoret herrat ovat vaarassa saada pehmeän paketin. Silikonista muovailtu patakinnas on ihmeellinen keksintö, ja samasta aineesta valmistettuja patalappuja myydään myös. Niitten kanssa ei tosiaankaan polta kallisarvoisia näppejään, ja lisäksi ne voi pestä kraanan alla. Itse asiassa kinnas kestää kiehuvaa vettä niin että silmälasinsa voi hyvin pelastaa vaikkapa kiehuvasta keitosta.

Suuri rakkauteni LED esittäytyy jo nyt verkkoviralla ladattavina, hinnaltaan lähes kohtuullisina ”kynttilöinä”. Valmistajan nimi on Philips. Myös kuusi on tästä joulusta eteenpäin aitoa muovia. Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että aikojen alussa me poltimme elävää tulta eli huterasti eri puolille räjähdysherkkää kuusta viriteltyjä kynttilöitä vielä Loppiaisena.

En muista että kukaan olisi polttanut mökkiään. Outo juttu siihen nähden, että joulun janojuoma valmistettiin selluloloosaspriistä ja suosittuja tuotemerkkejä olivat Pöytäviina ja Vaakuna. Mutta siitä on aikaa.

Hieno mies ja hyvä ihminen

2011-12-20T00:01:00.000+02:00

Otsikon mystisiin termeihin on tunkeuduttava selvittämällä sanoja ”mies” ja ”nainen”. Myös suomessa mies tarkoitti kauan ihmistä. Vivahde istuu kiinni yhdyssanoissa, joista kaikille ei ole keksitty uutta muotoa – oikeusasiamies tai yleisemmin lainsäädännön tuntema ”asiamies”, joka on melkein sama asia kuin edustaja tai valtuutettu.

Suomessa Mies ei yleistynyt etunimenä kuten ei liioin Solmu. Oli Mies Reenkola ja Solmu Mäkelä ja solmu Nyström. Jälkimmäinen on ruotsiksi Knut ja edellinen Karl. ”Karl” oli täysikasvuinen, vapaa mies.

Englannin ”gentleman” oli jossain vaiheessa aateliton mieshenkilö, jota ei pidetty aivan renttuna. ”Herrasmies” on joissakin yhteyksissä aivan kelvollinen käännös. Englannin ja Yhdysvaltojen massalehdistö alkoi sitten keksiä ”gentlemannille” kaikenlaisia jaloja ominaisuuksia.

Saksalaiset upseerit eivät olleet herrasmiehiä. Tarkoitan upseerikuntaa 1871-1914. Ulkomailta matkustaneet kirjasivat usein muistiin ihmettelynsä, että nuorikin upseeri pani vastaan tulevan naisen pitkästä mekosta huolimatta astumaan jalkakäytävältä kuraan. Upseeri oli jotain niin tavattoman hienoa, etteivät siviilien päähänsä saamat käyttäytymissäännöt koskeneet häntä.

Olen katsellut useamman kerran nuoria investointipankkiireja ja joitakin asianajajia, joiden rikkaus ja kadehdittu asema oikeuttaa heidät esimerkiksi antamaan painavankin oven läimähtää perässä tulevan mummoihmisen kasvoille.

Tuo piirre on vanha ja vakiintunut. Kun on tarpeeksi rikas, ei ole väliä, vaikkei osaisi lainkaan käyttäytyä.

Suomessa hienoista miehistä puhuen kansakunnan maalaisuus ja vastikään tapahtunut puusta laskeutuminen näkyy päivittäin kauppaliikkeissä. Myös nuorilla miehillä on peritty käsitys, että raskaat, ikävät ja vaivalloiset tehtävät, kuten painavien kassien kantaminen, kuuluvat naisille.

Maalla miehuus oli vähästä kiinni. Herrasväen tunnisti kirkonkylän raitilla heti. Heikäläiset kulkivat vierekkäin, mies ja nainen. Tosi mies ei ikinä sellaiseen alentunut. Äijä kulki edellä, akka köpitti perässä. Ainakin Kirkkonummella tapa näyttäisi olevan edelleen voimissaan.

Hienon miehen nimi ei liity millään tavoin pukeutumiseen mutta sitä enemmän asennoitumiseen. Amerikan englannissa on hyvä sana ”attitude”. Vaikka se tarkoittaa oikeastaan asennetta, sillä viitataan asennevikaan, esimerkiksi pahasuiseen.

Suomen kielessä on mainio sana, jolla ei ole tekemistä yhteiskunnan, seuratapojen eikä tunnettujen moraalisääntöjen kanssa. Jos ihminen – useimmiten mutta ei aine mies – on kyylä, sillä on sanottu kaikki tarpeellinen.

En ole kuullut tuota sanaa puheessa pitkään aikaan. En tiedä, onko se sivuutettua maailmaa. Omissa korvissani sana sisältää tarpeellisen tiedon siitä, että asianomainen on pikkumainen ja luihu niuhottaja. Hänellä on tapana seurailla toisten tekemisiä siinä toivossa, että saisi jotain ikävää sanottavaa tai juoruttavaa.

Kyylä on ihminen, joka vetelee työpaikalla auki kirjoituspöydän laatikoita siinä toivossa, että sieltä löytyisi jotain häpeällistä, tai nojailee tulostimeen uutisten toivossa.

Hyviä ihmisiä on harvassa, mutta jotain tietoa sellaiseksi päätymisestä on olemassa. Muuan hyvä ihminen piti tapanaan kyykistyä lasta puhutellessaan. Hän haki katsekontaktia ja jutteli. Kun lapsi puhui, hän kuunteli, ja kun lapsen katse lopetti harhailunsa, hän hymyili.

Hän ei ollut vanhakaan, kun jo jokseenkin kaikki pitivät hänestä ja arvostivat. Hienoa ja hyvää oli, ainakin tuossa tapauksessa, mutkaton ja avoin katse ja ilme, joka kertoi, että ihminen on valmis kuuntelemaan. Opin kerran paljon kuulusteluja hoitaneelta poliisilta, että hänen keinonsa saada tuntuma puhutettavaan oli juuri sama. Hyvin harva ihminen pystyy pettämään katseellaan, vaikka se kielellä kävisi kuinka helposti.

Kainot köyhät

2011-12-19T00:03:00.000+02:00

Kukaan ei ainakaan vasiten kiinnittänyt huomiota eilen käyttämääni termiin ”herrasväki”. Minusta siihen tuli koominen vivahde noin vuonna 1916. Siitä alkaen sen käyttäminen on ollut merkki siitä, että nyt ei olla aivan vakavissaan.

Suomessa alan kuuluisin on Jalmari Finnen Kiljusen herrasväki. En usko että teistä moni muistaa pakinoitsija Tiituksen Herra Kenosta, joka hänkin työskenteli tarmokkaasti pitääkseen itsensä ja pesyeensä herrasväen kirjoissa. Guss Matsson (kuoli 1913) oli alan miehiä. Hänen kirjoitusvalikoimansa nimeksi pantiin 1953 ”Kreatur och professorer” eli elukoita ja professoreita, ja vuonna 1967 ”Hyvä herrasväki”.

”Pauvres honteux” toimi mielestäni Suomessa vielä sotien jälkeen. Nimitys oli tunnettu Ruotsissa vaikka onkin ranskaa, ”kainot köyhät”. Ajatus oli koota varoja ja jakaa niitä vaivihkaa ilman omaa aiheutustaan köyhtyneille tai vanhuuden rusikoimille herrasväen edustajille. Ei voinut ajatella, että kunniallisena kauppaporvarina toiminut mies olisi vajonnut vaivaishoidon (suora sosiaalituki) piiriin.

Ystäväni Heikki Kaukoranta kertoi joskus maassamme ennen toimineesta hyvin suuresta kainojen köyhien joukosta – Venäjän emigranteista. Joillakin näistä oli, tarina kertoo, tapana käydä lainaamassa Yliopiston kirjastosta niin paljon hienosti sidottuja kirjoja kuin jaksoivat kantaa valottomiin asuinloukkoihinsa, jos teelle oli tulossa toisia yhtä köyhiä maanmiehiä. Piti tehdä vaikutus!

Töölössä asui Anna Vyrubova (kuvassa), josta on julkaistu kirjoja. Tunnen ihmisiä, jotka seurustelivat hänen kanssaan. Hän kuoli 1964 ja oli toiminut ennen vallankumousta keisarillisena hovineitinä ja palvellut niin tsaaria kuin Rasputiniakin. Väitetään että Mannerheim osallistui hänen vaatimattomien rahallisten tarpeittensa täyttämiseen, koska he olivat tuttuja vanhoilta Pietarin ajoilta.

Mechelininkadulla oli 60-luvulla suosittu ruokala. Katselin seinällä olevia tauluja ja sanoin jollekin että aivan kuin aitoja Ilja Repinin maalauksia. Ne olivat aitoja Repinejä. Vuonna 1930 kuolleen maalarin poika Juri, hänkin taidemaalari, kuoli 1954 Helsingissä pudottuaan Pelastusarmeijan yömajan ikkunasta. Elatuksekseen hän oli kaupitellut myös isänsä maalauksia, joita ei pidetty minkään arvoisina.

Kommentoija Rienzi mainitsee virkakuntaan kuulumisen herrasväen tunnusmerkkinä. Professori Jaakko Voipio –vainaja, jonka tunsin päällisin puolin (hankala henkilö), mainitsee muistelmissaan, että hänen sukunsa (Åkerman) oli palvellut yhtäjaksoisesti valtion viroissa vuodesta 1640. Tietääkseni palvelee edelleen.

Tämän vitsiksi muuttuneen ”herrasväen” alla on ”herrat”, puheessa tavallisimmin ”herran perkeleet”. Avioliiton solmiessaan isäni oli ammatiltaan juoksupoika ja äitini myymäläapulainen; tosin hänen vanhempansa omistivat sen ja talon, mutta heillä oli enemmän velkaa kuin varallisuutta silloin, vuonna 1943. Kummassakaan suvussa ei ollut yhtään ylioppilasta.

On meistä tullut myöhemmin hyvinkin herraskaisia. Olin oikein ylpeä, kun Matti Klinge nuhteli minua hiljan kirjaston rotundassa – ”ja suoraan metsästä?” oli viittaus takkiini ja osoitus, että Homeroskin nukahtaa, Takki on Barbour, jonka rinnalla kollegan oma kamelinkarvainen kaljasaavin peitto on matalaotsaisen rahvaan vaate. En raaskinut mainita erehdyksestä.

Vastaisin omaan kysymykseeni väittämällä, että ”herrojen” katoaminen kielenkäytöstä oli yksi stalinistiliikkeen suurista ansioista. moskovanmielisissä nuorkommunisteissa oli mukana sen verran paljon herrasväkeä ja tulevia herroja. Ammattiyhdistysliikkeen harjoittama luokkasopuilu vei meiltä myös sanan ”köyhälistö”, proletariaatti.

Virkamiesten ja heitä hallitsevien poliitikkojen yhteisymmärrys ei ole aina hyvä. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että viimeksi kuluneet 65 vuotta meillä on ollut tasavallan presidenttinä vain henkilöitä, joiden sukutausta on ollut tavallinen tai sitä heikompi (esimerkiksi Paasikivi)? Muista johtavista poliitikoista ja näistä nyt presidentiksi tarjolla olevista hyvin suuri osa on sitä samaa kantaa ja juurta. Vanhasen professori-isä ei ehkä ollut suositus. Mutta virkamieshallituksia lukematta: Kiviniemi, Jääteenmäki. Lipponen, Aho, Holkeri, Koivisto, Sorsa, Miettunen, Liinamaa, Paasio, Virolainen, Sukselainen, Kekkonen, Fagerholm, Pekkala. Täydellinen muutos sotaa edeltäneisiin nähden (paitsi Kyösti Kallio ja Väinö Tanner). Alempaa keskiluokkaa ja yksinhuoltajan lapsia. Ei herrasväkeä, paitsi Lipponen (ylimetsänhoitaja-isä). Kiinnostavaa?

”Sivistyksen turha painolasti”

2011-12-18T00:04:00.000+02:00

Ainakin yksi kärsivällinen ja kärsivä kommentoija tuskailee hyppelehtivää ja epäjohdonmukaista kirjoitustyyliäni.

Mieleeni tulee esittelijäkollega, joka tosin on kuollut. Ehkä hänestä on tullut rauhaton sielu. Ennen sellaista sanottiin kummittelevan autioissa rakennuksissa ja rikosten tapahtumapaikoilla. Kukaties meillä on nyt blogissa kotikummitus.

Tämä kollega kertoi ruvenneensa eläkkeelle siirtymisen jälkeen lukemaan, mutta oli harmistunut siitä, että hänen urakaksi ottamansa kirja oli tyylillisesti sekava ja sisällöllisesti omituisen hyppelehtivät. Asiasta siirryttiin toiseen ilman aihetta, ja joka tapauksessa hyväksi havaittujen resiitin eli kertoelman laatimismallien vastaisesti, joista katso esim. A. Käpy, Hovioikeuden tuomio- ja päätöslauselmia, pöytäkirjanotteita, kirjeitä ja äänestyspöytäkirjoja (1928).

Kollegani oli ryhtynyt lukemaan kirjasarjaa, josta hänellä oli käytettävissään nide ”Märssy – Öölanti”.

Hyvä ystäväni Minna Lindgren, jota en kai ole koskaan tavannut, on vailla syvällisempää juridillista perehtyneisyyttä, joten kirjassaan ”Sivistyksen turha painolasti” hän toteaa mutkattomasti lukevansa kannesta kanteen Karisto 1920-luvun tietosanakirjaa, jonka laati V. Hämeen-Anttila.

Tuolla merkillisellä miehellä, josta muistelen myös Erno Paasilinnan etäisenä edeltäjänään kirjoittaneen ja Tuomas Anhavan kehuskelleen, on ”Fennicassa” 235 nimikettä, joista suuri osa on suomennoksia. Onni kirjastokorvausrahojen kannalta, ettei hän ole enää keskuudessamme.

Suomentajana hän oli kaikkien aikojen etevimpiä maassamme. Kariston tottumuksista ja liiketoimintaperiaatteista jotain tietävänä luulen, ettei kirjallisen johtajan työkään (1911-1942) ollut herkkua.

Hänen pojanpoikiaan on tämä islamin tutkija Jaakko Hämeen-Anttila. Poika oli tähtitieteen professori. Humanisti Hämeen-Anttilan työtä jatkoi mm. Partio-lehdessä ja WSOY:n kustannustoimittajana tekniikkaan kallistunut Ilmari Jäämaa, hänkin unohtuva suomalainen suurmies (”Nuoren kokeilijan ja keksijän kirja”, 13 painosta).

Kustantaja (Teos) on onnistunut pinoamaan lyhyen esittelytekstin täyteen virheitä. En ole keksinyt kirjasta mitään sellaista, että sana ”parodia” olisi paikallaan.

Useatkin entiset herrasväen koulutytöt ovat julkaisseet muisteloita. Kirjat ovat varman muuten hyviä, mutta niitä ei tahdo jaksaa lukea. Luen Lindgrenin kirjaa roimahousuissani kuin hyväkin Osmin tai muu ottomaanikko, ja olen hyvin mielissäni nähdessäni, että meitä on muitakin katkoajattelijoita.

Ehkä kouluopetus ja Minna Lindgrenin syystä kauhistelema fysiikka uskottelivat meille, että kirjoitusten ja kirjojen täytyy olla keskenkasvuisille soveltuvia yhtälöitä, joista sievällä käsialalla suoritettu laskutoimitus hävittää tuntemattomat, sellaiset kammotukset kuin x:n ja y:n.

Kuuluisan mutta ilmeisesti Otavan toimesta kaupallisista ja kilpailullisista syistä pilkatun tietosanakirjan ottaminen malliksi on aivan loistava oivallus. Lindgren näet kirjoittaa erittäin taitavasti yhteen herrastytön (hänen isänsä oli germaanisen filologian professori ja suku väärällään vastaavaa väkeä) muistelmia, joiden mahtihenkilöksi kohoaa Puujalka-mummo, sekoittaa joukkoon nykyhetkeä ja tarinaa ”konttorista” (Yleisradiosta).

Tosi elämyksellisyys tulee kai siitä, että kirjoittaja kieltäytyy ottamasta itseään ja kuvattaviaan erikoisen juhlallisesti. Toden sanoen hänellä olisi siihen toimintansa vuoksi varaa. Artikkeli isän kuolemasta ja palvelutalojen puistattavuudesta sai suuren journalistipalkinnon.

Nyt näennäisen kevytmielisesti poimituista langanpätkistä syntyy sukuryijy, jonka lukeminen on suuri huvitus. Tämän kirjoituksen luokkakantainen sävy johtuu varmaan siitä, että itse en ole herrasväkeä, mutta lapseni ovat. Kuulemani mukaan tuohon luokkaan pääsee vasta kolmannessa alenevassa polvessa jostain joutavasta väitellyt tai muutoin vastaavat tiedot hankkinut.

Lainaa Herralle

2011-12-17T00:07:00.000+02:00

”Joka vaivaista armahtaa, se lainaa Herralle, ja hän maksaa jälleen hänen hyvän tekonsa.” (Raamattu, Sananlaskut 19 : 17).

Ei tietenkään ole järkevää sirotella raamatunlauseita poliittiseen keskusteluun. Erittäin kummallista se on kohdistettuna presidentiksi haluaviin, joilla on varmasi kiivaita kannattajia.

Melkein määritelmän johdosta ihmisen syyttäminen tekopyhäksi on tekopyhää. Tässä keskustelussa, joka käytettävissäni olevien mittareiden mukaan on kaikkien aikojen huippuja tässä blogissa käyntejä ja kommentteja ajatellen, on kuitenkin taustalla kaksi ajatusta, jotka täytyy oikein toistaa ja kirjoittaa mahdollisimman selkeiksi.

Ensimmäiseksi: Paasikiven – Kekkosen ajan reaalipolitiikan yksi ongelma oli ns. rähmällään olo eli Neuvostoliiton mielistely. Vika oli kuitenkin reaalipolitiikka. Vastustan Paasikiven patsasmuistomerkkiin hakattua lausetta tosiasioiden tunnustamisesta viisauden alkuna. Se on puhtainta 1850-luvun saksalaista poliittista ajattelua, jota Paasikivi muutenkin suosi.

Tämän parivaljakon varjoon tahtoo jäädä kaksi irreaalipolitiikan edustajaa, Mannerheim ja Ryti. Herrat toimivat samaan aikaan eivätkä pitäneet toisistaan. Mannerheimille Kekkonen oli ”huono mies”, mikä on minustakin osuva arviointi. Joukkoon kuuluisi vielä monien typeryyksien mies, Tanner, jonka osuus maan ja kansan selviytymisessä oli hyvin suuri. Tanner ei uskonut sotaan ennen kuin pommit putoilivat ja hänen tunkeutumisensa takaisin politiikan huipulle 1957 oli paha virhe.

Mannerheim ja Ryti tekivät hekin pahoja virheitä, joista Rytin ajatus tyrkyttää Karjalan evakkoja Neuvostoliittoon 1940 tai ainakin jättää heidät korvauksitta oli vaarallinen. Mitä Hitlerin rinnalla taistelemiseen tulee, Molotov oli käynyt puoli vuotta talvisodan jälkeen ehdottamassa Hitlerille, että Neuvostoliitto tekisi nyt (1940) Suomesta selvän. Siinä oli todellinen sotasyyllinen, ja Kremlissä istui toinen.

Järkevästi ajatellen molemmat sodat, 1939 ja 1941 olivat järjettömiä. Mutta ilman niitä emme olisi tässä. Tosiasioiden muuttaminen on kaiken viisauden alku.

Reaalipolitiikka on melkein sama asia kuin kyynisyys eli lapsekas asenne. Kaikkeen voi suhtautua kyynisesti, kuten esimerkiksi Lenin, jonka kyynisimmät arviot osoittautuivat järjestään virheellisiksi.

EU-keskustelijoiden surkuteltava virhe on unohtaa aikatekijä, kaiken taloudellisen sodankäynnin avain. Ehkä Suomen olisi irrottauduttava valuutasta ja ryhdyttävä hankalaksi vastuun järjestelyissä - mutta milloin? Sauli Niinistö ei osannut muotoilla oikeaa ajatustaan: ei nyt. Tilanne heilahti Englannin takia, jolla veroparatiisien ylläpitäjänä on etua harmaan talouden säilymisestä.

Soini puolestaan on perustanut eräänlaisen Toivonliiton: väkijuomia emme juo, emme toisille suo. Absoluuttinen vastustus aina, mihin aikaan tahansa. Samoin toimi Kekkonen, joka äänesti rauhaa vastaan maaliskuussa 1940.

Soini julisti eduskunnassa, että kun rahaa ei ole, on syytä pitää suukin kiinni, ja tarkoitti tällä Kreikkaa, Italiaa ja Espanjaa. Repliikin ja mielipiteen merkitys on ongelmaton ymmärtää – sillä ei ole käytännön merkitystä - mutta sen sanoma säikähdyttää.

Valtio velkaantuu ja yksityistää. Palvelujen yksityistäminen merkitsee rahan valtaa, ja esimerkiksi terveydenhoidossa vielä valtion kustannuksella. Raskaat kustannukset maksaa kuitenkin valtio eli veronmaksaja.

Tuo viime vuosikymmeninä jo sivuutettu ajattelutapa, joka henkilöityi Reaganiin ja Thatcheriin, on vahingoksi meille kaikille, se antaa väärän viestin ja lisäksi se on esitetty väärään aikaan.

Erittäin suuret ongelmat, sellaiset kuin ilmastokysymys, muu saastuminen ja makean veden pelottava hupeneminen voivat tuoda meidät lyhyessä ajassa takaisin tilanteeseen, jossa rahamiehet eivät pysty päättämään, vaan ainoa menettelytapa on kansallinen ja kansainvälinen yhtenäisyys eli yhteisvastuu. Kiinaa ja Yhdysvaltoja tällainen ei taida kiinnostaa. Eurooppaa ehkä kiinnostaa.

Pilkkasiipi

2011-12-16T00:04:00.000+02:00

Eiliseen kirjoitukseen tuli niin paljon kommentteja, että joudun perkaamaan niitä urakalla. Nyt kello on paljon, joten en ryhdy tänään selostamaan, mikä on Koraanin ja sharia-lain ero, mutta huomenna palaan sopivalla tavalla sosiaalietiikkaan ja presidentinvaaleihin.

Yritän nyt hahmotella huonosti tunnetun asian. Suomi on ainakin toistaiseksi myös eurooppalaisten mittojen mukaan hyvinvointivaltio, joka mainitaan hyvin perustein yhdessä kolmen muun Pohjoismaan kanssa. Islanti lienee tällä hetkellä luku sinänsä.

Suomi ja Suomen hyvinvointi poikkeaa kuitenkin aivan dramaattisesti Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta.

Noin vuonna 1939 olimme puoli vuosisataa jäljessä näistä maista sosiaaliturvan kehittämisessä. Meille oli muodostunut merkillisen voimakas maalaispuolue. Poliittista karttaamme kirjavoitti kova kommunismin pelko ja sosiaalidemokraattien kyseenalaisuus. Vaikka he olivat olleet kerran yksin hallituksessa (1926-1927, Tannerin hallitus), heitä ei ainakaan pidetty isänmaallisina. Taustalla oli punakapina eli kansalaissota eli vapaussota.

Kun kaikki muuttui syksyllä 1944, valtiolle lankesi suureksi osaksi sotakorvausteollisuuden vuoksi niin keskeinen tehtävä, ettei sitä voi mitenkään verrata Ruotsin, Tanskan eikä Norjan järjestelmään. Monia suuria asioita, kuten ansiosidonnaiset eläkkeet (työkyvyttömyys ja vanhuus) oli muualla toteutettu järjestöjen kesken, mutta meillä kolmikannassa niin että valtio istui samassa pöydässä. Ja eläkerahoilla maksettiin investointeja ns. takaisinlainausmenetelmällä. Niinpä myös pankkien roolista tuli erikoinen.

Tämä Suomen erikoisuus ei ollut itse valittua eikä johdonmukaisen päätöksenteon tulos. Koska olemme tässä minun mielestäni kansakoulun pulpetissa, tyytyisin sanomaan, että se suuri ero oli kolme sotaa ja Neuvostoliiton naapuruus. Tanska selvisi toisesta maailmansodasta lähes symbolisin menetyksin. Norja oli Saksan miehittämä, ja norjalaisten kosto oli kova vuonna 1945. Pääministerin tapaisena toimineen Vidkun Quislingin nimestä tuli luopion nimitys moneen kieleen. Mutta maa meni Natoon ja löysi öljyä.

Suomessa suhtautuminen köyhiin ja muukalaisiin on ollut koko 1900-luvun erilaista kuin muissa vauraissa Pohjoismaissa. Tanskassa on vahvaa muukalaisvihamielisyyttä – mutta meillä ei oikeastaan ole! Maassa on niin vähän muukalaisia ja turvapaikan hakijat ovat niin harvassa, että puheet rasismista on ehkä jopa tarkoitettu peittämään näkyvistä paljon näkyvämmät ongelmat, kuten omassa maassa raivoavan osattomuuden.

Yksinkertainen päässälasku osoittaa, että epämiellyttäville ihmisille, jotka ovat syntyneet muualla kuin Suomessa, osoitetut varat eivät riittäisi edes tilkkeeksi siihen kuiluun, joka on revennyt suomalaisten maahan.

”Koko Suomi on pidettävä asuttuna”, sanoivat kai kaikki presidenttiehdokkaat. Ajatus on kaunis, mutta tavoite ei voi toteutua. Maaseudulla ei elä.

Kreikkalaisten meno ja meininki on toki ansainnut kaiken halveksimisen. Siihen nimenomaan meillä kohdistuva kiukku johtuu peilikuvasta. Meille toistetaan joka päivä, että taloutemme on kunnossa ja toimintamme vankalla pohjalla. Valitettavasti se ei ole totta. Olemme kaltevalla pinnalla, koska ennen meistä huolehtinut valtio on köyhtynyt kovasti, eikä parannusta näy. Yhdet ovat tärvelleet maansa roistomaisuudella ja toiset eli me tyhmyydellä. Jo alkanut ahdinkomme olisi suunnilleen sama, ollaan EU:ssa tai ei. Arvioni ei ole ansiokkaampi kuin kenen tahansa toisen suomalaisen, mutta mielestäni EU:n ja euron ulkopuolella mahdollisuutemme ovat dramaattisesti huonommat.

Seuratkaa metsäteollisuuden tilaa. Olemme kiinni teollisuudessa, koska kansainvälistä palveluntuotantoa ei ole edes näköpiirissä, siis sellaista kuin esimerkiksi Norjan menestyksellä harjoittama kansainvälinen kuljetus tai Kreikkaa ja osittain Espanjaa pinnalla pitänyt turismi.

Otetaan maahan miljoona pakolaista, tingitään rahat kansainvälisiltä järjestöiltä ja ruvetaan kaikki lähihoitajiksi. Tilaa riittää. Tosin taisin äsken todistella, että hoito ja hoiva ja toisten ihmisten ottaminen omalle vastuulle ei ole koskaan ollut vahva puolemme, ja se metsäteollisuuskin nousi suosimalla puun myyjiä (metsän omistajia) niiden alkukäsittelijöiden (metsätyömiesten) kustannuksella.

Haaste

2011-12-15T00:02:00.000+02:00

Uskonnollinen tekopyhyys iljettää.

Presidenttiehdokas Soini on kertonut tunnustavansa katolista uskoa ja siten kunnioittavansa elämän pyhyyttä. Tuossa yhteydessä on käsitelty lyhyesti Vatikaanin esillä pitämiä asioita, jotka johtuvat uusista lääketieteellisistä mahdollisuuksista, kuten ehkäisystä, raskauden keskeyttämisestä ja eutanasiasta.

Soinin muu esiintyminen on ristiriidassa elämän kunnioittamisen kanssa. Joistakin hänen lausumistaan tulee mieleen muutaman vuosisadan takainen reformoitu eli kalvinilainen ajattelu, mutta vielä useimmin muhamettilaisuus. Tosin Koraani on suvaitsevaisempi kuin Soini.

Elämän kunnioittaminen liittyy pitkän yksimielisen tulkinnan mukaan rakkauden kaksoiskäskyyn. On rakastettava Jumalaa ja lähimmäistä niin kuin itseään.

Evankeliumeissa on kaikissa neljässä kymmeniä lausumia ja kertomuksia köyhien ravitsemisesta, asunnottomien majoittamisesta, surevien lohduttamisesta, haavojen lääkitsemisestä. Useasti toistuu korostus: minkä te teette kärsivälle lähimmäiselle, sen te teette Jeesukselle.

Soini voisi nyt jatkossa jättää tämän elämän pyhyyden esittelemättä. Se on hiukan hankala näky, kun iso mies mylvähtelee eduskunnassa, että kumoon ne, joilla ei ole rahaa. Puhe oli kolmesta katolisesta maasta, joissa luuloni mukaan esiintyy sekä roistoja että näiden teoista kärsiviä.

Jonkun muunkin mieleen voi tulla autuuden ostaminen rahalla. Vanhan tarinan mukaan uskonpuhdistus lähti liikkeelle, kun kirkko alkoi myydä vapaalippuja taivaaseen eli salli niin sanotun anekaupan. Raha ja armo ovat vastakkain.

Korostettu, korskea kovuus köyhiä ja muukalaisia kohtaan ei ole sovitettavissa kristilliseen maailmankatsomukseen. Näin on siitä huolimatta, että amerikkalainen rahaevankelisuus yrittää juuri sitä. Näin on siitä huolimatta, että kirkkojen synnit ovat tässä asiassa suuret ja raskaat. Toisaalta – juuri kirkko, etenkin kerjäläismunkisto, yritti monia pitkiä vuosisatoja huolehtia köyhistä ja raskautetuista ja ylläpitää orpokoteja, Pyhän hengen huoneita eli sairaalan tapaisia, ja korostaa almujen antamista köyhille.

Edellä mainittu Jeesus puolestaan tuntui olleen vallan kiukkuinen rikkaille, jotka huokailivat rahoistaan, ja ottaneen kantaa maallisen esivallan asioihin osoittamalla kolikossa olevaa kuvaa. Antakaa keisarille, mikä keisarin on. Puhe oli yhteisvastuusta.

Meillä on äänessä kristillinen puolue, joka on kiinnostunut siitä, miten ihmisiä voi käskyttää ja mitä heiltä keksisi kieltää. Vastuu toisista ihmisistä ja heikkojen veljien ja sisarten ymmärtäminen kuuluu kumman harvoin.

Ja sitten – sivuutan oikeiston, joka enimmäkseen ei edes viitsi vääristellä aitoja asenteitaan – on eurooppalainen sosiaalidemokratia, joka oli yhteen aikaan vahva liike. Sen lamautumisen ja rapautumisen syitä on mietitty. Outoa ettei niitä ole osattu osoittaa, vaikka meillä on Suomessakin ollut vahva perinne. Työväenliikkeen demokraattinen osa on sata vuotta halunnut rakentaa toimintaansa solidaarisuuden eli yhteisvastuun ja lojaaliuden eli uskollisuuden käsitteille. Esimerkiksi sotavuosien ja sodan jälkeisen ajan pappismiehissä oli monia, joille tämä ajatustapa ei eronnut lähimmäisenrakkauden käskystä. Nykyisin vitsiksi muutettu ”kaveria ei jätetä” ymmärrettiin vakavasti: jos sinulla ei ole hyvä olla, ei minullakaan voi olla.

Jossain vaiheessa käytännön sosiaalidemokratia alkoi toimia yhä useammin juuri samalla tavalla kuin esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen ilkeimmät ihmiset. Edut meille heti paikalla ja köyhät kumoon, varsinkin maanteillä ja satamissa.

Kun ajatus vastavuoroisuudesta on hylätty näkyvästi, kuuluvasti ja korostetusti, onko todella aihetta enää ihmetellä, miksi äänestäjät alkoivat kaikota. Osa heistä oli oppinut ajattelemaan, että heillä on äänioikeuskin siksi, että he ovat ihmisiä, eikä siksi, että he maksavat jäsenmaksuja puolueille ja liitoille. Kädellä voi opastaa, antaa, ottaa ja lyödä.