Kemppinen

Tsembalot

2012-05-26T00:02:00.002+03:00

Erään yleishyödyllisen tarkoitusperän saavuttamiseksi istuimme kuuntelemassa kamarikonserttia vanhassa kartanossa. Tsembalot olivat nähdäkseni onnistuneet.

Olimme jo aikaisemmin jutelleet cembalistin kanssa – ohjelmassa oli J.J. Quanzin mahdottoman hieno trio-sonaatti huilulle, oboella ja continuolle eli siis sellolle ja cembalolle, ja lisäksi annettiin tunnetusti mykistävä Bachin cis-molli Wohl-Temperiertes Klavierista (I).

Mieleni pohjalla on vuosikymmeniä asunut ajatuksentapainen cembalosta (ja klavikordista) omituisina historiallisina soittimina, jotka tuottavat kaikenlaista kiusallista kilinää. Toista on flyygeli. Ajatukseni on läpeensä virheellinen.

Korvaan sen toiselle ajatuksella, joka on sekin maallikon arvaus. Saattaisi olla niinkin, että cembalo on yksi niistä soittimista, jonka ääni ei oikein tahdo tallentua eikä välittyä. Kun sitä sitten kuuntelee luonnossa ja vielä hyvässä esitystilassa, se äkisti onkin kuin aikoinaan paljon puhuttua sfäärien soittoa, jossa seitsemän kristallitaivasta helisee.

Vihjeen saaneena kiirehdin hankkimaan Christine Schornsheimin levytyksen Bachin Goldberg-sarjasta. Kyllä. Kun Tämä kaikkein tutuin kappale esitetään sellaisella hermolla ja menolla, johon olemme muutoin tottuneet barokkimusiikissa viimeksi kuluneiden vuosikymmenten aikana, vaikutus on tyrmäävä.

Kuulija uppoaa vuo-tilaan (flow), jolle eivät mahda mitään poliisi ja lääkäri P. Puska. Kysymyksessä on kuitenkin ilmiselvä huumautuminen, joten tätä esitystä ei pidä kuunnella ajaessaan autoa, eikä lentäjien 24 tunnin aikana ennen työtehtävään tarttumista. Onneksi lentäjille on tarjolla runsaasti cembalo-Bachia keskinkertaisesti tai jopa huonosti soitettuna.

Kun melkein kaikki muut olivat lähteneet, jäimme cembalistin kanssa miettimään sävellajien salaisuuksia, ja hän esitti ”Olet maamme armahin, Suomenmaa” kiertäen koko kvinttiympyrän eli kaikissa duureissa.

Ehdin jo unohtaa, missä määrin viritys tällä kertaa poikkesi vakiintuneesta tasavireisestä. Pitää kuitenkin paikkansa ja on selvästi kuultavissa, että eräät sävellajit eivät kerta kaikkiaan soi. Ja eräät ovat olemattoman pliisuja, kuten C-duuri. F-duuri (yksi b) panee komiasti.

Ajatukseni tekniikan ja insinööritieteiden historiasta järkkyivät hiukan. Lähes kaikissa alan esityksissä aloitetaan tai ainakin keskitytään metallista valmistettuihin härveleihin. Suosittu lähtökohta on heilurikello ja ankkuri, joilla voima (esimerkiksi paino) katkotaan palasiksi ja tulos näytetään viisareilla.

Cembalo, ehkä etenkin arkkicembalo, panee miettimään uudestaan koneenrakennusoppia. Laite on nimittäin varsin monimutkainen, viimeistelty ja useita aisteja palkitseva. Piano vasaroineen saattaa itse asiassa kertoa ajan hengestä enemmän kuin olisi viisasta – kunhan kalkutetaan hampaat irvessä, niin kyllä lähtee…

Äänessä ollut oboe on eräs 25 000 vuoden teknisen kehityksen huippu. Sekä meikäläisillä että Neandertal-serkuilla oli luusta nikkaroituja huiluja. Reikien koko ja sijoitus osoittaa, että kysymyksessä on soitin. Maasta kaivettujen ja luolista löydettyjen kopioita on kokeiltu. Ne soivat ja vielä pelottavan samaan tapaan kuin omat huilumme.

Oboe ei vastaa käsitystämme koneesta, kuten ei cembalokaan. Mutta onko ”kone” välttämättä ymmärrettävä työn ja vaivan säästäjänä. Soittokoneet – kruununa viulu, joista parhaat rakennettiin yli 300 vuotta sitten, muistuttavat uskonnon harjoittamisen pyhiä esineitä. Soittokoneilla saavutetaan jotain sellaista, mitä ihminen ei muuten tavoittaisi.

Nykykielen mukaan soittimien käyttöliittymä on sangen vaikea. Mutta kuka sanoo, että käyttöliittymän pitäisi olla helppo? Onhan soitin aivan kirjaimellisesti kosketeltavan maailman ja ääneksi yhdistyneen tunteen ja ajatuksen rajapinta.

Befehl

2012-05-25T00:02:00.003+03:00

Saksaa ajatellen – Suomen lain mukaan virkamiehen tai esimiehen antamaa määräystä on toteltava, paitsi jos se on ilmeisen lainvastainen. Sotamies jonka käsketään surmata vihollisen haavoittuneet, ei vapaudu vastuusta tuohon käskyyn vetoamalla.

Eilinen kirjoitus oli myös johdanto tähän: heti Neuvostoliiton ja Saksa jälkeen toinen maailmansota aiheutti suurimmat tuhot Kreikalle, Puolalle ja Jugoslavialle. Hiukan oudostelen, ettei Kreikan kaikkien taloudellisten ja kulttuuristen rakenteiden murskaamista koskaan mainita nyt, kun maassa käyttäydytään meidän muiden mielestä vallan omituisesti. Siellähän käytiin maailmansodan jälkeen tuskallisen pitkä sisällissota, ja aseisiin on tartuttu senkin jälkeen.

Vielä vaikeampi kysymys on tämä: vaikuttiko kustannuksiltaan hirvittävä voitto 1945 Neuvostoliiton romahtamiseen 1991? Siihen liittyen: miksi sodan häviäjät Saksa ja Japani voittivat rauhan?

Tavattuani enemmän tai vähemmän ohimennen kollegoita Kuisma, Rentola ja Pernaa sekä lukuisia muita, muotoilen kysymyksen näin:

Esiintyykö myös viimeksi kuluneiden 100 vuoden historiassa sellaisia äkillisiä konfiguraation muutoksia, joiden vaikutus jää pysyväksi, vaikkei niiden havaitseminen ole helppoa? Yleensä sellaisiksi on nimetty vai vallankumoukset, kuten Venäjä 1917.

Sekä Länsi-Saksa 1949 ja edelleen, että Japani tuntuisivat olevan esimerkkejä. Suomi jatkoi toimintaansa oleellisesti sotatalouden keinoin ja yhden kiveen hakatun kulttuurin hallitessa 1944 - 1968, jonka jälkeen kaikki muuttui.

Jugoslavia piti tapanaan teloittaa tuhansin kappalein mm. liittoutuneiden väkisin ”palauttamia” kansalaisiaan. Espanja ja Portugali siirtyivät diktatuurista hämmästyttävän vähin näkyvin vaurioin teolliseen kasvuun ja Euroopassa tavalliseen hallitusmuotoon. Italian päivänpolitiikassa tuntuvat jatkuvan yli tuhat vuotta voimassa olleet vastakohtaisuudet Po-joen laakson, erilaisten vuoristolaisten, kolmanneksi Etelä-Italian ja neljänneksi Sisilian kesken. Lisäksi myös siellä on havaitsevinaan edelleen jälkiä toisen maailmansodan rajusta jakaantuneisuudesta.

Vastausehdotukseni on tämä: monissa tapauksissa maa näyttää kestävän pahan väestöllisen menetyksen. Poikkeustapauksesta esimerkki on Ranska, joka ei koskaan toipunut 1914 - 1918 menetyksistään, mutta on edelleen olevinaan niin suurvaltaa, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pääsäännöstä esimerkki on Suomi, jossa vuosien 1917 - 1920 harventamat ikäluokat pitivät maan käynnissä 1939 -1944 etulinjassa ja kotirintamalla (naiset).

Vastaus olisi avoimuus eli uusi verkottuminen eli puhtaalta pöydältä lähteminen. Saksassa ja Japanissa teollisuus ja finanssi rakentuivat siitä huolimatta vanhan luottamus-koodin varaan hiukan samaan tapaan kuin Kiina tuntuu nyt rakentavan kapitalismia koeteltujen kommunisteiksi itseään väittävien toimijoiden varaan.

Jopa Yhdysvallat kärsi havaittavasti suurista koulutuskelpoisten miesten menetyksistä, mutta nousi maailman herraksi juuri 1945 - 1966. Neuvostoliitossa, jossa rauhan ajan elämää oli hallinnut eräitten suurtenkin paikkakuntien miesten ja naisten suhde 1: 10 tai 1 : 20, vallassa pysyivät Gorbatshoviin asti sotasukupolven miehet, jotka olivat lukeneet Clausewitziä väärin: rauha on sodan jatkamista toisin keinoin. Siinä kävi ainoalla mahdollisella tavalla; koko suurvalta lensi sippiin.

Saksa ja Japani hyötyivät suunnattomasti armeijan puuttumisesta ja (Saksan tapauksessa) vähäisistä kustannuksista. Vielä enemmän ne hyötyivät uudesta avoimuudesta, joka siivitti seuraavat sukupolvet maailman parhaaseen oppiin, yleensä Yhdysvaltojen yliopistoihin.

Ero on valtava, kun vertaa entisen itäblokin maihin, joiden tieteellinen ja taiteellinen kehitys melkein pysähtyi sorron vuosiksi. Meillä asuinsijat avartuivat. Muuttuneen, nykyisen Suomen symboliksi haluan kuvan esittämän Oiva Toikan lasilinnut ”Karjalan laujoutsen”. Se on kaunis, kansallinen ja innovatiivinen ja lisäksi korkeaa teknologiaa. Ei tuollaista tuosta vain puhalleta eikä maalata käsityönä.

Kanan lento

2012-05-24T00:04:00.001+03:00

Professori Ian Kershaw on tavattoman laajan Hitler-elämäkertansa jälkeen aihepiirin ykkösmiehiä maailmassa. Hänellä on hyvä tutkijan tausta. Hän selvitteli jo 1970-luvulla Saksassa tavallisten ihmisten kokemuksia ja käsityksiä muun muassa Hitleristä.

”The End. Germany 1944-1945” (ISBN 978-0-141-01421-0, 2012) ottaa vastatakseen liian harvoin esitettyyn kysymykseen: miksi ja miten Saksa jatkoi sotaa vielä heinäkuun 1944 (von Stauffenbergin salaliitto) jälkeen. Sama kysymys toisinpäin: miten ihmeessä länsiliittoutuneilta meni melkein vuosi edetä Normandiasta Keski-Saksaan.

Sitä kysymystä ei aihepiiriin kuulumattomana käsitellä, miksi puna-armeija (Konev) istuskeli Veikselillä katselemassa, miten saksalaiset hävittivät Varsovan. Tämä on tavallisesti tulkittu Stalinin ilkeydeksi, eikä sitä voikaa epäillä. On kuitenkin syytä epäillä, että syy saattoi olla sama kuin lännessä eli Saksan ymmärryksen ylittävä kaikkien voimien keskittäminen ja raivokas vastarinta. Saksalaiset sotilaat tiesivät masentavan tarkasti, mitä heille ja heidän idässä asuville omaisilleen tapahtuu, kun neuvostoarmeija jyrää. Ja oikeassa olivat.

Heinäkuusta 1944 sodan loppuun toukokuuhun 1945 Saksa kärsi 50 % koko sodan miehistötappioistaan ja ainakin saman verran siviilien tappioista. Kärsimystä ei mittaa millään. Neuvostoliittoon päätyi sotavankeuteen ehkä miljoona saksalaista sotilasta, joista ehkä kolmannes kuoli. Viimeiset henkiin jääneet palautettiin 1955.

Lukijan edellytän olevan suunnilleen selvillä saksalaisten omista tihutöistä.

Kershaw kirjoittaa maltillisesti ja tavoittelee selityksiä, ei tuomioita, jotka on jo annettu. Lukijaa piristävät silti dokumentoidut esimerkit siitä, miten käsitykset Saksasta maana, jossa kukaan ei todellisuudessa ollut koskaan kannattanut Hitleriä, tiennyt vähemmistöjen kohtalosta tai muutoinkaan halunnut muuta kuin rauhaa ja tuopin olutta silloin tällöin, alkoivat levitä noin kahden viikon kuluttua antautumisesta.

Yhtä vanha on Kershaw mukana valhe ”hyvästä” armeijasta eli Wehrmachtista, joka ei olisi osallistunut mitenkään SS:n ja Puolueen toteuttamaan kansanmurhaan. Fanaattiset natsit Dönitz ja Guderian onnistuivat järjestämään itselleen uskollisen sotilaan jälkimaineen. Suomalaisenkin muistelmakirjallisuuden kunnioittavasti mainitsema, Lapissa komentajana ollut Ferdinand Schörner esitellään Kershawn kirjassa asianmukaisesti mielipuolisena suurrikollisena. Hänet muuten tuomittiin Neuvostoliitossa, DDR:ssä ja Liittotasavallassa sotarikoksista, joita hän istui vuoteen 1963 ja kuoli kymmenen vuotta myöhemmin viimeisenä Kolmannen valtakunnan sotamarsalkkana.

Siinä meni taistelulähettejäkin, kun Schörner oli käskenyt hirttää kaikki etulinjan takaa tavatut sotilaat, joilla ei ollut kirjallista käskyä olla muualla kuin montussaan. Sen jälkeen hän pukeutui tirolilaiseksi siviiliksi ja pötki pakoon amerikkalaisten vangiksi. Sellainen oli ”viimeinen preussilainen”.

Kershaw’n vastaus kysymykseensä on A. Speer, Stauffenbergin salaliitto, joka antoi virtaa natsijohdolle, ja Hitlerin oma omituinen persoonallisuus. Toisin sanoen kysymys jää vastaamatta ja tutkimustehtävä täyttämättä.

Kershaw ei halua tai uskalla poiketa historiantutkijan roolistaan (ja muistuttaa siinä Saksan kenraaleja), että hän pitää kiinni ”velvolisuudestaan” olla ”objektiivinen”. Niinpä häneltä jää kirjassa sanomatta, että Saksan sodanjohdon pakotta ”johdonmukainen, äärimmäinen häikäilemättömyys” ei osoittautunut tehokkaaksi keinoksi edes Neuvostoliiton harjoittaman mielivaltaisen häikäilemättömyyden ja kovuuden” rinnalla.

Kershaw ei liioin pohdi, kenelle sotilas tai virkamies sitten olisi loppuun asti uskollinen. Onko oikein ja onko järkevää olla uskollinen hallitusvallalle, mikä se sitten onkaan. (F. von Papen, 1879 – 1969, taisi olla uskollinen keisarille, Hindenburgille, Weimarin tasavallan hallitukselle, itselleen kanslerille ja sitten Hitlerille, paaville, Amerikan sotilashallinnolle ja Saksan liittotasavallalle.

Vastaukseksi ei kelpaa ”kansalle”, koska kukaan ei tiedä, mikä se sellainen kansa on. Ainakin erimielisyyksien ilmettyä vastustaja julistetaan epäkansalliseksi tai kansanviholliseksi, vaikka olisi naapurikylän poikia tai tyttöjä. – Tästä asiasta meillä on Suomessakin runsaasti kokemuksia.

Ja kumisaappaat jalassa

2012-05-23T00:02:00.003+03:00

Me nais- ja miespuoliset tädit vaadimme, että Yle rajoittaa nuorisonpalvontaa ja kertakäyttökulttuurin markkinointia siltä vähäiseltä osin, että saamme pitää Ylen ykkösen sellaisen kuin se oli vielä äsken.

Sattui niin uskomaton onni, että kun lähdin Turkuun toivottamaan eläkkeelle rehtoria, muinaista custostani, Ylen ykkönen aloitti samalla hetkellä Outi Paanasen toimittaman haastattelun Sakari Oramasto, joka nyt jättää pestinsä RSO:ssa.

Kun kurvailin Suomen ja Turun parhaan piippukaupan eteen Fontanan naapurissa, oli jo käynyt ilmi, että ohjelmaformaatti oli ennennäkemätön – kaksi tuntia. Lisäksi ohjelma oli korkeinta mahdollista tasoa eli hyvin, hyvin asiantunteva ja erittäin leppoinen ja kodikas.

Uusinta tulee sunnuntaina kello 19:03. Löytyy Arennasta.

Mikael Jungner sanoi eilen onnistuneensa puolueen tehtävissä. Sitä ennen hän oli onnistunut Ylessä. Olen tavannut miehen. Hän on sekä erittäin alykäs että kaikin puolin sympaattinen. Sellaisia henkilöitä ei tarvita näkyvissä, julkisissa tehtävissä. Kuulemaa Jaskan snagariin haettaisiin kesälomittajaa.

Jungner kehaisi, että nyt puoluetoimistossa kaikilla on iPadit.. Ylessä median poikkeusellisen vaativa lohko, puheohjelmat, ajettiin hänen aikanaan henkitoreisiinsa. Kukaties samaan aikaan jaettiin iPadejä kamreereile.

Me tädit vastustamme iPadejä. Meillä riittää itsessämme ja toisissamme pölyjen pyyhkimistä emmekä todellakaan tarvitse enempää kojeita rumentamaan kauniita pöytiämme.

Sakari Oramo tuntuu olevan sekä kansainvälisen huipputason taiteilija että harvinaisen avoin ihminen. Poliitikkomaisen sympaattisuuden sijasta tai välistä hän säteilee ohjelmassa monesti mainitsemaansa Pohjolan suvun itsepäisyyttä.

Musiikkiopistaan pianonsoiton professorin ja musiikinteorian professorin lapsena hän kertoo viis veisanneensa koko soitannosta 13-vuotiaaksi asti, mitä nyt oli opiskellut järjestelmällisesti maan etevimpien pedagogin johdolla viulunsoittoa niin että kehittyi siinä aikanaan konserttimestarin tasolle. Hän sanoo kuljeskelleensa Hai-kumisaappaat jalossa milloin missäkin, ja tarkemmin ajatellen hän tekee sitä edelleen. ”Kuljen missä kuljen”, kiteytti Saarikoski.

Kulttuuri- ja kouluhallinnon virkamiesten olisi kuunneltava tämä ohjelma muistiinpanoja ahkerasti tehden. Oramo pudottelee äärimmäisen painavaa asiaa opetuksesta. Eräässä mielessä musiikkiopetus on vain erikoistapaus. Hän avaa silmiä kertomalla, miten toisin ovat asiat Kokkolassa, jossa heillä on vaikka mitä, myös yleisö, suurelta osin nuori yleisö.

Pohjolat ovat Seinäjoelta mutta Oramot kuuluvat olevan Ylivieskan seudulta, mikä ei ole sekään ihmiselle häpeäksi.

Toinen hyvin tärkeä asia (Ylelle ja muille tiedoksi) oli Oramon naureskellen tunnustama ”elitismi”. Kun hän oli selittänyt, ettei musiikki ole helppoa eikä aina hauskaa, vaan erittäin kovan työn tulos, hän ilmoitti samalla erimielisyytensä, että vuosisatoja käyttöä kestänyt sävellys ja jokin läpikaupallinen kertakäyttöteos ilmoitetaan yhtä hyväksi. Ne kun eivät ole. Joikin… Schumannin sinfonia kohisee vuosisatoja vanhana tammimetsänä, jonka vertaaminen aamulla ostettuun, illalla nuupahtavaan leikkokukkaan ei ole mielekästä.

Ja heti kun on jotain oppinut, joutuu opettamaan. Kuuntelin vierestä, kun Ensti teki Pohjanmaalla sellaisenkin ihmeen, että pani karjahtelevat karvarinnat laulamaan kuorossa Mozartia ja Bartokia varsin tyydyttävästi, ja Erkki eli Pale käänsi Tapiolassa musiikin opetuksen uusille uralle koulussa ja kuorossa, jossa muuten siskoni taisi laulaa montakin vuotta. Ja opin käymään kioskissa, jonka Pohjolan sisarukset olivat ostaneet äidilleen tämän vanhojen päivien askareeksi esitetyn toivomuksen mukaisesti.

Vihje lukijalle: Oramo sanoi olevansa erikoisen ihastunut Dresden Staatskapelleen. Lähes kaikki soittajat ovat samasta musiikkikorkeakoulusta, ja sen kuulee. Ehdottaisin Mozartia…

Liskomusiikkia II

2012-05-22T00:01:00.001+03:00

Aivojen tutkimuksista ei taida olla ajan tasalla olevaa kirjaa. Englanniksi olisi, mutta kirjat ovat laajoja ja edellyttävät kohtalaista paneutumista ja kunnollisia yleistietoja biologiasta.

Multiversumi-hypoteesit ovat kiehtovia. Ne saattavat olla hyvinkin epävarmalla pohjalla. Ehkä tarvittaisiin hiukan lisää matematiikka mustista aukoista.

Tuon huomioon ottaen pitäisin varttuneiden päivieni ehkä suurimpana tieteellisenä mullistuksena asioita, jotka on nyt saatu selville aivoista. Tärkein tieto on luonnollisesti se, ettemme tiedä aivoista toistaiseksi juuri mitään. Mutta suorastaan raflaava on sen varmana ja kiistattomana pidetyn 2totuuden” kaatuminen, etteivät hermosolut uusiudu. Tämä osoittautui luuloksi. Asiaan kuuluvat Nobelit on jaettu ja jopa koulukirjat kirjoitettu tältä osin uudestaan. Etenkin ääreishermoston neuronit uudistuvat jatkuvasti.

Kuvan kirjan kirjoittaja Lehrer on taipuvainen lennokkaaseen tyyliin. Kirja on tosin hirmuisen hyvä, vaikka tutkijat taitavat lukea sitä hiukan otsaansa rypistellen. Lehrer sanoo, että ihminen herää joka aamu uutena ihmisenä. Perinteiset rajat, siis perinnöllisyys ja aivojen ”lopullinen” koostumus ja toimintatapa, kaatuivat hiukan myöhemmin kuin tämä rautaesirippu Euroopassa.

Perinnöllisyyden rautaisiksi luullut lait ovat luultua paljon mutkikkaampia. Uusi tieteen ala, epigenetiikka, selvittelee perimän muuttumista. DNA:ta luultiin aluksi determinismin lopulliseksi voitoksi, jossa tosin on harmillisen paljon turhaa tavaraa mukana. Kaava DNA – RNA – proteiini on osoittautunut valtavaksi yksinkertaistuksia, jopa väärinkäsitykseksi. DNA on täynnä ”kirjoitusvirheitä” ja ainoa varma asia on täydellinen sattumanvaraisuus. Yksi ja sama DNA-jakso voi tuottaa aivan erilaisia tuloksia. ”Lost in translation.”

Aivojen täyttyminen on vanha pelko. Vielä 1941 USA:ssa päätettiin olla kouluttamatta mustaihoisia lentäjiksi, koska niin vaikeiden asioiden opettaminen aiheuttaisi heille tuskallista aivojen turvotusta.

En osaa sanoa, miten suuri osa aivojen tosiasiallisesta kapasiteetista on käytössä. En määrittele kapasiteettia. Käytän lapsekasta kielikuvaa. Miten suuri osa nuoren ihmisen lihaksiston kapasiteetista on käytössä – miten paljon hän pystyy hyvin harjoitelleena hyppäämään korkeutta. Aivojen kapasiteetti – miten paljon ihminen voi onnistua kehittämään värinäköään (kuvataide) tai rytmitajuaan ja taitoa erottaa säveltasoja toisistaan (musiikki)?

Nyt tiedetään myös kokeellisesti, että hämmästyttävän paljon, eikä se ole muusta suorituskyvystä pois. Jopa viihdelehdistössä neuvotaan vanhuksia (kaltaisiani) harjoittamaan mieltään. Ehdottaisin omasta puolestani saksan tai latinan vahvojen verbien kertaamista aika ajoin. Yllättävän monet opiskelevat – ja oppivat – uutta kieltä korkeassa iässä. Luultavasti näpertely olisi vielä terveellisempää – siis tarkkaavaisuutta ja mielikuvitusta vaativa toiminta, jossa kädet ovat mukana. Ihmisen mieli on hänen lihansa, kirjoitti runoilija Walt Whitman, joka myös kirjoitti kuin neurologiaa ennakoiden ”sähköisestä ruumiistaan” 1800-luvun puolivälissä, jolloin sähköstä ei tiedetty paljonkaan.

Soittaminen olisi siis kaikkein paras. Tunnen ihmisen, jolla on flyygelin kannella Aaronin pianokoulu nro I. Saa nähdä, milloin hän aloittaa opintonsa jäätyään nyt eläkkeelle kaikista korkeista viroistaan.

Musiikin mahdollisuuksia paremmin ymmärtääkseni aion ryhtyä opettelemaan metallirokkia. Kyselen, mikä olisi hyvä alan yhtye. Kuulen nuorison mielimusiikissa lähinnä sietämättömän kovaäänistä meteliä, johon liittyy hyvin alkeellinen rytmi ja jotain harmonioiden tapaista. Lapseni ovat opettaneet, että rokissa etenkin sähköisesti muokattu ääni on sellainen soiva komponentti, jolla ei ole varsinaisesti vastinetta konserttimusiikissa. Tämän kuultuani aloin heti ymmärtää Pekka Pohjolaa ja XL-nimistä yhtyettä.

Ilmiö olisi siis samaa sukua kuin se kuuluisa asia, että parhaat jazz- ja iskelmälaulajat laulavat oikeastaan huonosti. Siis ”huonosti”. Jollain Frank Sinatralla äänikin on sellainen, ettei kestä kehumista. Silti he ovat oikeasti alansa parhaita. Ja vastaavasti oopperalaulaja ei juuri koskaan pärjää viihteen ammattilaisille tangoissa ja fokseissa.

Siis Paco Ibanezia ja Jimi Hendrixiä ei voi verrata. Kummankin kitara edeltää kuulijalta tottelua eli opettelua – ja oppiminen on tässäkin asiassa hermostollisesti täysin mahdollista.

Liskomusiikkia I

2012-05-21T00:02:00.004+03:00

Otsikko ei ole lyöntivirhe. En tarkoita diskoa, vaan liskoa. Nyt voin kirjoittaa tästä asiasta, jota olen kovasti seurannut. Kun varsinaista asiantuntemusta ei ole, olen vältellyt siihen kajoamista. Alan tutkimuksesta on silti kantautunut tietoa myös ”meidän puolelle”, sillä aivotutkimuksessa mallintaminen on selvää tietojenkäsittelytiedettä, ja kuvantaminen on lähellä. En tiedä tämän hetken summia, mutta lääketieteen ja biotieteiden teknologia oli muutama vuosi sitten dollareissa mitattuna sata kertaa suurempi bisnes kuin kuluttajaelektroniikka.

Nyt on siis mahdollista aikaisempien digitaalisten ”näppäilykuvien” sijasta toteuttaa tomografia (”viipalekuvaus”) tosiaikaisena. Tutkittavalle voidaan antaa lääkettä tai hänet voidaan altistaa ärsykkeille ja seurata myös kuvana, mitä hänen aivoissaan tapahtuu.

Tulokset ovat kohdittain hälyttäviä. Alan perusteet järkkyvät. Aivojen eri osissa on keskuksia, kuten puhetta tuottava lohko, mutta ne eivät toimi itsenäisinä osina, vaan suunnattomina verkkoina. Aivot eivät muistuta vähimmässäkään määrin tietokonetta. Ne ovat paljon monimutkaisemmat kuin kukaan olisi tohtinut kuvitella vielä muutamia vuosia sitten. Ne ovat myös täynnä yllätyksiä.

Hiljan palautimme erään ystävän kanssa mieleen Oliver Sachsin esimerkin urkurista, jolla oli tavattoman paha muistisairaus. Hänen lyhytmuistinsa oli jotain 10 minuuttia. Kaikki muu katosi mielestä. Vaimonsa hän jollain tavalla tunsi, mutta siinä melkein kaikki.

Tuossa tilassa hän soitti urkuja ja pianoa, hyvin. Kun hänelle lyötiin nuotit eteen, hän entisenä ammattimuusikkona soitti virheettömästi nuoteista. Kun koe toistettiin vähän ajan kuluttua, kävi ilmi, että hän oli oppinut viimeksi soittamastaan eli soitti paremmin. Tämä on tietenkin jokseenkin käsittämätöntä ihmiseltä, joka ei välttämättä löydä kotonaan kylpyhuoneesta keittiöön.

Viime viikolla RSO:n konserttilähetyksen väliajalla esitettiin professori Minna Huotilaisen esitelmä. Hän on kognitiotieteen tutkija ja kuuluu Helsingin yliopiston monitieteisen musiikintutkimuksen huippuyksikköön.

Aivokuoren suuri merkitys musiikissa on ollut selvä ja jonkin aikaa. Nyt tiedetään, että ammattimuusikolla eräät aivokuoren osat ovat voimakkaasti laajentuneita eli niiden tilavuus on keskimääräistä selvästi suurempi. Ammattimuusikolla on muista enemmän aivokapasiteettia esimerkiksi vieraiden kielten tai virkkaamisen opetteluun, kirjoittaa Huotilainen.

Mielimusiikin kuunteleminen kuitenkin vaikuttaa liskonaivoihin eli syviin aivojen osiin, samoihin jotka säätelevät pulssia, hengitystä ja vastaavia toimintoja. Vaikutus on tyypillisesti erittäin nopea ja vahva. Samat aivojen osat toimivat esimerkiksi ihmisen säikähtäessä.

”Mielimusiikki” on ymmärrettävä kirjaimellisesti. Se voi olla siis yhtä hyvin diskojytää kuin Pendereckiä. Vaikutustapoja on ainakin kaksi. Toinen on ”sivistynyt” eli aivokuoren kautta tapahtuva. Siihen liittyy ”liskonaivojen” vaikutus, joka kiertää kognitiivisen kontrollin.

Koska mielimusiikki todennäköisesti (Huotilainen sanoo ”varmasti”) vaikuttaa erittäin edistävästi aivovaurioiden jälkien korjaamiseen ja oletettavasti siis myös muistisairauksiin, tässä on kysymyksessä iso asia.

Sama kirjoittaja sanoo jyrkästi, että musiikkiin osallistumisella, joka tarkoittaa siis myös kuuntelua tai altistumista mutta vaikuttaa selkeimmin itse soitettaessa tai laulettaessa, on erittäin suuri vaikutus lapsen kehitykseen. Vaikutus on voimakkaimmillaan 3 – 10 vuoden iässä. Sen jälkeen se heikkenee.

Tästä voisi nyt esittää alustavan arvion. Olisiko aika nostaa musiikki liikunnan, ulkoilun ja kaikenlaisten terveiden elämäntapojen rinnalle tai ohi?

http://www.lahdenmusiikkiopisto.fi/easydata/customers/lahmo/files/tapahtumat2010/2010-04-28_huotilainen.pdf

http://areena-beta.yle.fi/ng/areena/radio/1494908

[…]

Saksalainen Fischer-Dieskau

2012-05-20T00:06:00.000+03:00

Laulajasta taivaan portilla kirjoitetaan muutenkin nyt ympäri maailmaa. Hän oli syntynyt 1925 ja kuoli perjantaina.

Hetkeäkään epäröimättä nimeän hänet, jos joku kysyy todella suurta laulajaa tai vaikkapa miksi tiettyjä Bachin kantaatti- ja passiolevytyksiä (Otto Klempererin tai Karl Richterin johtamia) kannattaa kuunnella.

Hakuteosten mukaan hänellä on enemmän alkuperäislevytyksiä kuin kenelläkään toisella laulajalla, yli 400.

Ettei kuulostaisi pelkältä hymistelyltä, voi ehkä lisätä, että oopperassa Fischer-Dieskaun hienostuneisuus vaikutti hiukan samalla tavalla kuin meillä esimerkiksi Jorma Hynnisen esitysten äärimmäinen tasapainoisuus. Oopperakirjallisuus nimittäin sisältää myös baritoneille joukon roiston rooleja. Niissä molemmat mainitut herra ovat hetkittäin hiukan epäuskottavia, koska heidän äänensä kuvassa ei ole mitään roistomaista. Jos ajatus kiinnostaa, voi verrata vaikkapa Usko Viitasen Rigolettoa. En tietenkään sano Viitasta roistoksi – mutta kukaties evakkopojan erittäin kovat nuoruusvuodet vaikuttivat jollain tavalla hänen vehkeilyn, vihan ja katumuksen tulkintoihinsa.

Usein mainitaan, että Fischer-Dieskau sai ehkä viimeisen silauksen 1948 alkaneelle uralleen sen onnenpotkun johdosta, että hän joutui nuorena sotilaana amerikkalaisten sotavangiksi Italiassa. Missä tahansa sataa suuremmassa saksalaisjoukossa oli siihen aikaan miehiä, jotka osasivat ulkoa joko kaikki tai tärkeimmät Schubertin, Schumannin, Brahmsin ja Beethovenin liedien säestykset, unohtamatta myöskään Hugo Wolfia.

Niinpä nuori sotavanki, jonka jokseenkin yläluokkaiset esi-isät olivat saaneet jo J.S. Bachilta omistuksia (BWV 212 kamariherra von Dieskaulle), sai tilaisuuden harjoitella 16-vuotiaasta parhaiden opettajien johdolla opettelemiaan lauluja.

Lieneekö kukaan vaivautunut erikseen pohtimaan, miksi juutalaisten uskomattomalla tavalla hallitsemassa esittävässä musiikissa laulutaide on valkoinen läikkä.

Ei se tietenkään ole sitä kokonaan – mutta kokeilkaa itseänne: mainitkaa yksi maailmanluokan lied- tai oopperalaulaja, joka olisi juutalainen. - Ei tule mieleen.

Selitys on varmaan kovin yksinkertainen. Keski-Euroopassa ja Venäjällä juutalaisilla ei ollut pääsyä moniinkaan ammatteihin. Siten he keskittyivät niihin, joissa kiintiöt eivät olleet liian kovat. Ja siten toinen puoli maailman merkittävistä viulisteista ja pianisteista sekä fyysikoista ja matemaatikoista on juutalaisia.

Mitään oopperaa ja liediä saksalaisempaa ei taida olla olemassa. Tässä yhteydessä voimme vedota peräeurooppalaisuuteemme ja tarkoittaa saksalaisuudella kielialuetta niin että siihen kuuluu entinen Itävalta-Unkari sekä Böömi ja Määri (suomenkielisissä teksteissä yhä useammin ”Bohemia” ja ”Moravia”).

Ooppera on tietysti keksitty Italiassa samoin kuin meille tutuin kuorossa laulamisen muoto (Monteverdi). Mozart oli itävaltalaisena hetken maailman suosituin oopperasäveltäjä, mutta sitten mm. Rossini ajoi ohi, kunnes tuli Verdi.

Liedillä ei ole oikein vastinetta. Ehkä ainoa todella etevä suomalainen lied-säveltäjä Yrjö Kilpinen onkin tunnettu suuresta saksalaisharrastuksestaan, joka valitettavasti sai sodan aikana myös räikeän poliittisia sävyjä.

Uskaltaudun esittämään kysymyksen, mahtoiko kovinkin suuri osa minun kaltaisistani puolisivistyneistä uusherroista vaistomaisesta vierastaa Wagneria ja liedejä saksalaisena mahtitaiteena, jonka ympärillä ikään kuin leijui hakaristi? Niin tai näin, Fischer-Dieskaun merkitys oli keskeinen, kun ”vanha saksalaisuus” kohentui sotien jälkeen niin nopeasti, levymarkkinoilla erinomattain silloin brittiläisten yhtiöiden (EMI jo 1800-luvulla; Decca) sisällä, kunnes Deutsche Grammophon pääsi vauhtiin Siemensin ja Philipsin rahoilla.

Plea bargaining

2012-05-19T00:02:00.000+03:00

Olen käynyt yksinpuhelua syyteneuvottelusta ja tunnustusten rangaistukseen tuomasta helpotuksesta kauan.

Yhdysvalloissa 90 % rikosasioista käy läpi syyteneuvottelun. Lukua ei voi käyttää vertauskohtana meillä, koska vaihtoehtona on usein oikeudenkäynti valamiesten edessä.

Valamiehistö – jury – joka muka edustaa kansaa on oikeusvarmuuden kannalta ja kustannustensa vuoksi kouluesimerkki erittäin huonosta järjestelmästä. Sitä muuten ei pidä sekoittaa lautakuntaan, jota Suomessa on käytetty kauan.

Nyt yllättäen näyttää, että syyteneuvottelu menee nopeasti läpi. Asiasta kirjoitellaan enimmäkseen myönteisesti. Rikosoikeuden professoreista vain harva torjuu ajatuksen suoralta kädeltä. Riittävän moni median suosiman professori terttu Utriaisen kuulija tietää, että hänen puoleensa kannattaa kääntyä, jos tarvitaan helppotajuinen eli yksinkertaistettu kannanotto.

Asiat – rankaiseminen ja rangaistuskäytäntö – eivät nimittäin todellisuudessa ole alkuunkaan yksinkertaisia.

Taas kerran on ongelma, ettei tuomioistuinlaitos suostu käyttämään puhemieltä ja että tuomarit ovat enimmäkseen täysin haluttomia sanomaan medialle mitään.

Niinpä lukijat eivät ehkä tiedä, että syyteneuvottelu ja tunnustuksen tuoma helpotus rangaistukseen ovat molemmat olleet tosiasiallisesti käytössä sata vuotta tai enemmän. Oikeista rikoksista syyttäjät eivät voi jättää syytettä nostamatta, mutta aika usein rikosnimikkeen valinta merkitsee valintaa vankeuden ja sakon välillä. Vastaavasti aika usein käydään keskustelua asiasta. Käytän turvallisuussyistä vanhentunutta esimerkkiä. Kun aloittelin uraani, vähimmäisrangaistus törkeästä varkaudesta oli kuusi kuukautta kuritushuonetta. Raja varkauteen, josta saattoi päästä sakolla, oli monin kohdin erittäin häilyvä. Ikivanha lainkohta oli kohdittain naurettava – joka varasti ”ulkona kedolla nukkuvalta” oli vikapää kuritushuonerangaistukseen. Itse en ole vieläkään nähnyt ulkona kedolla nukkuvaa, sillä selitysteosten mukaan mm. telttailijoista ei ollut kysymys. Kerran kuulemma mietittiin kovasti, oliko Kaskisten torille sammuneen juopon lompakon kääntäminen tuon lainkohdan tarkoittama teko.

Vanhan käytännön pahin puoli on sattumanvaraisuus ja läpinäkymättömyys. En rohkene langettaa epäilyn varjoa syyttäjien ylle, mutta ennen vanhaa syyttäjiä oli monenlaisia. Muistan eräänkin edes keskikoulua käymättömän nimismiehen, joka vaati kolarista ankaraa rangaistusta osapuolelle, joka oli asennuttanut autoonsa selvästi hurjastelutarkoituksessa ”syöksyvyöt” (turvavyön). (Kysymyksessä ei ollut isäni, joka taisi olla maakunnan ensimmäinen turvavyön käyttäjä, vuodesta 1958.)

Koko rankaisemista koskeva ajattelu on pöyhimisen tarpeessa. Tottumuksemme perustuvat sadan vuoden takaisen yhteiskunnan oloihin. Niinpä syyteneuvottelua pidetään helposti epäreiluna, epäoikeudenmukaisena, tasa-arvoa loukkaavana.

Sitä se onkin. Minusta se on kuitenkin pienempi paha. Oma kantani johtuu osittain siitä, että ehdin muutamaan kertaan kyllästyä niin sydänjuuria myöten perinteiseen tuomariajatteluun. En koskaan lakannut kapinoimasta mielessäni sitä vastaan, että eräiden etenkin tavanomaisten omaisuusrikosten selvittäminen ja tuomitseminen maksaa sata kertaa anastetun omaisuuden arvon. Tällaisia ovat jotkut tekosarjat, joissa on murtauduttu kioskeihin ja kauppoihin oluen toivossa. Herkuttelen ajatuksella, että lyötäisiin jätkän käteen samanlainen leima kuin tanssipaikassa – 1 kk vankeutta murtovarkauksista huhtikuussa 2012. Ja valokuva kädestä seuraamusvirastolle.

Toinen esimerkki on ilmiantamisen ongelma. Nyt ajatellaan rangaistuksen lieventämistä etenkin niille, jotka ”laulavat”. Myös poliisille vieras väestönosa suhtautuu kielimiseen vaistomaisen kielteisesti. Tämä on varmaan oikein havainnollisessa arjen maailmassa. Itse järjestelmä on kauan sitten omaksuttu mm. kartellioikeudessa (kilpailulaki). Yritys joka käräyttää hintoja sorkkineet yhteistyökumppaninsa kilpailuvirastolle säästyy lain mukaan kokonaan tai osittain seuraamusmaksuilta, jotka ovat käytännössä miljoonia. Vaikka maksut menevät yhtiöiltä, on siellä takana ihmisiä, joiden on tehtävä päätökset.

Starbucks

2012-05-18T00:01:00.004+03:00

Väitetään että lentokentällä on nyt Starbucksin kahvila. Olkoon vain minun puolestani. Kuulin luotettavalta taholta vuonna 2002, että tämä tiettävästi maailman suurin kahvilayritys oli teettänyt kalliin markkinatutkimuksen. Suomessa yleisesti ja Helsingissä erityisesti ei ole kaupallisia edellytyksiä yhtiön konseptin mukaisille kahviloille eikä ylimalkaan markkinoita erikoiskahveille, espressolle etenkään.

Olin tiedosta vähän nuupallani, koska olin tottunut Amerikassa asioimaan näissä kahviloissa, joissa juoma ei ole koskaan suorastaan hyvää, mutta matkallahan välttää vähempikin.

Nimi Starbuck on napattu Herman Melvillen Moby Dickistä. Kysymyksessä on ensimmäinen perämies, kapteeni Ahabin (Gregory Peck) alainen. Pitäisi kysyä joltain amerikkalaiselta. Arvaisin että Melville oli pakollista koululuettavaa ja nimi sitten kansalaisille yhtä tuttu kuin Natty Bumppo.

Nämä tällaiset geneerisiksi muuttuvat nimet ovat erikoinen vaiva suomentajalle. Lähes kaikkien amerikkalaisten tuntemassa sarjakuvassa ”Little Orphan Annie (1929 – 2010, Harold Gray ym.) esiintyy Daddy Warbucks. Syystä tai toisesta en koskaan ole pitänyt tuosta sarjakuvasta, enkä Dick Tracysta.

Ennen oli hampurilaisketju nimeltään Wimpy eli Kippari-Kallen Eetu, J. Wellington Wimpy.

Helsingin Sanomien espressokeittimien testi ei antanut aihetta muuttaa torjuvaa asennetta. Olen järkeillyt, että yhtä tai kahta kupillista hyvää espressoa päivässä on samalla lailla mahdoton valmistaa kuin lasillista hyvää olutta. Tarvitaan volyymia. Keski-Euroopan kaupungeissa saa hyvää espressoa, jota siellä sanotaan ”kahviksi”, melkein mistä tahansa, sillä sitä keitetään jatkuvasti suurin määrin. (Kahvia keitettiin padoissa / hehtolitroissa sadoissa – tämä valmistusohje lienee jo vanhentunut.)

Vastaavasti esimerkiksi Robert’s tarjoilee Helsingissä joka suhteessa laatuunkäypää espressoa. Vahinko vain, että joka kahvilasta ei saa Pirkka-hiilihapotettua lähdevettä, joka tekemieni tutkimusten mukaan voittaa Perrierit ja muut mennen tullen. Eikä maksa paljon.

Eivät ne keskikaupungin liiketilat halpoja ole, mutta muuttuvia kuluja ajatellen espresson myyntikate lienee samaa luokkaa kuin muinaisen Albertinkadun pimeiden pullojen.

Olen ilmaissut salaisuuteni ennenkin. Suositukseni on tavallisessa keittimessä tehty kahvi, jossa on yksi osa tavallista kahvia (Kulta Mokka. Tumma paahto) ja kaksi osaa Cafe Parisiennea annosteltuna ainakin puolitoistakertaisesti. Oma annostukseni on kaksinkertainen, mutta keittämäni kahvi tunnetaankin suppeissa ystäväpiireissä nimellä HD IU eli Heavy Duty, Industrial Use.

Sarjakuvia, kahviloita ja hampurilaiskojuja yhdistää sama tavoite. Sosiaalinen tapaus pyritään muuttamaan tuotteeksi ja tuote teolliseksi. Ketjujen houkuttelevin puoli asiakkaalle on kohtalainen varmuus tuotteesta ja sen laadusta. Kun menet hampurilaisketjun katon alle, tiedät varmasti, ettei mikään saa sinua varsinaisesti tapailemaan polkka-asekeleita eikä kiljahtelemaan mielihyvästä. Niinpä et pety.

Laajatietoinen radio (Ylen 1) selvitti levymerkkejä ja otti esille yhden kuuluisimmista, His Master’s Voice. Tietokilpailijat tietävät, että gramofonin torveen kurkistavan koiran nimi oli Nipper ja että se oli kulkukoira. Monet muut tietävät, että taiteilija ei saanut kaupatuksi teostaan Edisonille, joka sanoi, etteivät koirat kuuntele grammaria.

Se oli omituinen mielipide ja jokseenkin varmasti väärä, siis sikäli kuin kysymys on isännän puheesta. Mutta Edison teki paljon muitakin virheitä ja jätti jälkeensä keljun miehen maineen. Mutta merkeillä on taloudellista merkitystä. Kukaan ei enää tiedä, kuka omistaa nimeltään poikkeavat bensan jakeluyhtiöt. Mistä tulee ABC:n bensa osuuskauppaliikkeelle. Oliko Neste yhtä kuin Kesko? - Kuka välittää? Joko totuus tai mahdollisesti urbaanilegenda väittää vastoin firmojen väitettä, että putkesta tuleva aine on bensapumpun suojaväreihin katsomatta aina periaatteessa samaa Suomessa jalostettua. Itse huomaan uskottomuuteni, Menen kuin sika purtilolle ketjun nimestä piittaamatta.

Perusteet

2012-05-17T00:02:00.000+03:00

Kuvassa näkyvän kirjan, Haarmannin – Mansalan ”Immateriaalioikeuden perusteet” (Talentum 2012, ISBN 978-952-14-1768-9) esittely tässä on täysin puolueellinen. Molemmat tekijät ovat olleet vuosikymmeniä läheisiä ystäviäni. Perheittäin on seurusteltu.

Mansala on erittäin hyvin selvillä myös uusimmasta lainsäädännöstä ja oikeuskäytännöstä. Lisäksi hänellä on erittäin hyvä ”judisium” eli juristin taito oivaltaa, mikä ongelmissa on olennaista. Alalla on sen syvällisesti osaavia piipertäjiä, jotka joutuvat huuhtomaan viikkokausia löytääkseen sen pienen kultajyvän.

Haarmannilla on aineen entisenä professorina ja vuosikymmenet korkeimmassa oikeudessa istuneena sekä keskeisten kurssikirjojen kirjoittajana sellainen arvovalta, että hänen kirjojaan käytetään oikeusriidoissa kuin katekismusta rippikoulussa.

Tästä kirjasta minulle on yksi moite, joka ei ole kirjoittajien vika. 198 sivua ja 79 euroa. Joudutte uskomaan minun sanaani: myös ne, jotka ovat lukeneet tai tenttineet Haarmannin laajemman kirjan ”Immateriaalioikeus”, ovat autuuden haastolla velvollisia hankkimaan ja lukemaan myös tämän kirjan. Osoitan vaatimukseni etenkin nuorehkoille juristeille, jotka toimivat alan järjestöissä ja julkaisevat kaikenlaisia oppaita mm. tekijänoikeuden osa-alueista ja päästävät niihin erilaisia päättömyyksiä. Kokonaisuus on saatavissa hallintaan.

Kirja on jäsennetty etevästi. Ensimmäiset 100 sivua, ”Immateriaalioikeuden esittely” sisältää lähinnä aineellisoikeudellisen osan, jonka voisi arvioida kiinnostavan useimpia lukijoita. Jälkimmäinen osa, ”Suojan saaminen ja voimassaolo” ja näiden oikeuksien hallinnointi vie 75 sivua, ja seuraamuksia ja oikeudenkäyntejä selvitetään 15 sivulla. Huippuvaikea ”markkinointi- ja kilpailuoikeuden suhde yksinoikeuksiin” on puristettu 10 sivuun. Tämä kysymysryhmä tuottaa havaittavia vaikeuksia jopa markkinaoikeudelle ja korkeimmalle oikeudelle. Lainsäädäntö on tällä kohdin sangen sekavaa.

Tämä kirja täyttää oikeudenalan perusteita selvittävän opuksen molemmat, osittain keskenään ristiriitaiset vaatimukset.

Edellä jo esitetty kielikuva ”katekismus” on valitettavasti veristä totuutta. Perusteet ovat asioita, joissa ei saa erehtyä. Tarkoitan juristeja ja toimihenkilöitä, jotka saavat palkkaa tai palkkiota puheistaan. Tämä on perusoppimäärä, joka on osattava.

Toiseksi – tämä tavoite jää alkeet esitteleviltä usein saavuttamatta – vasta tällainen selvitys antaa perusteet vaikeampiin kysymysiin perehtymiseen, joka sitten viekin vuosia. Immateriaalioikeudessa seuraava porras on siviilioikeuden yleisten oppien laajan version omaksuminen. Esimerkiksi tekijänoikeusspesialistit, joita istuu ministeriöissä ja neuvostossa, kaatuvat joskus tähän. He osaavat säännöt mutta eivät rakenteita.

Haarmann ja Mansala suoriutuvat, kuten odottaa saattaakin, myös syövereistä. Patentin tulkinnasta ja suojapiiristä on vain muutama lause, mutta ne on huolellisesti tasapainotettu ja mietitty tarkasti.

Tämän blogin lukijoita varten jäljennän kirjan lopettavan ”Strategian alkeet” –jakson viisi peruslähtökohtaa. Maailma olisi parempi paikka, jos liikkeenjohto tietäisi tämän:” - Yrityksen johto ymmärtää immateriaalioikeuksien merkityksen. Immateriaalioikeuksien tulisi olla hallituksen sydämen asiana. – Tunnetaan immateriaalioikeudet ja yrityksen toiminta- ja kilpailuympäristö. – Kartoitetaan immateriaalioikeuksien riskit ja mahdollisuudet. Tuloksen tulisi vastata kysymykseen ’Mihin yritys tarvitsee immateriaalioikeuksia?’ – Luodaan immateriaalioikeuksia koskeva laatukontrolli. Olemassa olevat immateriaalioikeudet tulee kartoittaa, ja sopimusten immateriaalioikeuksia koskevat määräykset tulee tarkistaa. – Luodaan selkeä immateriaalioikeusstrategia, johon kirjataan oikeuksien hallinnointi yrityksessä. Kuka vastaa esiin tuleviin kysymyksiin esimerkiksi tavaramerkin käyttämisestä yrityksen markkinointiaineistossa?”

Ja tämän lauseen voisi kaivertaa jalometalliin:” Immateriaalioikeuksilla ei ole itseisarvoa, vaan niiden arvo määräytyy sen mukaan, miten niitä pystytään hyödyntämään siten, että ne lisäävät liiketoiminnasta saatavaa tuottoa.”

Niin – ja muistutus tämän lukijalle – kilpailulaki on muuttunut marraskuussa. Laki kilpailunrajoituksista on kumottu.

Ördaus

2012-05-16T00:02:00.002+03:00

Lopulta tulin siihen tulokseen, että kovin harva on huomannut olennaista. Ihmiset ovat muuttuneet vielä enemmän kuin maailma ja vielä lyhyemmässä ajassa.

Verkossa ja televisiossa sanotaan keskusteltavan. En oikein tuosta tiedä. Nyt katsoin hetken televisiota saadakseni kuulla, mitä joillakin ihmisillä on kunnon kännäämistä vastaan.

Opin vain uuden hauskan sanan, joka on tässä otsikkona. Muu oli tuttua jo vuoden 1917 kansalaiskeskustelusta. Silloin alkoholin saatavuuden rajoittaminen tai kokonaan kieltäminen oli ainoa asia, joka yhdisti kansalaisia ja heitä edustaneita eduskuntaryhmiä. Ja kieltolaki saatiin. Saatiin kyllä paljon muutakin.

Sekä julkisia että yksityisiä keskusteluja, oikeastaan väittelyjä, tuntuu viime vuosikymmenet leimanneen ihmisten huono itsetunto.

Ehkä se on sotavuosien perua. Vaikka heimoaate ja Kajala-haaveilu muistuttivat kovasti 40 vuotta myöhemmin esiintynyttä stalinismi-kohtausta, niitä yhdisti kannattajien henkinen epävarmuus. Se tunnetusti ilmenee sangen usein tolkuttomana liioitteluna. Vilkas mielikuvitus ja heikko todellisuudentaju on vaarallinen yhdistelmä.

Eilen siis puhuttiin viinan juomisesta, joka on suosittu harrastus ja jaetaan terveeseen ja sairaaseen ilmenemismuotoon. Eilen kirjoitin hirmuautoilijoista. Muuan ystäväni soitti ja sanoi sattuneensa Halikossa huoltoasemalle parahiksi näkemään näitä ihmisiä, jotka olivat osoittautunet kansakunnan valioiksi, siis omasta mielestään ja käyttäytymisestään päätellen. Tie yli-ihmisyyteen on monesta muustakin asiasta tunnetussa Münchenin kaupungissa sijaitseva n liikeyrityksen Bayrische Motoren Werke Aktiengsellschaftin tuotteiden hallusapito.

Eilen esitin käsityksen, että tolkuton ajaminen yleisillä teillä olisi pyrittävä estämään vaikka turvautumalla epätavallisiin keinoihin. Esitin sellaisena auton (BMW) määräaikasen sabotoinnin.

Tänään tuli televisiossa luonnollisesti esiin tunnettu tosiasia, ettei juopottelu ole yksityisasia, koska se valloilleen riistäytyneenä vaarantaa vakavasti monien muidenkin ihmisten kuin harjoittajansa hyvinvoinnin.

Siis kysymys: helpottaisiko alkoholin liikakäyttö, jos valtio ostaisi jokaiselle todistettavasti juopolle kansalaiselle nopeakulkuisen BMW:n? Siinä olisi kaivattu mahdollisuus tuntea kerrankin olevansa jotain. Ja ehtona olisi luonnollisesti pidättäytyminen päihdyttävistä juomista.

Ei se auttaisi. Juoppous hyökkää samalla tavalla kuin lude, heti kun valot on himmennetty ja jonkinlainen rauha on ikään kuin laskeutunut.

Ehkä epidemiaa muistuttavat persoonallisuushäiriöt osoittautuvat pysyviksi seuralaisiksi. Edellinen vuosisata meni kolmen kollektiivisen hulluuden merkeissä. Se kolmas on Mao. Minun elinaikanani älymystö ja asiantuntijat ovat toteuttaneet tehtäväänsä eli keskustelleet asian vierestä. Yhdysvaltain imperialismin suomimine oli hyvin suosittua muun muassa silloin kun neuvostoimperialismi oli pahimmillaan.

Jos juoppous on suuria joukkoja koettelevat sieluntoiminnan häiriö eli siis hulluuden muoto, lainsäätäjä ja mielipidevaikuttajat keskittyvät vanhan tavan mukaisesti miettimään oiretta, ei tautia.

Viina helpottaa hetkeksi mutta on erittäin huono lääke henkiseen huteruuteen. ”Lääkkeen” saannin rajoittaminen tulee siis välittömästi lisäämään raskaampien ja kalliimpien hoitomuotojen tarvetta.

Taitava lukija on toivottavasti pannut merkille, että olen varonut edellä sanomasta poikkipuolista sanaa ryypiskelystä; se vaatettaa toisia oikein hyvin. Kirjoitin suurkuluttajista ja juopoista, joita sanotaan myös alkoholisteiksi. Tiettävästi kaikki syövät mutta eivät kuitenkaan menehdy liikalihavuuteen.

Sinetti

2012-05-15T00:01:00.004+03:00

Arvoisa oikeusministeri! Seuraamuksia rangaistavista teoista kehitetään jatkuvasti. Yhdyskuntapalvelu esimerkiksi näyttää toimivan eräissä asioissa. Keskustelua rankaisemisen tarkoituksesta on käyty vuosisatoja puusta pitkään pääsemättä. Toisaalta kostetaan, toisaalta estetään rikollisuuden jatkamista.

Tiedämme kaikki, että rattijuoppous ja sen sääntely on hyvin suosittu aihe, koska se on pintapuolisesti helppo käsittää. Ylinopeuksiin taajamissa ja moottoriteillä ei kajota läheskään niin usein. Etenkin nuoriso ajattelee hiljaa mielessään, että on hienoa ja miehekästä ajaa hullun lailla. Ehkä jäljellä on menneisyyden muistoja. Väinö Linnan Kiviojan Laten käskettiin ajaa niin ettei jää kuin paskainen vana taivaalle. Satun muistamaan tuon henkisen laadun myös itse. Sitä vastoin en ymmärrä, miksi Yhdysvalloissa on yleinen kattonopeus ja Saksassa ei ole.

Saksan lainsäädännön muutti Hitlerin valtaantulo 1934. Rajoitukset poistettiin. Toki upseerin, ruskeapaidan ja mustapaidan piti kiitää tuulta nopeammin Stutzilla, Horchilla tai Mercedeksellä. Sota-aikana oli sitten voimassa runsaasti rajoituksia. Viimeksi kuluneet 60 vuotta asiasta on Saksassa kiistelty. Yhdet viittaavat onnettomuustilastoihin. Toiset osoittavat, että joissakin muissa maissa onnettomuuksia tapahtuu moottoriteillä enemmän, vaikka kattonopeus on voimassa. Aika yleinen käsitys on, että kattonopeuden vaatiminen johtuu kateudesta ja kateus kohdistuu nimenomaan niihin, joilla on varaa omistaa kalliita eli siis suuriin nopeuksiin yltäviä autoja. Jopa Suomessa autolehdet pitävät yllä yhtälöä hyvä = suuri huippunopeus + miehekäs moottorin ääni.

Saksasta tuli rahan palvonnan mekka 1950-luvun alussa. Entisiin ihanteisiin ja arvoihin ei voinut sattuneesta syystä enää vedota. Yhdysvallat ei ole se väitetty materialismin pesä. Amerikkalaiset ovat innostuvaista väkeä, aatteellisia. Sankari on riski nuorehko mies, joka pätkii poliisia turpaan (vaikka olisi itsekin poliisi).

Se ehdotus oikeusministeriöön on nyt kuitenkin vakava. Törkeissä liikennerikoksissa auton menettäminen valtiolle on kauan sitten osoittautunut ongelmaksi. Kovin suuri osa liikennerikoksista tehdään jonkun muun omistamalla autolla. Varoja auton arvon menettämiseen ei ole.

Entä jos ajokortin määräaikaisen menettämisen lisäksi auto sinetöitäisiin etenkin näissä cannonball-tyyppisissä tilanteissa, joissa joukkio kerääntyy suunnitelman mukaan ajamaan moottoritiellä kilpaa, esimerkiksi kahtasataa, kuten eilen raportoitiin.

Sinetöimisellä tarkoitan uuta (oikeastaan eräistä tullin tilanteista johdettua) menettelyä. Auto – siis BMW – jätettäisiin nyt jalkamieheksi määrätyn kilpa-ajajan haltuun, mutta virtalukko tulpattaisiin helposti poistettavalla sinetillä ja ikkunaan liimattaisiin tarra ”käyttökielto”.

Sinettiä ajattelen symboliseksi. Auton saattaminen käynnistyskelvottomaksi on helpompi tehdä konepellin alla tai sitten rengaslukoilla. En ole ihan varma BMW:stä mutta monissa autoissa bensatankin tyhjentäminen ja varustaminen yksinkertaisella mutta järeällä lukolla ajaisi jo asian.

Sinetöinti olisi voimassa per heti poliisin määräyksestä ja sitten tuomioistuimen. Jos auto olisi esimerkiksi vuokrattu tai työsuhdeauto, siinähän olisi sitten asianomaisella selittämistä. Ja käyttökiellon kesto saisi olla tuntuva, esimerkiksi kuukaudesta vuoteen.

Olen lakannut ymmärtämästä, miksi yleisvaarallisiin liikennerikoksiin ei suhtauduta samalla tavalla kuin törkeään tuhotyöhön. Käsitykseni on, että Suomen oloissa henkilö, joka ajaa rajoitukseen verrattuna kaksinkertaista nopeutta, aiheuttaa hyvin vakavan vaaran täysin viattomille tiellä ja lähistöllä kulkeville ja lisäksi ymmärtämättömille kyydissä oleville.

Ymmärrän oikein hyvin ”pikkumaisia” nopeusrajoituksia ja peltipurkkipoliiseja. Peltikolarit pysäköintialueilla ja halleissa ovat aivan liian yleisiä ja niistä on kehittynyt vakuutusyhtiöille ja korjaamoille aivan liian hyvä bisnes.

Ajatus on ajankohtainen. Auto- ja öljyteollisuus tekevät parhaansa viivyttääkseen sähköautojen kehitystä, mutta todennäköisesti ne ovat tulossa. Ja siihen soppaan on helppo panna isompikin lusikka. Kiinan ja Intian autoistuminen on niin kova ongelma, ettei sitä taida monikaan kieltää. – Kuvassa (Wikipedia) tämän hetken maksimirajoitukset Euroopassa.

Opettaja

2012-05-14T00:05:00.003+03:00

Annankadulla kauan sitten Opettaja N. tuli vastaan vanhentuneena. Olimme puhutelleet kaikkia opettajiksi paitsi vedotessamme toisen opettajan lupaan tai kieltoon. Silloin sanoimme maisteri Sejase. Sana ”lehtori” oli melkein tuntematon ja kuulosti naurettavalta. Kirkossa, jossa torkuimme keväin syksyin, oli lehteri.

Nämä kaksi vanhaa naista olivat vain opettajia, koska kaikki tiesivät, että he olivat epäpäteviä. Tiesin että epäpätevä tarkoittaa muodollista tutkintoa vailla olevaa eikä opetustaitoja.

Koulumme oli erikoinen. Se oli perustettu 20-luvulla ”uusimuotoisena” eli täyttä kansakoulua edellyttävänä, kolmiluokkaisen keskikoulun tarjonnut harvinaisuus. Ajatus ei toiminut. Oppimistuloksia sanotaan jopa koulun historiikissa huonoksi. Muutos tapahtui vasta 50-luvulla.

Vaikka työpaikka oli huonosti houkutteleva, kouluun tuli oivallisia opettajia, joista usea virassaan 30, jopa yli 40 vuotta. Mielikuvani mukaan nämä opettajat pitivät yllä tiettyä välimatkaa paikkakuntaan. Ero kansakoulun opettajiin oli suuri, koska näistä moni oli kylän ja pitäjän varsinainen voimalaitos. Myös ylioppilaskoulussamme hallinnosta vastasi vuosikymmenestä toiseen suuropettaja, joka oli kansankoulultaan käsin monessa mukana.

Tervehdin Annankadulla erinäisten harjoitusaineiden opettajaa, joka oli ollut joko äksy tai turhautunut tai molempia. Komea ihminen hän oli ollut. Olen vanhemmiten miettinyt opettajien sukupuolielämää. Ellei puolisoa löytynyt työtovereista, moni pysyi sitten elämänsä päivät naimattomana. Se oli erikoista, että ainakin yhdessä tapauksessa vakaat lehtorit asuivat susiparina, viereisissä asunnoissa, isoisäni talossa. Tässä on puhe 40-luvusta.

Valtakunnallinen ongelma oli myös täsmäjuoppous. Välillä vaikuttaa, että joka ainoassa koulussa oli ainakin yksi opettaja, jonka todellinen kutsumus oli ryypiskely. Se oli hoidettava ja hoidettiin niin ettei virantoimituksessa ilmennyt kovin pahoja häiriöitä aamuisin. Terästäytymistä koulupäivän aikana taas ei suvaittu.

Sanoin Annankadulla opettajalle nimeni, ilmaisin jakamattoman iloni kohtaamisesta ja kysyin voinnit. Kerroin suorittaneeni tutkintoni ja olevani perheellinen. Kiittelin hyvistä muistoista, ja erosimme tahoillemme.

Siihen aikaan oli täysin normaalia, että koulusta kirjoittaneet valmistuivat yliopistosta erilaisiin hyödyllisiin ammatteihin ja virkoihin. Opettajan silmin oppilaita tuli ja meni. Käsitin ettei tämä opettaja tuntenut eikä muistanut minua, eikä välittänyt. Höperö hän ei ollut.

Kenties arvostukseni sen ajan harjoitusaineita ja niiden opetusmenetelmiä kohtaan on edelleen riittämätön. Onhan se täysin kunniallinen tapa käyttää elämänsä, että tulee nuorena opettajaksi, säilyttää neitiytensä, ja kävelee sitten vanhana Annankadulla pakkasessa.

Oppilaat rakensivat joistakin opettajista legendoja, joiden muotoutumiseen nämä saattoivat itsekin osallistua.

Tätä kirjoitettaessa ympärillä on äitienpäivä, joten muistikuvan taustalla vaikuttaa tietenkin ajatus lapsettomuudesta lasten ja nuorten keskellä. Kai vähemmästäkin oppii äksyksi. Vertauskohtana tulee mieleen historian opettaja, joka oli luultavasti miehen ammatin (varuskunnassa) takia maalaiskirkonkylässä kovaa huippulyseotasoa. Hänestä näkyi pintaan vain tinkimättömyys, jota me oppilaat pidimme turhan kovana kurina. Itse päädyin kummakseni hänen lellikikseen; hän lainasi huolellisesti suojuspaperoituja kirjojaan minulle kotiin. Luin ne ja hämmästelyni siitä, miten toisin asiat voi nähdä kuin koulukurssi ja reaalikoe edellyttävät.

Ihmistä hänen vanhoina päivinään miettiessä näkee kolmion mieli, ruumis ja hermosto. Ensimmäinen ja kolmas ovat tietysti sama asia, mutta ajattelen mieltä ottaen huomioon myös aistit ja hermostolla tarkoitan samaa kuin joku toinen persoonallisuudella ja persoonallisuushäiriöillä.

Menee vuosikymmeniä ennen kuin pääsee irti jaottelusta miellyttävä – epämiellyttävä (tai kaamea – mukava). Joillakin on hyvä geneettinen onni, joillakin ei. Jos hauras rakenne altistuu koville kokemuksille, ihminen elää sitten elämänsä joko katkeroituneena tai toisten katkeroittajana. Pahaa mieltään voi purkaa vaikka opettajana, esimerkiksi 40 vuotta. Ei siitä ole kenellekään vahinkoa. Hauskaa neitienpäivää (jota vietän tänään).

Ei nettiä

2012-05-13T00:03:00.001+03:00

Internet ei ole keksintö. Se on aate.

Kun ensimmäinen juna lähti asemalta, siinä oli ihmettelemistä ja väkeä. Matkapuhelin ei ollut niin raflaava, koska se näytti radiopuhelimelta, ja kaikki olivat nähneet sellaisia elokuvissa.

Internet on kuin kommunismi. Se ei syntynyt lokakuussa 1917 eikä kaatunut 1989. Kommunismin syntyhistoria ja kuolinkamppailu on paljon pidempi. Penisilliini ei ole keksintö. Lapsena tiesin, että pelottavan, kipeästi pistävän neulan nimi on Penisilliini, mutta nyt neulat ovat parantuneet, ja homman nimi on injektio. Kukaan ei matkustaisi menneisyyteen ilman antiobioottia; siellä vaikka vuodessa 1918 kuolisi espanjantautiin tai aivokalvontulehdukseen.

Katsoimme siis 9-vuotiaan ystäväni kanssa kaksi taide-elokuvaa, ”Takaisin tulevaisuuteen” ykkösen ja kakkosen. Tänään aion makuun päästyäni katsoa Poliisiopisto 2:n, joka muistaakseni on sykähdyttävä taideteos. Katselimme sitä 20 vuotta sitten, kun oma lapsi oli otollisessa iässä.

En raaskinut kysyä kaveriltani, mitä hän ajatteli vuodesta 1985, joka on Back to the Futuren normaaliaika. Ehkä ei mitään. Minä en liioin nähnyt mitään sinänsä mielenkiintoista.

Kakkososassa käydään parikin kertaa vuodessa 2015. Tässäpä aitopaikka arvioida asiaa! Ykkösosaa pidetään yleisesti mainiona. Olen samaa mieltä. Kakkosta pidetään yhtä yleisesti floppina. Olen samaa mieltä.

Tosin tekijät jättävät käyttämättä mahdollisuuden korostukseen. Vuodesta 1985 vuoden 1955 koulutanssiaisiin matkustettaessa juuri mikään ei muutu, paitsi tietenkin rekvisiitta. Sosiaalinen järjestelmä ja ihmissuhteet ovat samat. Viina tekee kauppansa (oikein), mutta elokuvantekijät ovat sensuroineet toisen tosiasian: ihmiset polttivat hirvittävästi tupakkaa vuonna -55.

Kunnon katsoja ei heti huomaa II-osan vuodessa 2015, että Internetiä ei ole keksitty. Maisemassa on kolmiulotteisia hologrammeja ja runsaasti automaatteja ja robotteja, mutta netistä ja sosiaalisesta mediasta ei ole aavistustakaan.

Internet on kuin kommunismi. Runsaat muistelmat Moskovasta ja Pietarista syksyltä 1917 sisältävät saman tiedon. Surkeaa oli ja nälkä ja kaikenlaista epäjärjestystä. Siinä kaikki. Kommunismin ja sosialismin erilaisiin muotoihin ja nimityksiin oli kyllästytty jo vuosikymmeniä sitten. (Se mikä syntyi pikku hiljaa ja otti nimekseen Neuvostoliitto ei mielestäni liittynyt erityisemmin näihin aatteisiin eikä liioin itse julistamiinsa.)

Internet on kuin vapaus. Vapautta ei huomaa. Kuinka moni kirjallisuudentutkija on sanonut painokkaasti, että Charles Baudelaire (etenkin ”Pariisin ikävä” 1869) aloitti sata vuotta kestäneen vapauden kuvausten perinteen. Puhe oli ikävästä, ikävystymisestä ja ajan kuluessa yhä voimakkaammin inhosta, josta J.-P. Sartre viimeisteli keskinkertaisen romaaninsa (”Inho”).

Se vuoden 1985 maailma, jossa emme huomanneet mitään erikoista, oli editoitu maailma. Tarkoitan sensurointia, lyhentelyä, muuttelemista eli saksien, liiman ja punakynän käyttämistä. Sakset, liima ja punakynä ovatkin melkein kadonneet maailmastamme, ainakin näkyvistä. (Keittiösakset on eri eläin, samoin kynsisakset.)

Kun aloitin kirjoittamisen, pöydällä oli imupaperia. Se oli lukijan vertauskuva – imi kakistelematta kaiken musteen, josta jäi pysyvä jälki.( Sen ajan kirjoitusalustoissa oli usein päällinen imupaperista ja lisäksi oli käytettävissä leskari tai rulla, joilla mustetta kuivailtiin.)

Tässä on ollut puhe Internetistä hiukan vertauskuvallisesti. Kummallisinta tuossa vanhan tieteiselokuvan nyt elämäämme aikaa kuvaavassa maailmassa oli sen ahtaus – pikkukaupunki, eikä mitään muuta. Todellisuudessa 1985 ”joukkotiedotusvälineet” (massmedia) hallitsivat mieliä ja ihmisiä. Nyt 2012 niitä ei enää ole. Edes urheilu ei kerää enää yhteen, koska televisiointi, verkkolähetykset ja uutiset on hinnoiteltu eri tavoin. YouTube –lähetysten myöhentäminen puolella tunnilla oli eräässä mielessä kuvaavaa. – Ehkä seuraava suuri terrori-isku tehdään kahteen kertaan, siis myös uusintana?

Voittopalkka

2012-05-12T00:02:00.002+03:00

Lisänen kysymykseen merkkiherrojen palkkioista.

Hitler ryhtyi käyttämään hyvin johdonmukaisesti rahalahjoja kunnostautuneille kenraaleille, kenraalieversteille ja marsalkoille. Myös hänen oma yksityisomaisuutensa oli merkittävän suuri ja kasvoi jatkuvasti. Pettämätön tulonlähde oli tekijänoikeuskorvaus (!) valtakunnan postimerkeistä.

Saksassa sotilassääty oli liittynyt kiinteästi aateliin, mutta köyhään aateliin. Muun muassa Pommerin seudun junkkerit eivät olisi pitkälle potkineet viljelmillään. Sitä vasotin kaikki liiketoiminta oli sotilaille syvästi vierasta ja vastenmielistä. Suvun siviileistä tuli tyypillisesti hovioikeudenneuvoksia tai muuta vaatimatonta mutta säädyllistä.

Vanha eurooppalainen perinne oli jarrutella korruptiota siten, että merkittäviin tehtäviin nimitettiin niin rikkaita ihmisiä, ettei heillä ollut kiusausta ottaa vastaan pieniä lahjuksia.

Saiko Kekkonen bonuksia noottikriisin hoitamisesta 1961-1962 tai pontevasta toiminnasta Neuvostoliittoa vastaan 1971-1973? Ei saanut. Kekkosella lienee ollut nykymittojen mukaan vähäisiä osakesijoituksia, mutta mikään tiedonmuru ei viittaa siihen, että sotien jälkeisistä poliitikoistamme kukaan olisi rikastunut niin merkittävästi, että siitä olisi ollut suurta iloa jälkeläisille. Paasikivi oli rikas pankinjohtaja-aikansa perua, ei politiikasta. Tannerista olisi kiinnostavaa tietää tarkemmin; Elannon toimitusjohtajan hommasta maksettiin varmastikin hyvin, mutta mahtoiko se hänen kirjallisuudessa mainittu maatilansa ollut oikeasti ison rahan arvoinen?

Mannerheim kävi nuorempana Suomessa lähinnä vippaamassa rahaa rikkaalta enoltaan (von Julin) niin että muutkin Helsingin herrat saivat suonenvetokohtauksen pakaraansa lompakon kohdalla, kun tämä viiksiäijä hiihteli kuvaan. Hänen isänsähän oli menettänyt omaisuutensa osallistumalla harkitsemattomasti liiketoimintaan. Kaikki muuttui 1918. Valkoiselle kenraalille kerättiin kansalaislahja, ja hän perusti Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton. Kaivopuistosta hankittiin kämppä, eikä rahapulasta ollut sen koommin tietoakaan.

Enne vuotta 1918 – oikeastaan maalasisliiton poliittisia ratkaisuja 1926 – korkeahko virkamies saattoi ajaa omilla hevosillaan ja vaunuillaan omaan kivitaloonsa syömään keittäjän valmistamaa, sisäkön tarjoamaa lounasta pöydät oman pöydän alla. Ajattelin tätä katkeroituneena joskus, kun minusta oli tullut korkeahko virkamies. Kyllä elintaso oli pikemmin tyyppiä polkupyörällä nakkikioskille.

Suomessa sotilasuraa pidettiin kutsumusammattina. Palkka on ollut moneen vaiheeseen suorastaan huono. Onko kukaan koskaan kuullut, että sodassa kunnostautunut komentaja olisi meillä saanut rahalahjoja? Se ei kuulunut lainkaan ajattelutapaamme. Muualta maailmasta tiedän sen verran, että Yhdysvalloissa kenraaliksi kouliutuminen oli sotien välisenä aikana hyvin pitkä ja vaivalloinen urakka. Esimerkiksi Eisenhowerin elämäkerroista käy ilmi, että huonoa oli. Maassa ei myöskään arvostettu upseereita.

Mielessäni liikkeenjohtaja kyllä rinnastuu sotilaaseen, ja nyt tarkoitan sotilaan rauhanajan tehtäviä. Suunnittelua, resursointia, allokointia, kontrollia ja lisäksi vaikeasti määriteltävää hengen ylläpitämistä.

Mutta Kekkonen ei saanut bonuksia, vaikka oli ”toimitusjohtajan” melkoinen tekijä. Ilman jäivät myös Koivisto, Ahtisaari ja Halonen.

Oletteko kuulleet liikkeenjohtajan tai pankinjohtajan tai vastaavan maininneen toimivansa kutsumusammatissa? Minun korviini tällaista ei ole tarttunut, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Sellaisissa dynastioissa kuin Reenpää tai Herlin olen kuullut jopa sanottavan, että eihän tämä yhtiö ole ”minun”, kun se on saatu perinnöksi ja menee edelleen perinnöksi. Ei sitä voi myydä. Ei ihminen voi myydä omaa lihaansa.

Olen tuntenut kutsumusammatissa toimivia asianajajia. Isäni oli sellainen. Hän oli vakavissaan, ja vakavissaan hän myös opetti, että lasku kirjoitetaan tehdystä työstä ja summa on (periaatteessa) sama, voitti jutun tai hävisi, ja että asiakkaan kanssa ei saa koskaan ruveta liikesuhteisiin.

Opetus Hitlerin bonuksista (ja Stalinin vastaavista): että ihmepalkkiot ovat eräänlaista korruptiota, ja korruptio mädättää johtamisjärjestelmiä.

Kysymys kiekosta

2012-05-11T01:08:00.001+03:00

Tämänvuotinen kiekonlätkyttely antaa aiheen naureskeluun. Tästä viihteen muodosta – ennen puhuttiin urheilulajista – on tullut isoa liiketoimintaa, jota sen nykyiset johtomiehet eivät selvästikään oikein hallitse. Toivottavasti johtajanbonukset ovat kuitenkin hyvät.

”Hinnoitteluvirhe” mainittiin kovin kevyesti. Tavallisessa elinkeinotoiminnassa kerran vuodessa kaupitellun päätuotteen hinnoitteluvirhe merkitsee konkurssia.

Yksi mielenkiintoinen kysymys tulee mieleen, mahdollisesti kaksi.

Miksi jääkiekko liittyy suomalaisen yhteiskunnan suureen murrokseen 1965-1970? Ilmeisiä vastauksia ovat riskien ja kehityskelpoisten maalaispoikien joukkomuutto kaupunkeihin, jäähallit eli ensimmäinen vuonna 1965, televisio ja keskiolut.

Kun en ole varsinainen harrastaja, en tiedä, pitääkö luuloni paikkansa, mutta olen käsittänyt että reipas mallasjuomien nauttiminen kuuluu pelin luonteeseen, ainakin ”kotikatsomoissa”. Toisin sanoen välillä aukeavat muutkin hanat kuin maalihanat.

Jos näin on, kysymyksessä on vanha perinne. Suomessa on saatu ihmeitä aikaan, kun on löytynyt sopiva veruke karata kotoa johonkin juopottelemaan. Tavallisimmin kysymyksessä on ollut ns. harrastustoiminta. Saan tästä lukijoita kimppuuni, mutta olen aivan rehellisesti muistavinani, että jo 50-luvulla pohjalaisen pesäpallojoukkueen tunsi hajusta ennen kuin he olivat ehtineet sonnustautua ohuesta lakanakankaasta kursittuihin peliasuihinsa.

Kysymykseni on tarpeellinen siksi, että useimmissa elinkeinorakenteen muutoksen ruhjomissa maissa ratkaisu oli kerran toisensa jälkeen jalkapallo, tuo Suomessa jokseenkin vieraaksi jäänyt joukkueurheilu.

Suojeluskuntien, armeijan ja kansakoulun tuki pesäpallolle oli suuri tekijä, mutta olen muistavinani, että jalkapalloa ja jääkiekkoa pidettiin kaupunkilaisten ja ennen kaikkea ruotsinkielisten pelleilynä. Tampereen Tapparakin oli vielä sotien jälkeen ruotsinkielisen yhteiskoulun tukema Bollklubb, eikä Helsingissä myöhemmin maineeseen noussut HIFK tainnut sekään olla varsinainen suomalaisuuden linnoitus.

Mutta kai jääkiekon vaatima henkilökohtainen sankaruus vaistottiin varhain. Sitä korostettiin kypärän puuttumisella ja sangen heppoisilla suojuksilla. Aivan kuin muistaisin, että Urpo Ylönen pelasi 60-luvulla maalivahtina ilman kasvosuojusta, mutta Jorma Valtonen käytti suojusta. Ehkä muistan väärin. Vaimon sukulaismies, joka pelasi oikeissa sarjaotteluissa maalivahtina, oli hiljan kotiutunut Päämajan kaukopartioista. Se jotenkin sopi 40-luvun henkeen, ja paikkakunta oli Hämeenlinna.

Sekin sovi mielikuviin sodasta, että Neuvostoliitto oli jääkiekossa niin armottoman hyvä ja että Suomi hävisi sille käytännöllisesti katsoen aina. Punakone ja maalissa Tretjak. Pesäpalloa on väitetty varmaan aiheellisesti sodan jäljittelystä. Jääkiekko se sotaisa peli on, varsinkin kun asepuku on todellinen haarniska.

Katsomismuistoni liittyvät mustavalkoisen television rakeiseen kuvaan. Matti Keinonen kiertämässä kiekon kanssa maalin takaa. Vaclav Nedomansky kurittamassa neuvostoliittolaisia; hän loikkasi ehkä urheilun ensimmäisenä kuuluisuutena länteen 1974 ja ryhtyi pelaamaan rahasta.

Jääkiekko ja nykyinen jalkapallo ovat enemmän elokuvataidetta kuin liikuntaa. Muut lajit ovat tulleet sitten perässä. Se mitä pelaaja näkee kentällä poikkeaa dramaattisesti sekä katsomon että television näyttämästä. Mitä Sergei Eisenstein sanoisi, jos näkisi nykyisen jokailtaisen jääkiekkolähetyksen? Varmaan hän toteaisi oppiensa menneen perille. Lähi- ja kaukokuvat ja suvereenit leikkaukset vuorottelevat yhtä taidokkaasti kuin kiivaimmissa toimintaelokuvissa.

Lisäksi ottelussa on jotain, mikä tuo mieleen tietokonepelin. Ei ihme, ettei sitä ole onnistuttu siirtämään kovin onnistuneesti tietokoneen ruudulle, koska se on jo, esittämistään vahvoista ja poikkeuksellisen lahjakkaista ihmisistä huolimatta artefakti, keinotekoinen tuote, silmän harhaa. Ja siis hienoa sellaista.

Ropina

2012-05-10T00:01:00.002+03:00

Taitaa olla tuskallista heittyä itämaisen kulttuurin tuntijaksi. Englannin kielialueella suuret kääntäjät on järkiään todisteltu poropeukaloiksi ja heidän käännösyritelmänsä toispuolisiksi.

Suomessa on toisin. Pertti Niemisen lukuisat käännökset Kiinan runoudesta ovat sekä asiallisia että hyvin arvostettuja, jopa suosittuja. Runon sisällön välittymisestä minun ei tietenkään parane sanoa mitään; jotain pystyy arvailemaan luettuaan monia eurooppalaisia käännöksiä.

Kai Nieminen suomensi japanista. Ja sitten ovat Tuomas Anhavan tanka-kirjat. Eivät kai ne ole päässeet unohtumaan keneltäkään?

Kuvassa esiintyvää, myynnissä olevaa nidettä parempaa ylioppilaslahjaa ei ehkä ole. Sopii myös fiksummille äideille.

”Täällä kaukana,

Kallioiden keskessä

Asuisin yksin

Ja tietymättömissä

Miettisin asioita.”

Innostuin nähdessäni Amazonista, että R.H. Blythin haiku-kirjat, jotka muinoin ostin, maksavat nyt verkkokaupan käytettyjen kirjojen välityksessä noin tuhat dollaria. Sitä vastoin en keksi, mihin olen työntänyt toisen ihanteeni, Arthur Waleyn teoksen ”Singing Madly in the Mountains”. Waleyn kiinasta suomentamaa löytyy muuten Gutenbergistä. Jos uskoo, kuten itse uskon, että klassikon hyvä käännös on runo omasta voimastaan eikä minkään kuva, Waley on vielä enemmän lukemisen arvoinen kuin ongelmallinen Ezra Pound.

Luulen, että se oli juuri Kai Nieminen, joka kerran esitti havainnollisesti, mitä etäisestä kulttuurista kääntäminen on. Aleksis Kiven Timon laulu (Laulu oravasta) menisi suometa japaniin ja siitä takaisin käännettynä esimerkiksi näin:” Imelästi pohjoisella havumetsävyöhykkeellä tavattava ruskea, joskus harmaa, pitkähäntäinen jyrsijä makaa sammalvuoteellansa. Sinne eivät varastorakennuksen hammas eikä metsätyöläisen räjähde ylettyneet milloinkaan.”

Japanissa ei kuulemma ole oravia.

Haikussa on usein kaksi asiaa, joiden väli lyö kipinää. Runomuoto on kumman lähellä omia kansanlaulujamme: ”Tuuli sitä tupaa huiskuttaa, jossa häitäni hypeltäisiin. Se varsa ei vielä ole syntynyt, jolla vihille ajettaisiin.” (Etelä-Pohjanmaa.)

Tämän kirjoitin yöllä. Minusta on hauska jäljitellä haikun kaavaa, 5 + 7 + 5 tavua.

Öisin tähtien

valo rämähtää kattoon

kun olen kuollut.

Bashon sammakkorunon englanninnoksista on julkaistu kirja. Siihen on koottu sata toinen toistaan oudompaa versiota. Tein minäkin oman suomennokseni (aineistoa esimerkiksi verkkosivustolla Classical Japanese Database –

http://www.haikupoetshut.com/basho1.html

Vanha lammikko

äkkiä sammakko hyppää

vesi äännähtää.

Ainako uutta?

2012-05-09T00:04:00.000+03:00

Otsikko tarkoittaa yleisfilosofista kysymystä ja blogikirjoituksia. En osaa arvata, mikä on lukijoiden urheiluharrastuksen taso. Itse en kehu enkä kiistä. Sellaista kuin eilinen Sveitsi-ottelu tulee pidetyksi silmällä, ja jos peli on jännittävä, kyllä se työntekoa haittaa.

Siispä yleispätevä aihe. Suhtaudun kuluttajille tarjottuihin tekniikan ihmeisiin samalla tavalla hyvin epäluuloisesti kuin kommentoiva osa lukijoistani. Oikeaoppisuus tuntuu kuitenkin tässäkin asiassa vieraalta. Rypistelin otsaani, kun ihailtava luontokuvaaja kertoi pysyvänsä filmille kuvaamisessa. Perustelu tuntui epäuskottavalta – digitekniikan vaikeus. Mielestäni filmille kuvaaminen on selvästi vaikeampaa. Joka sen hallitsee, ei jää puhaltelemaan muniinsa, jos työkaluksi tarjotaan uutta, järeää japanilaiskalustoa. Lehdestä luin, että Kodakin materiaaleja ei kohta enää saa. Surullista sinänsä.

Jos olisin joku toinen, en käyttäisi Photoshopia. Se on aivan liian kallis ja vähemmälläkin tulee toimeen. Korkeakoululisenssi vaikuttaa asiaan. Täysin rehellisesti ja ohjelmiston valmistajien omien sääntöjen mukaan saan järjellisiä ohjelmia käyttööni.

Nyt on Photoshop CS 5, ja kokeilemani kuutonen tuli myyntiin pari viikkoa sitten.

Jos joku erehtyy minulta kysymään, sanon heti, että muun Windows-version kuin seiskan käyttäminen ei liene kauhean järkevää. Se on monessa suhteessa edeltäjiään parempi. Adoben Acrobat, joka on ainakin omassa työssäni itse asiassa välttämätön, muuttuu versiosta toiseen. En näe syytä olla seuraamatta mukana. Liitetiedosto pdf-muodossa on alkeellista kohteliaisuutta. Koska Reader on olemassa ja ilmainen, kenen tahansa pitäisi saada nämä tiedostot auki.

Mutta Photoshop – pitäisikö nyt ruveta tahtomaan kuutosta? Jos satun saamaan yliopistomaailmasta lopullisen kehotuksen katsomoon, ratkaisu on selvä. En päivitä, koska sekin maksaa liikaa, lähemmäs 300:a euroa.

Valokuviin tuollaista ohjelmaa ei todellakaan tarvittaisi tällä vaatimattomalla osaamisen tasolla. Ellette ole kokeilleet, ilmainen Picasa on hyvin käyttökelpoinen. Sitä käyttäen voi pitää kuviaan järjestyksessä ja kuvien parantelu onnistuu yleensä. Sangen usein ei ole mitään aihetta mennä yksityiskohtiin, koska automaatti (”kokeilen onneani”) antaa ihmeen hyvän tuloksen.

Vakavasti otettava käyttö ammattiin liittyvissä asioissa on sitten eri asia. Näitä tilanteita on, mutten viitsi ottaa niitä puheeksi. Viittaan vain epämääräisesti erilaisiin piirustuksiin – patentteihin liittyviin kuviin, teknisiin piirustuksiin, rakennuspiirustuksiin.

Henkilökohtainen näpertelyn kohteeni on usein mainitut Karjalan kartat sotaa edeltäneeltä ajalta. Nyt voin julkaista ne ja laittaa jakeluun kenenkään oikeuksia loukkaamatta. Mielestäni sopivalla ja epäsovinnaisella tavalla väritetyt kartat, joista on poistettu turhaa aineistoa, antavat paljon paremman kuvan kohteesta kuin alkuperäiset. On minulla Kauhavan karttojakin 30-luvulta ja 50-luvulta. Niistä voi aika suoraan lukea liikenteen ja elinkeinojen vaikutukset sekä kaavoituksen epäonnistumiset.

Karjalan kartoissa olen poistanut käsin esimerkiksi aidat. En usko että risu- tai piikkilanka-aidoilla olisi ollut merkitystä sodassa, ja nyt niitä ei ole enää olemassa. Yleiskatsauksellisuus paranee paljon, jos siirtää kartat nykyiseen merkintätyyliin eli korvaa puuston merkit kauttaaltaan pelkillä väreillä. Joku muu oikokoon kartat liukuväreillä ja rakentakoon niistä kolmiulotteisia.

Joka sanoo, että kartta on karkea ja rajoitetusti kelvollinen kuva todellisuudesta, ei ole miettinyt asiaa. Maaperäkartta selvittää jotain, mikä ei ole aistein havainnoitavissa. Tähtikartta antaa sangen väärän kuvan silmienkin todeksi väittämästä – etäinen linnunratajärjestelmä näyttää aivan samalta kuin lähellä oleva tähti.

Karttojen muokkaaminen on niiden tutkimista ja siis tietojen hankkimista. Niiden muokkaaminen on eräänlaista käsityötä, joka siis pitää mieltä kunnossa. Väline (ohjelmisto) saisi olla kohtalaisen hyvä, jos tuloksella ja sen saavuttamiseen käytetyllä ajalla on jokin järkevä suhde. Photoshop 5 antaa mahdollisuuksia melkein vaikka mihin. Kuutoseen siirtymiseen en näe syytä.

Tasa-arvon maa

2012-05-08T00:04:00.002+03:00

Jatkaakseni Nokiasta Suomi näyttää eroavan kaikista muista Euroopan maista näissä kohdin: maa oli tasa-arvoisen, oikeastaan viheliäisen köyhä. Varakas tai rikas yläluokka oli tavattoman pieni ja vieraskielinen tai vierasperäinen. Euroopan viimeinen nälkäkatastrofi oli sattunut juuri täällä 1868 – 1869.

Seuraavalla vuosisadalla eli 1900-luvulla maa kävi kolme sotaa. Inhimillinen kärsimys on sama asia kuin sota. Silti: espanjantauti tappoi 1918 – 1919 hiukan enemmän ihmisiä kuin kansalaissota ja vankileirit.

Toisen maailmansodan seurauksista saa olla eri mieltä. Itse väitän olevani järjellisin perusteluin sillä kannalla, että lopputulos oli paljon parempi kuin se, jonka vihollisemme Neuvostoliitto oli meille miettinyt. Sotatuhot olivat suuret – paitsi jos niitä vertaa. Suomi 2,6 %, Viro 4,4, Liettua 14,3, Latvia 11,8, Puola 16, Saksa 10 % (U.K. 0,9 ja U.S.A. 0,3 – Neuvostoliitto 13,9.) Nämä ovat Wikipediasta poimittuja lukuja, jotka voi laskea monella tavalla.

Sekä kommunistit että porvarit olivat aivan samaa mieltä siitä, että suuret liikeomaisuudet ja niiden jakaminen ovat erittäin kiinnostavia kysymyksiä. Poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen eliitti koostui henkilöistä (aluksi melkein pelkästään miehistä), jotka olivat majailleet samoissa korsuissa vuosia; eräät olivat majailleet samoissa toimistoparakeissa. Tuleva SAK:n puheenjohtaja (Niilo Hämäläinen) oli ollut tulevan STK:n puheenjohtajan (Päiviö Hetemäki) luottomies rintamalla. Helsingin uusien lähiöiden papeista monet, kuten Paavo Arhinmäen isoisä (Munkkivuori) olivat voittaneet kirjavan ja herravihaisen miehistön luottamuksen teoilla eivätkä sanoilla. Esimerkiksi myöhempi merkittävä kommunistijohtaja Aarne Saarinen sai tiettävästi kokemusta myös herrojen kanssa pelaamisesta huoltopuolen aliupseerina. Niistä tehtävistä ei ole lauluja kirjoitettu, mutta erittäin hankalia ne osasivat olla.

Katsoin vasiten tätä kirjoitusta varten vuoden 1969 kohulaulun ”Laulu 20 perheestä”. Väitteen mukaan nuo perheet olivat perineet omaisuutensa eli saaneet sen epäoikeudenmukaisesti ja kilpailematta. Olin jo vuonna 1969 sitä mieltä, että lista oli aivan asiantuntematon. Juuri tänä päivänä nimiluettelo kertoo kaiken, esimerkiksi Erkko, Frenckell, Donner, Björnberg, Rettig…

Petri Revon 2000-luvun uudistetussa versiossa ovat sitten kärjessä Wahlroos, Ollila ja Vainio.

Rahamiesten ja valtiovallan eli ihanteellisessa tapauksessa poliitikkojen mielipiteet ja painotukset eivät hevin kohtaa. Taloudellinen kasvu on välttämätöntä. Siitä ei ole syytä riidellä. Mutta taloudellisen kasvun tuolla puolen on ”painolasti”, jonka näkyvin ja kuuluvin osa on nuoret työttömät. Ja niitä on muitakin ryhmiä ehkä yhteensä kolmannes kansasta on tuomittu tuottamattomuuteen.

Siinä ei ole ihmettelemistä, että rahapuolen miehet ja naiset eivät kiinnostu näistä ihmisistä, mutta kovin monella heistä on äänioikeus. Äänioikeuden leikkaaminen, joka on mainittu kukaties provokaatiomielessä käynnistämään keskustelua, on keino, josta Saksassa saatiin laajat kokemukset 1930-luvulla.

Ajatus osoittautui huonoksi. Selitän tämän viittaamalla ”Tuntemattoman sotilaan” tunnettuun kohtaukseen. Hullu eversti Karjula saa raivokohtauksen kuultuaan, että haavoittuneet on kannettu soitten läpi motista mutta konekiväärit on jätetty. Linna kommentoi, että jopa Karjulan himmeä ymmärrys kertoi, että nyt tuli sanotuksi jotain liikaa, koska ympärillä omat miehet alkoivat vedellä liikkuvia taakse.

Jalkaväkimies, jolla sanotaan suoraan, että haavoittuneita ei tuoda tulesta, lähtee ensimmäisenä montustaan.

Samoin käy teollisessa ja jälkiteollisessa yhteiskunnassa. Kun huono-osaisille ilmoitetaan, että teidät jätetään, sangen moni hyväosainenkin irtautuu asemistaan ja lähtee ”Saimaan saarille” ja kovaa.

Tällä tavoittelen eettisiä aatteita mainitsematta järjellistä selitystä liiallisen korskeuden vaarallisuudesta. ”Itkin koko matkan pankkiin”, sanoi entinen mies kuultuaan perintötätinsä viimein kuolleen. Moni on itkenyt. Mutta ei pitäisi mainostaa. Jopa niin kunniallisella asialla kuin pankkiin mennessä voi kävellä nyrkkiin.

Kiitos kaikesta ja rahat takaisin

2012-05-07T00:02:00.004+03:00

Kiitos kaikesta ja rahat takaisin, Jorma Ollila. Vanhentumislain mukaan kolmen vuoden bonukset riittävät.

Sanoit haastattelussasi, että johtajien palkat ovat Suomessa huonoa eurooppalaista keskitasoa. Se oli oudosti sanottu. Palkkiot ja bonukset pitäisi maksaa yrityksen liikevoitosta. Julkaistun taseen tiedot on aika helppo muuttaa todellisiksi. Jos liiketoiminta ei ole tuottanut tulosta, ei tule palkkioitakaan. Jos liiketoiminta tuottaa tappiota, johtajat maksavat.

Liikkeenjohto on asettunut palkanmaksajiensa liikekumppaneiksi. Eivät he ole enää mitään johtajia, vaan yrittäjiä. Ja yritystoimintaan kuuluu riski. Kun riski toteutuu, sitä sanotaan tappioksi.

Yhdysvalloissa kiukkuinen oikeistokin alkaa olla sitä mieltä, että bisneseliitti, poliittinen eliitti ja kulttuurieliitti eivät tiedä enää mitään siitä, miten 89 % kansasta ajattelee ja elää. Tuo edellinen kappale kuvastaa luuloni mukaan heidän käsityksiään liian korkeista palkkatuloista.

Meillä muuan pankkiiri julkaisi kirjan, jossa hän sanoi aika suoraan, ettei sillä ole väliäkään, mitä ihmisille tapahtuu. Hän ei selvästikään ollut katsonut television luonto-ohjelmia. Muurahaisista, termiiteistä ja torakoista ei pääse eroon millään. Niitä eivät pidättele aidatut asuinalueet eivätkä aseistetut vartijat. Väitteen mukaan torakoihin ei tehoa edes atomipommi.

Yhtenä torakoista haluan palauttaa mieleen, että pikkuväen miljoonavuotisen perinteen mukaan epäonnistunut liikkeenjohtaja paloitellaan ja syödään.

Erehtyminen on luvallista ja luonnollista. Se on lähellä tieteen ja tekniikan ydintä. Toisin kuin joku Edison väitti, erehtyminen on hauskaa ja ainoa järkevä tie onnistumiseen.

Nyt on kuultu Elopin erittäin huono vertaus erääseen kultamitalijuoksijaan. Noissa kisoissa on se helpotus, että juostava matka on ilmoitettu etukäteen. Liike-elämässä näin ei ole. Virenin todellinen keino, parempien eli kiriherkempien juoksijoiden näännyttäminen jatkuvasti lisääntyvällä vauhdilla on sopiva vertauskuva; kaatuminen voittojuoksussa oli sankariteko, josta olisi saanut vaieta. Ei bisneksessä pidä tavoitella sankaruutta. Se ajattelutapa kuihtui Harvard Business Schoolissa aika kauan sitten. Asiaa voi kysyä suomalaisilta sisäisiltä sankareilta. He ovat kyllä aika hiljaisia poikia.

Olisiko Applelle pärjännyt? Ehkä ei. Menestys oli historiallinen. He osasivat ja taitavat edelleen osata keinon, miten kootaan sinänsä aivan tunnetusta tekniikasta mainio paketti ja meikataan se. Nokian yhtiökokouksessa luvattiin kuunnella yleisön tarpeita ja toimia niiden mukaisesti. Sitä oli surullista kuunnella. Apple kehitti tuotteita, joita ihmiset eivät tienneet tarvitsevansa mutta ymmärsivät heti nähtyään, että tuossa!

Kuka kaipasi filmitöntä kameraa, jollainen oli ollut tieteellisessä ja sotilaskäytössä vaikka kuinka kauan? Kun ihmiset näkivät ensimmäiset toimivat digikamerat, vanha ja vallitseva tekniikka katosi markkinoilta alle vuodessa. Uusi on useimmissa käyttötilanteissa parempi ja hinnat ovat nykyisin järkeviä.

Sanomalehdistö toimii Nokian filosofian mukaisesti. Se yrittää kehittää vakiintuneelta pohjalta uuden teknologia tuotetta, ja epäonnistuminen on seurannut toistaan. Hesarin uusi verkkolehti on sinänsä hyvä, mutta miksei kukaan ole toteuttanut yleiskatsauksellisuutta ja selaamista, vaikka keinot ovat olemassa, esimerkiksi ikkunointi tai kurkistus (Google, CoolIris). Eivät ihmiset halua lukea, vaan plarata.

Kognitiivinen eliitti on ottanut ratsuväkimuseosta käyttöön sanonnan ”jalkautuminen”. Ajatukseen taitaa kuulua sekin, että vaikka olisi kuinka kalifi, joskus voisi pukeutua ryysyihin ja kulkea henkivartijoiden turvin tavallisen pöljän kansan kuhinassa. Sadun mukaan itse Harun-al-Rashid teki tätä. Jorma Ollilaa en ole nähnyt notkumassa assan kiskalla enkä liioin Kallasvuota enkä Elopia. Tirrin olen nähnyt; muistaakseni suunnittelimme kerran hänen ja Mäntylän kanssa digitaalista sinappia, jota käyttäen voisi myös jättää viestejä erilaisiin pintoihin.

Digisinappi ja ketsuppi suoraan rintamuksille…? Ei hullumpaa..

Frans G. Bengtsson

2012-05-06T00:02:00.002+03:00

Valpas kommentoija huomasi, että alkuperäinen lähteeni Gertrude Belliin ei voinut olla mikään muu kuin Frans G. Bengtssonin essee pitkätukkaisista merovingeista ynnä muusta kertovassa niteessä.

Bengtssonin ”Orm punainen” on myynnissä joka suhteessa huoliteltuna niteenä, joka sisältää teoksen molemmat osat. Olsonin vanha suomennos on tarkistettu pieteetillä.

Bengtsson oli aika selkeästi demokratian vastustaja ja rasisti ja ihannoi romanttisesti kaikkea sotilaallista, etenkin Kaarle XII:ta. Hän sai jotenkuten tehdyksi lisensiaatintyön ruotsintamastaan Thoreaun ”Waldenista”, mutta tohtoria hänestä ei tullut, ja useat suuret käännöstyöt jäivät kesken.

”Orm” oli kuitenkin valtava menestys ja sitä luetaan ahkerasti edelleen, syystä. Myös esseeniteet ovat jatkuvasti myynnissä. Esseitä ei ole tietääkseni suomennettu. Tähän blogiin olen kerran kääntänyt lystäilyn Othellosta ja jalkapallotoimittajasta. Sitä useammin olen viitannut häneen tai käyttänyt hänen aineistoaan hyväksi.

Mielestäni hän oli Pohjoismaiden ylivoimaisesti paras esseisti, aivan omaa luokkaansa. Samantasoisia ei ole maailmallakaan monta. Vaikka hänen urastaan ei tullut akateemista, hän oli perehtynyt hyvin etenkin keskiajan kirjallisuuteen, sekä proosaan että runouteen. Antiikin tuntemus lankeaa luonnostaan.

Todellisuudessa Bengtsson ei liene osallistunut poliittiseen toimintaan. Hän osoitti jo 1930-luvulla olevansa raju ja kiihkeä natsismin vastustaja. Silti hän ei ole oikein Ruotsin kuningaskunnan vallitsevan mielipiteen suosiossa. Sitä voi ohimennen ihmetelläkin. Jan Myrdal, joka reportterina ja esseistinä lienee julkaissut kauhistuttavimmat kirjat mitä kuvitella saattaa (muun muassa Kiinan kulttuurivallankumouksen ja Pol Potin juhlistamiseksi) on ruotsalaisten silmissä merkittävä henkilö. Bengtsson ei ehkä ole.

Nykyiset lukijat eivät oikein osaa arvostaa kirjoittajaa, joka ei ole kumouksellinen ajattelija eikä erityisen innostunut ajankohtaisista tai epäajankohtaisista teorioista. Hän teki suuren palvelun referoimalla moniakin kronikoita, jotka olivat kielen vuoksi käytännössä lukijoiden tavoittamattomissa (Joinville, Froissart, Villhardouin jne.) Hän löysi hurjia tarinoita. Toursin piispa Gregoriuksen ajoittainen epätoivo frankki-kuninkaiden seassa on tyypillinen tapaus. Bengtsson on puoliksi keksinyt omasta päästään ”helpotetut kymmenen käskyä” kuninkaille. (Olen verrannut alkuteoksen, joka on Historia Francorum). – Älä varasta – ainakaan ehtoollisastiaa. Älä tapa – ainakaan jumalanpalveluksen aikana niin että papin kasukka kastuu verestä. Älä tee huorin, siis alttarilla. Ja niin edelleen. Chilperikin, Guntchrammin ja piispoiksi korotettujen suurrikollisten Saloniuksen ja Sagittariuksen hahmot piirtyvät lähtemättömästi lukijan mieleen.

Merkinnöistäni päätellen hankin ja luin Bengtssonin esseet 1971, jolloin alkuperäinen ja oikea kustantaja Nordstedt julkaisi ne taskukirjoina. Siitä pitäen olen mietiskellyt, pitäisikö niitä suomentaa.

Olen kokeillut. Ehkä se mitenkuten onnistuisi. Kirjoitan tämän selvittääkseni ongelman. Vastaukseni on: ei. Ne ovat sidoksissa aikaansa ja kieleensä niin että niiden esitteleminen suomalaiselle nykylukijalle on samalla tavalla turha hanke kuin alan suurten brittien, Charles Lambin ja William Hazlittin. Harrastunut lukee ne alkukielellä.

Bengtssonin tapauksessa varoitan. Henkilö joka luulee osaavansa ruotsia hyvin työlästyy hyvin todennäköisesti näiden esseiden parissa. Kieli on sekä oikeasti vanhaa että arkaaisilla muodoilla ja käänteillä iloittelevaa, pitkäiskuista ja kaikin puolin jokseenkin kaukana tämän päivän asiaproosasta. Suomessa ei ole vertauskohtaa – paitsi ehkä paikoin Tuomas Anhava, joka muuten lienee neuvonut Bengtssonin Paavo Haavikolle, joka puolestaan sai sieltä melkein valmiina kuunnelman ”Audun ja jääkarhu” ja keskeisen aineksen oopperalibrettoonsa ”Kuningas lähtee Ranskaan”.

Bengtsson antaa kertomuksen valloittaa ja on parhaimmillaan kuin Topelius ilman tätimäisyyttä. Ja Topelius oli kertojana Suomen ja Ruotsin kirjallisuuden johtavia kykyjä – suositan esimerkiksi teosta ”Tähtien turvatit” (Stjärnornas kungabarn), joka etenee kuin hirvi alkukantaisessa metsässä Kristiina-kuningattaren ja älyllisesti hänen veroisensa torpantytön tarinana.

Ajatuksia edellisen johdosta

2012-05-05T00:06:00.005+03:00

Kootessani eiliseen kirjoitukseen eri lähteistä tietoja Gertrude Bellistä mietin mielessäni, miksi ja miten Englanti on onnistunut luomaan sekä aitoja että kuviteltuja sankareita niin erilaisina kuin amerikkalaiset vastineensa.

Miettiessäni kaikkeen (paitsi perhe-elämään) pystyvän Bellin aidosti lähes uskomattomia vaelluksia ajoittain hyvinkin verenhimoisten paimentolaisten keskuudessa aavikoilla ja autiomaissa, minua vainosi Modesty Blaise.

Tämä sankaritar vaelsi kirjoittajansa kuvitelmissa Lähi-idässä, puhui arabiaa ja sen eri murteita, asuin pitkään Tangerissa ja ystävystyi syvästi erinäisten beduiinijoukkojen ja sheikkien kanssa.

Tiedän itse, että mielleyhtymä on hyvin omituinen. Haluan kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että englantilaiset ovat tuottaneet näyttämöllä miellyttäviä ja mielihyvää herättäviä yli-ihmisiä. Samaa ei voi oikein sanoa amerikkalaisista, ranskalaisista eikä tietenkään saksalaisista.

T.E. Lawrence ja Bell olivat kirjaimellisesti legendoja jo eläessään. Ehkä tyylilajin alkujuureksi on kuitenkin nimettävä Sherlock Holmes, jonka seikkailut alkoivat 1887 ja päättyivät ensimmäiseen maailmansotaan. Rinnalla tai tuoreeltaan riemastuneina on mainittava Kipling (viidakkopoika) ja tavallaan H.G. Wells.

Lajityypin olivat keksineet Yhdysvalloissa Poe ja toisaalta Ranskassa Dumas. Muskettisoturit ja muut olivat kuitenkin vain verrattomia miehiä ja suurenmoisia miekan käyttäjiä. Saksassa virkansa ryypännyt pikkuvirkamies Karl May alkoi sepittää Amerikan mantereelle sijoitettuja seikkailujuttuja, joiden suosio oli suunnaton, myös Suomessa. On väitetty, että ne olisivat vaikuttaneet ratkaisevasti itsensä Hitlerin maailmankatsomukseen. Ja perinteen kasvualustaa oli Rousseaun henkinen James Fenimore Cooper, jonka Nahkasukka ja Viimeinen mohikaani elivät lukijoiden mielikuvituksessa 150 vuotta.

Britit keksivät keinot kertoa tarinoita, joiden päähenkilöt eivät enää olleet uskottavia, tavalla joka on täysin uskottava.

Tuohon samaan sarjaan olisi varmaan lisättävä C.K. Chesterton. Mutta sotien jälkeen tuli joka suhteessa täysin mahdoton James Bond, luultavasti viihdeteollisuuden suurimpia menestyksiä, ja nais-Bondiksi väitetty Modesty Blaise, jonka suosio kirjojen päähenkilönä ei noussut pilviin. Sarjakuvasankarinakin hän oli vain suosittu. Mutta jotain maagista tuossa hahmossa on.

Väistämättömästi huipennukset ovat kaksintaisteluja. Oma suosikkini on tietääkseni suomennoksena hyvin vähälle huomiolle jäänyt ”Hopeajumalatar” (Silver Mistress). Pakoon pyritään tippukiviluolan kautta ja kannoilla on ylivoimainen tappelumestari, joka saavuttaa. Asiaan kuuluva eroottinen annos saadaan öljystä, jota Modesty hieroo alastomaan ruumiiseensa. Sitten paha mies käy kimppuun, ja kirjoittaja on keksinyt nerokkaan ratkaisun. Modesty Blaise saa ihonsa liukkaudesta hiukan apua vihollisen hirveää otetta vastaan – ja kaataa miehen mukanaan luolan jääkylmään lampeen.

Vedessä on hyvin vaikea lyödä, vaikka olisi mikä karatemestari. Öljy säilyttää hiukan ruumiinlämpöä. Ja niinpä maailman parhaana pidetty tappelija kokee kohtalonsa ja kelluu ennen pitkää kasvot vedessä.

Ratkaisu eli juonen käänne on luullakseni täysin mahdollinen. Vedessä voi vain kuristaa, ja se edellyttäisi taas pitävää otetta…

On Modestyissä muitakin huimia oivalluksia. Itseään nopeamman Erään mielipuolisen revolverisankarin Modesty Blaise nitistää oivalluksella, jonka hän varmaan sai seurattuaan tämän uskomatonta harjoittelua. Vihollinen harjoitteli radalla. Siksi kaksintaisteluun pakotettu Modesty luotti vihollisen hutiin vetämällä revolverinsa jo kun vihollinen oli 50 metrin päässä. Tämä oli mestari vain 25 metrin matkalla eikä koskaan ehtinyt katua erehdystään.

Jotain peräti brittiläistä ja hämärästi Gertrude Belliin liittyvää tässä on. Ja onhan tyylilajissa vielä yksi nainen, ei sankari vaan kirjailija – Agatha Christie, jonka kyky kääriä mysteerijuttuja hipoi sekin käsittämätöntä. (Tosin en ole itse sen lajityypin fäni.)

Merkillistä väkeä

2012-05-04T00:09:00.002+03:00

Luullakseni kukaan tämän kirjoituksen lukijoista ei ole koskaan kuullut Gertude Bellin nimeä.

Hän oli monessa asiassa samanlainen, samoista asioista kiinnostunut henkilö kuin ystävänsä T.E. Lawrence eli Arabian Lawrence. Molemmat kuolivatkin 1920-luvulla.

Lawrence käänsi huvikseen ”Odysseian” englanniksi. Käännös on hyvä. Bell oli valmistunut parhailla mahdollisilla arvosanoilla yliopistosta pääaineenaan uuden ajan historia, mutta kiintyi kieliin ja opetteli normaalin valikoiman lisäksi täydellisesti persiaa ja arabiaa. Kirjeistään päätellen hän joutui tekemään tosissaan töitä oppiakseen arabian välttämättömine kurkkuäänteisine kiertoilmauksineen. Hän käänsi englanniksi Hafizin runot.

Bell menetti Gallipolin taistelussa miehen, jolle hän olisi ehkä mennyt. Tosin mies oli jo naimisissa. Niinpä hän jäi naimattomaksi ja sai riesakseen Winston Churchillin (joka oli Gallipolin sinänsä viisaan mutta katastrofaalisesti päättyneen hyökkäyksen isä).

Hän oli kartoittanut erämaan Arabiasta Syyriaan ja osallistunut kaivauksiin eri puolilla Lähi-Itää, etenkin Eufratin varrella. Kun kävi ilmi, että kreikkalaisten kohteiden paikantaminen tuotti kielellisiä vaikeuksia – hän sanoi, että idässä suhtautuminen puhumiseen on aivan toinen kuin lännessä – hän opetteli turkkia ja nykykreikkaa.

Gertude oli ensimmäinen nainen, joka toimi upseerin arvoon nimitettynä ison Britannian sotilasvakoilun agenttina ja pian Kairon toimiston johtajana.

Äkkipäätään ei keksi, miksi hänestä ei ole tehty elokuvia eikä televisio-ohjelmia. Kirjoja kyllä on. Syy voi olla epämukavat mielipiteet. Hän jopa epäili naisliikettä ja viittasi oman sukupuolensa fyysiseen heikommuuteen ratsastettuaan hevosella ja kamelilla kesällä ja talvella tuhansia kilometrejä erämaassa ja valloitettuaan kiipeilijänä ensimmäisenä naisena useita Alppien huippuja. Hän oli yhtä suorapuheinen kuin itsetietoinen. Yliopiston suullisessa lopputentissä hän aloitti kaikkien kuullen mainitsemalla, että kuulusteluun luetun kymmenosaisen teossarjan kirjoittaja, kuulusteleva professori, oli tehnyt virheellisiä johtopäätöksiä pääasiasta, kuningas Jaakko I:stä. Lisäksi hänellä oli tilaisuudessa ruskeat kengät, mikä oli vieläkin ennenkuulumattomampaa.

On arvailtu, että hän oli hermoille käyvä henkilö ja että mahdolliset kosijat luikkivat lipettiin tai rukkaset saatuaan hirttivät itsensä, koska epätavallisen älykkyytensä ja nopeaoppisuutensa lisäksi Gertrude oli kaunis nainen ja nautti pohjattomasti elämästä. Loisteliaissa kirjeissään hän suhtautuu samalla elämänilolla puutarhan kaivamiseen sisaren lapsien kanssa kuin Nebukadnessarin palatsin kaivamiseen myöhemmässä Irakissa – jonka monenlaista kuuluisuutta saaneen arkeologisen museon hän perusti.

Myös Irakin valtion perustaminen on aika pitkälle hänen syynsä. Englanti oli ottanut ”järjestääkseen” alueen, jolla kuka kulloinkin oli käynyt sotaa ketä milloinkin vastaan hyvät 500 vuotta. Öljylöytöjen todellista suuruutta hän ei ehtinyt nähdä. Sitä vastoin hänellä tuntui olleen 1920-luvun alussa vainu sionistien silloin esittelemän aatteen aiheuttamista komplikaatioista ja vielä uskomattomammin ”kulttuurien yhteentörmäyksestä”, joka puhkesi sotimiseksi 1990-luvulla.

”Erämaan kuningattaresta” on myynnissä parikin elämäkertaa ja useita hänen omia teoksiaan. Tieteelliset tekstit ovat luonnollisesti vanhentuneet ajan saatossa.

Kirjoitin nämä merkinnät esittääkseni epäilyn, että merkittävien naisten elämäkerrat jätetään edelleen kirjoittamatta lukuun ottamatta niitä tapauksia, joissa tapahtumat ja tunnelmat sattuvat vastaamaan aikakauden vallitsevia ennakkoluuloja ja suosituimpia harhakäsityksiä. Ensimmäisen maailmansodan aikana kaikki luulivat tietävänsä, ettei naisihminen kykene yhdistämään oppineisuuteen ja ymmärtämisen haluun sekä lisäksi järjestelmälliseen vakoiluun perustuvaa asiantuntemusta suurpoliittiseen suunnitteluun.

Se on helppoa

2012-05-03T00:03:00.000+03:00

Kommentti antaa aiheen palata luentoesimerkkiin. Tekijänoikeus ja muu IPR ei ole vaikeaa, mutta se on kohdittain aika monimutkaista. Alan oppiminen ei edellytä tavallisesta poikkeavia kykyjä. Vaivaa se vaatii.

Sopivia vertauskohtia löytyy. Esimerkiksi vero-oikeus tai eläkelainsäädäntö. Luonnontieteistä löytyy vastakkaisia esimerkkejä. Minulle on vakuutettu, että korkeakoulumatematiikan oppii, jos on ylioppilaaksikin päässyt. Sitä vastoin eräät sellaiset matematiikan osat, joista kirjoitetaan väitöskirjoja, ovat aidosti vaikeita. Toinen vastakkainen esimerkki voisi olla musiikki. Tätä nykyä arvioidaan, että melkein kuka tahansa oppii laulamaan ihan kivasti, jos saa hyvää opetusta ja jaksaa harjoitella. Edistyminen ammattimuusikoksi sitä vastoin edellyttää niin sanottua lahjakkuutta eli erilaisia intuitiivisia kykyjä. Kuorolaiseksi kelpaat, kuoron johtajaksi et välttämättä etene.

Edellisyönä heräsin ajatukseen, että olikohan terassin lämmitin (reflektori) jäänyt päälle. Ei siitä vaaraa olisi ollut, mutta turhaa tietysti. Ei ollut. Vaimo oli tämänkin asian muistanut.

Viime yönä heräsin tuskaiseen tunteeseen, etten ole käynyt työmaalla katsomassa esittelylistaa moneen päivään, ehkä en moneen viikkoon. Sellainen on anteeksiantamatonta. Kun olin hiukan havahtunut, muistin etten ole ollut esittelijänä 21 vuoteen. Huoli oli siten aiheeton. Lisäksi mieleeni juolahti, että olen eläkkeellä. Jos menisin tuomioistuimiin, heittäisivät mokomat ulos. Ja taisin olla siinä välissä 14 vuotta yliopistollakin erilaisissa tehtävissä.

Ennen kuin nukahdin, päätin kirjoittaa, että ei tekijänoikeus ole mitään rakettitiedettä. Suomessa sanottiin ennen ”korkeampaa matematiikkaa”.

Arvioisin, että lakimiehiä, jotka osaavat tuon alan kohtuullisen hyvin, on meillä tällä hetkellä 500 – 1000. Hyvin osaamisella tarkoitan pääperiaatteiden ymmärtämistä, keskeisien termien tunnistamista ja kolmanneksi sitä tärkeintä, nimittäin intuitiota, jonka turvin osaa sanoa oikeaan aikaan, että asiaa on erikseen selvitettävä eli että ei tiedä. Sen jälkeen otetaan kirjat esiin ja otetaan asiasta selvä. Perehtyneisyydestä jokin osa onkin kykyä opetella omaa alaansa jatkuvasti.

Annan tämän neuvon nuorisolle. Esimerkiksi rikosoikeudessa ei pidä luottaa muistiinsa teeskentelemällä tietävänsä. Erehtymisen vaara on liian suuri. Sama koskee IPR:ää. Lakeihin ilmaantuu vähän väliä lisäyksiä ja muutoksia.

Ellei asia tunnu aivan selvältä, oikeuskäytännön toteaminen on tarpeen. Hovioikeuskäytäntöä ei saa unohtaa.

Ennen oli suosittua keskustella, onko juridiikka tiedettä vai ei. Muistaakseni keskustelu ei päättynyt, mutta taisi se jotenkin lopahtaa. Ala on saanut arvoa, kun elinkeinoelämässä ja osittain hallinnossa edetään holtittomasti yhä sotkuisempiin rakenteisiin. Ehkä raha- rahoitusala sopivat esimerkeiksi. Itse en osaa selittää kansainvälisistä johdannaismarkkinoista enempää kuin pääpiirteet ja käsitykseni Suomen Kreikan vakuuksien filunki-luonteesta on arvaus, ei tieto.

Lakimies, jolla olisi omaperäisiä, harvojen käsittämiä ajatuksia, täytyy siirtää kiireesti muihin tehtäviin, esimerkiksi lakaisemaan pihamaata. Koko alan perusidea on rakennella sellaisia säännönmukaisuuksia, joiden turvin ihmiset tohtivat toimia. Siksi on aina viisainta käyttää tavanomaisia ja tuttuja rakenteita, jotta vieraat ja vihamieliset tahot, kuten tuomioistuimet, soveltaisivat systeemeitä aiotuin tavoin.

Sivullisten oikeussuoja edellyttää sekin, että takuu tarkoittaa nimenomaan takuuta ja tekijänoikeus tekijänoikeutta. Kun ajattelen aika hyvin tuntemaani toimintaa virkatuomarina ja asianajajana ja kolmanneksi vielä liikejuristina, elinkeinojen kentässä mieleeni tulevat vertauskohtina kirvesmies, muurari ja rakennusmestari. ”Arkkitehtejä” on muutama oikeusministeriössä ja eduskunnan valiokunnissa. Sankariarkkitehteja ei ole onneksi ollenkaan.

Toisten juristien perustehtävä on hommata lautoja ja nauloja ja rakentaa niistä koirankoppi. Toisten, näiden virkatuomareiden, tehtävä on kuulla todistajia ja asiantuntijoita ja tuomita, että kun rakennelmassa on orret ja metalliverkot, tulos on kanakoppi eli jotain muuta kuin oli tarkoitus saada aikaan. – Niin, ja varokaa taiteellisia tekijänoikeusjuristeja. Heillä voi olla kiusaus ymmärtää oman mielensä mukaan tekijänoikeuden suojaamia kohteita, kuten kirjoja ja musiikkia. Sellainen peli ei vetele.

Mainio tekijänoikeuden helpotus

2012-05-02T00:02:00.002+03:00

Maanmittauslaitos on perinteisesti ilmoittanut, että sillä on yksinoikeudet kaikkeen kartta-aineistoonsa.

Hienotunteisuussyistä kukaan ei ole väittänyt vastaan. Minulle on aika epäselvää, kuka on vaikkapa 1936 julkaistun topografikartan tekijä. Mittaus ei tuota tekijänoikeutta ja karttamerkit ovat tai ainakin niiden olisi pitänyt olla määritelmän ja mallin mukaisia, yksikäsitteisiä kuvioita ja värejä.

Olisivatko noiden karttojen tuntemattomat ”tekijät” eläneet vielä 1990-luvulla? (Ylimenosäännöksen vuoksi päättynyt 50 vuoden suoja-aika ei useimmissa tapauksissa pidentynyt, kun omaksuttiin 70 vuoden suoja-aika.)

Luultavasti yhteisteosten suoja jatkuu, kunnes viimeisenkin tekijän kuolemasta on kulunut tuo 70 vuotta.

Siis esimerkki: kenellä on tekijänoikeus 1930-luvu Ison tietosanakirjan artikkeleihin? Käytännössä sanotaan että kustantajalla, joka on hankkinut kertakaikkiset oikeudet aikoinaan. Mutta entä kun on helppo osoittaa artikkeleita, joiden tekijät ovat kuolleet 30-luvulla…?

Joka tapauksessa päivän uutinen on kartta-aineiston avaaminen ilmaiseksi käytettäväksi. Avaaminen tapahtuu tänään mutta toimi jo eilen.

Ratkaisu on looginen mutta silti kehumisen arvoinen. Kartta-aineistoa ja ilmakuvaa tulee joka taholta ja karttapohjat ovat arkipäiväistyneet puhelinten ja navigaattoreiden vuoksi.

Ehkä sitä ei ole moni huomannut, mutta kartat ovat perinteisesti olleet sangen kalliita. Ns. peruskartan lehdestä vaaditaan ihan huomionarvoinen hinta, ja Autoilijan tiekartat eivät ole millään muotoa ilmaisia.

Vakaa käsitykseni muuten on, että digitaaliset kartat eivät alkuunkaan korvaa paperisia. Molempia tarvitaan. On hauska miettiä tiekartan ääressä, menisikö Raumalle Auran vai Euran kautta.

Luovutetun Karjalan kartat ovat muuten olleet kauan käytettävissä osoitteessa

www.karjalankartat.fi

Juuri tuo kartta-aineisto oli välirauhansopimuksen johdosta kiellettyä ja tuli ihmisten ilmoille vasta 1990-luvulla. Sitä on julkaistu kirjoina (”Kielletyt kartat”), joissa on arvokas paikannimihakemisto. Painotyön olisi kyllä saanut tehdä paremmin.

Suosittelen sotahistoriafriikeille esimerkiksi hakua Ihantala tai kylän nimellä Juustila. Suomen historia sisältyy kahteen korkeuslukemaan – Hepolampi ja sen lähiympäristö 1 m, Portinhoikan Kyöpelinvuori 100 metrin päässä 43 metriä.

Kun maanmittaushallitus on tehnyt päätöksensä, voi huoleti sanoa, että maastokarttojen myyminen tuntui vähän samalta kuin jos verohallitus olisi kerännyt tekijänoikeusmaksuja veroilmoituslomakkeista.

Antaa ajan näyttää, saanko syntymään päällekkäiskartan. Olen joskus ajanut täältä Fagervikiin käyttäen Suomen kartastoa 1898 tai 1920-luvun alun laitosta, josta on kaupoissa uusi painos. Siinä joutuu sananmukaisesti oudoille teille.

Seikkailua helpottaisi nykyisen tiestön haamukuva, joka olisi luuloni mukaan aika helppo photoshoppailla kokoon. – Helsingin kaupunki voisi kernaasti yhdistää vaikkapa 1930-luvun tai 1940-luvun lopun karttaa nykyisen katukartan. Luulen ett’ yllättyneitä asiakkaita riittäisi. – Isäni kävi koulupoikana telttaretkillä seudulla, jossa sijaitsee nykyisin Meilahti.