Ultramariini

 

Fra Angelicon freskot Firenzessä ja sen lähellä Fiesolessa ovat unohtumattomia.Se sininen!

Katsoin kotiin tullessani ja näin yöllä unta. Harakankellon (Campanula patula) sinivoletti lienee maailman kaunein väri. Nyt sitä on ympärillä runsaasti. Siitä tulevat mieleen Toscanan freskot ja siitä tuttu kysymys: missä määrin nyt näkyvä vastaa alkuperäistä.

Keskustelin asiasta tekoälyn kanssa. Tuo sininen on jauhettu Lähi-Idän kivestä, jonka nimi on suomeksi lapislatsuli (lapis lazuli).

Se on vanhimpia tunnettuja väriaineita. Vielä Firenzen taiteen suuruuden aikana tuo kivi jauheeksi hiottuna oli kalliimpaa kuin kulta.

Seuraava sukupolvi, etenkin Leonardo ja saksalainen, Italiassa usein oleskellut Dürer, viimeistelivät ilmaperspektiivin, jossa etäiyys häipyy sinertävään hämärään.

Kysyin tahallani ilkeästi tekoälyltä, tiesikö tämä sellaista Pekka Halosta, joka olskeli hänkin aikoinaan Firenzessä. Teköäly vastasi heti, että Halonen ratkaisi ylivoimaisena pidetyn ongelman talvisen metsän lumen maalaamisesta käyttämmällä Italiassa näkemäänsä tekniikkaa eli juri siniseen, lapislatsulin suuntaantaittuvia varjoja puhtaalla hangella.

Tiesimme, tekoäly ja minä, että tuo uusi ajatustapa tulee asteittain esiin Sienan 1300-luvun taiteessa ja että siellä kävi yli 100 vuotta sitten Ael Gallén-Kallela, jonka oli sattuneesta syystä kiireeti opittava freskomaalauksen keinoja. Nuo freskot ovat Kansallismuseon katossa, ja taulu “Kullervon sotaanlähtö” on suorastaan kopioitu Sienan kaupungintalon (Palazzao da Podestan) seinästä, jossa se esittää kondottieria, jonka nimi oli Guidoricci da Fogliana.

Leonardo loihti maalauksiinsa syvyyden ilman ääriviivoja, pelkillä väreillä. Se on ihme. Toisaalta: maailmassahan ei ole ääriviivoja. On värejä, ja etäisyyden sinerrys johtuu fysikaalisesti valon sinisen osan sironnasta eli minun mielessäni se on jotain samantapaista maan päällä kuin punasiirtymä tähtitaivaalla.

Oma hermostomme muokkaa värit kahdelle silmällemme kolmiulotteiseksi näyksi. Perspektiivi on meissä, ei luonnossa.

Venäjän tsaari Nikolai I oli siis tavallaan oikeassa, kun hän loppuun kuluneen anekdootin mukaan tarkasteli uutta Moskovan - Pietarin rautatietä ja kysyi insinööreiltä, miksi kiskot lähestyvät toisiaan ja menevät yhteen etäällä. Hänelle siis vastattiin, että se on näennäistä eli illuusio ja johtuu perspektiivistä. Johon tsaari siis ärähti parhaaseen venäläiseen tapaan: minä määrään. Venäjän rautateillä ei saa olla mitään perspektiiviä.

Olkoonn tämä samalla varoitus. Sain tilaamalla kirjastosta käsiini Tauno Karilaan 1949 julkaistun Suuren kaskukirjan, joka on täysin selvästi paras Suomessa koskaan julkaistu anekdoottikokoelma.

Anekdootti eli kasku on eri asia kuin vitsi. Näistä suurin osa on huvittavia, ja monelle nauraa ääneen.

Itsekeskeisesti tutkin samalla oman muistini rappeutumista. Luin tuota kirjaa ehkä 10-vuotiaasta 15-vuotiaaksi monta kertaa viikossa, kunnes siirryin Ollin pakinoihin ja T.J.A. Heikkilän “muistelmiin”.

Siksi luulin osaavani kirjan ulkoa. Ainakin olen kertonut usein siitä lukemiani sirpaleita, joiden keskushenkilö on usein joku merkittävä nainen tai mies.

Enpähän edes muistanut puoliakaan.

Ihmettelen ja hiukan ihailenkin keskinkertaisten nuorisonkirjojen tekijänä aikoinaan nimeä saaneen Tauno Karilaan, Oikku Jättiläisen toimittajan ja kirjallisen johtaja Yrjö Karilaan veljen, mainiiota kielitaitoa. Hänen niteessään on runsaasti monen Euroopan maan vastaavissa perusteoksessa painettuja juttuja tyyppiä mitä Goethe sanoi Schillerille Voltairen väittäneen Danten runoista jne.

Ettei van kysymyksessä olisi se yhä joskus mainittu yleissivistys, tässä tapausessa sangen sujuvassa ja sulavassa muodossa. Ystäväni Hannu Tarmio yritti aikoinaan Wsoy:n pääjohtajana samaa, mutta ei Hannu onnistunut. Ihan kuin luonnossakin lystin jutun kertominen on taito sinänsä ja niiden ryhmitteleminen mukaviksi kokonaisuuksiksi on freippaasti vaikeampaa kun jokin “Uuden runon kauneimmat”, joka oli muuten harvinaisen hyvä antologia. Runoudessa Suomen runttarenkin tyrehdyttyä maassa ei olekaan kunnollista lukemistoa, mikä kertoo meistä jotain ikävää. Ruotsalainen uusin runoantologia, joka on hyllyssäni, on verrattoman etevästi toimitettu järkäle.