Entä jos

 

Entä jos kirjapaino kesittiin jo noin 5 000 vuotta sitten?

Entä jos kirjoitus ja tallenne on perinteisesti sekoitettu toisiinsa?

Hakuteoksissa on tapana aloittaa tämän asian käsittely Sumerin nuolenpääkirjoituksesta, jollaista on kuvan poltetussa savessa. Kohta mainitaan Egypti, Intia ja Kiina, kunnes tulleen foinikialaisiin yhdistetty äännekirjoitus muutti käytännöt. Tämä “Foinikia” ei ehkä ollut valtio tai kana noiden sanojen nykyistä muistuttavassa mielessä. Heidän kohdallaan mainitaan usein “kanaanilaiset”.

Artikkeleissa oudostuttaa sodankäynnin puuttuminen kirjoituksella edistettyjen tarpeellisten taitojen luettelosta. Veronkanto ja vaurauden hankkiminen eivät välttämättä vaadi muistiinpanoja.

Sekään ei oikein korostu, että kun hyvin vanhat veistokset ja kallioon hakatut kuvat osoittavat mitä suurinta ammattitaitoa, kirjoittaminen lienee ollut sitä mitä suurimmassa määrin.

Sivuutamme sen, että juuri kukaan ei osannut lukea. Jopa poliittinen propganda esitettiin kernaasti kuvasarjoina, kute Rooman Trajanuksen patsaan tuhansia kuvia käsittelevä friisi. sen lukemine ei ollut käytännössä mahdollista, vaikka kahden puolen oli aikoinaan talot. Kuvien lukeminen ei liene ollut toivottavaakaan. Vielä melkein omana elinaikanamme esimerkiksi uskonnollinen viesti ja etenkin diktaattoreiden sanoma esitettiin kernaasti rakennuksilla ja seinämaalauksissa tai lasi-ikkunoilla.

Itse Hitler näyttää olleen saman hengen lapsia kuin Trump. Kesken muiden kiireiden, kuten sotien, hän heittäytyi halukkaasti suunnittelemaan etenkin arkkitehti A. Speerin kanssa ennen näkemättömiä rakennelmia. Ajatus lienee tarttunut Ranskan Versaillesista tai miksi Pariisista, jossa kirkkokin oli komeampi ja paljon vanhempi kuin Berliinissä.

Ajatukseni: tätä nykyä julkisuudessa välillä mainittu lukutaito oli hallitsevan luokan silmissä turha ja ehkä vaarallinenkin muoti. Ja Venäjän vallankumousta puuhattaessa 1917 jaettiin kyllä jokin määrä lentolehtisiä, mutta harvinaiset lukutaitoiset sotamiehet käärivät niistä sätkiä ja vetelivät henkeviä savuja. Kerenski, Lenin ja monet muut kiertelivät pitämässä puheita, mielellään auton takaistuimella seisten. Puheiden sisällöstä ei ole varsinaisesti tietoa, mutta kuulijat vapisivat innosta. Ainakin Kerenskin puhuessa. Lenin ei ollut siinä toimessa etevä. Hitler puolestaan kehitti taidon huutaa kuin rantapiru, kun taas hänen vankilassa kynäilemänsä “Taisteluni” tuskin herätti laajempaa mielenkiintoa sisällöllään.

Tulee mieleen Trump. Tämän hetken välinein voi jälkikäteenkin todeta, että hän pitämänsä puheet ovat merkittävin osin puuta heinää, ja asiansa hän esittää iskulausein, jotka eivät siis pahemmin poikkea Venäjän 100 vuoden takaisista kylteistä, kuten “leipää” tai “kaikki valta neuvostoille”. (Kumpikaan ei toteutunut.)

Varsinaisten alan miesten painatteet, kuten K. Marxin keskeiset teokset, herättävät lukijasssa epäilyn, mahtavatko ne tarkoittaa jotain.

Sumerin savitaulut ehkä olivat “kirjapaino”. Kun tuollaisen taulun rasvaa ja päälle kaataa sopiva notkeaa kalkkivelliä, joka kuivuu nopeasti, syntyy kopio, ja päivässä saa valmiiksi enemmän laattoja kuin edes tarvitaan.

Edelleen tallella olevat savitaulut herättävät kysymyksen, mihin kirjanpitoon tai verotukseen sellaisia tarvittiin.

Juuri ama kysymys tulee mieleen Kiinasta, jossa on ollut kehittynyt kieli ja kirjoitus vuosituhansia, Etelä-Amerikan Andeilta ja esimerkiksi inkojen hienosta solmukirjoituksesta.

Lähes poikkeuksetta tuhannet maata viljelevät joukkiot toimivat samalla tavalla. Yksinoikeuden väkivaltaan hankkineet (sotilaat tai muut rosvot) käyvät välillä viemässä sen, mitä suuri enemmistö on raatanut kokoon. Harvemmalla on ollut sitä iloa, jota luullakseni omat esi-isäni käyttivät Savo-Karjalassa eli polttivat kasken, mielellään naapurin mailla, ja veronkantajien tai muiden ikävien ihmisten lähestyessä livahtivat naapurimaan puolelle kätkettyään sitä ennen himoitut tavaransa. Suomessa vasta Pietari Brahen aikaan 1600-luvulla asialle yritettiin tehdä jotain, mutta tulokset olivat heikot, ja suomalaiset julistautuivat mielellään rutiköyhiksi.

Keskeinen ratkaisu olisi tie, ja sellaisia Suomessa oli vähän mutta esimerkiksi rooman valtakunnassa paljon, ja hyviä. Rautatie puolestaan lopetti huliganismin, jota sanottiin Härmän häjyjen toiinnaksi, erittäin nopeasti. Tieto kulki ja tarvittava määrä kasakoita saatiin paikalle esimerkiksi häihin ennen kuin tappelu oli edes parhaimmillaan.

Alaluokka

 

Kielestä on kadonnut sana “rahvas”. Joskus sen paikan ottaa “tavallinen kansa”. Se tuli muotiin, kun sana “työ” alkoi ottaa paikkaansa eri kielissä.

Tarkoittamatta ketään pääministeriä, suomen “orpo” on samaa sanojen perhettä kuin saksan Arbeit ja ruotsin arbete, työ, ja latinassa “orbus” viittasi etenkin orjatyöhön.

Aluksi luulin, kun ihastuin roomalaiseen oikeuteen, että joku oli nyt vain hienostellut. “Työlle” ei ollut edes nimeä, vaan termi oli “tekemisen tulosten vuokraaminen” (locatio conductio operis”), ja työn tulos oli siis kuin myöhemmillä säveltäjillä ikään “opus”.

Myös “palkka” oli ruma sana. Piireihin kuuluva ei koskaan ottanut palkkaa mistään. Tänäkin päivän tekijänpalkkio on “rojalti” tai “honoraari”.

Tietysti aatelismiehelle ja muille paremmille ihmisille saattoi ilmaantua säkillinen kultaa tai oman mielensä mukaan hallittavaksi kokonainen maakunta.  Mutta se oli lahja, esimerkiksi keisarilta tai henkilöltä, jollaisia alettiin myöhemmin sanoa pankkiireiksi. Sen sanan takana on “penkki”, jolla rahamies istua rönötti.

Kaupankäynti oli sopimatonta. Saksassa edes tavarataloketjun omistajia ei kelpuutettu seurapiireihin ennen ensimmäistä maailmansotaa. Tästä oli suomen kielessäkin merkki. “Kamasaksa” oli huijaamiseen taipuvainen rihkamakauppias. Ja muistelen omin korvin kuulleeni yläluokan pilkkaavan saksalaista tavaraa, joka oli “schlecht und billig” eli huonoa ja halpaa.

Sen muistan varmasti, että asiantuntijoiden mielestä todella huonon kameran haluava saattoi hankkia japanilaisen kameran, koska kaikki tiesivät, että ne olivat huokeita jäljitelmiä.

Mutta eivät saksalaiset eivätkä amerikkalaiset saaneet aikaan Canonin ja Nikonin kaltaisia 35-millisiä. Sama koskee kelloja. Kuka luulee, että markkinat räjäyttäneet aian tarpeeksi hyvät kellot, tyyppiä Swatch, valmistettaisiin Sveitsissä?

Viimeksi eilen luin juttua, jossa kerrottiin, miten kaikki nauroivat kiinalaisille vatsansa kipeäksi, kun hekin muka suunnittelivat ja valmistivat sähköautoja. Saman artikkelin mukaan kiinalainen Byd olisi jo nyt maailman suurin autonvalmistaja ja Euroopassa premiummerkitkin olisivat paiskanneet pyyhkeen kehään.

En ole varma, kuuluivat käsityöläiset alaluokkaan. Sanoisin että kuuluivat.

Ole hakenut tilaisuutta esittää huomautuksen Irma Sulkusen uudesta Lönnrot-kirjasta. Se nimittäin ei ole uutinen, että Lönnrot yhtä vähän kuin kukaan muukaan merkkihenkilö ei ollut aivan hänestä tehdyn kuvan kaltainen.

Kahdesta suomalaisten keksimää ja kokoon keittämää suomalaisuutta edustanesta räätälin pojasta Lönnrot oli se taitava, kun taas Kivi kaadettiin helposti. Alhaisosta itse nousseesta A. Ahlqvistista on muuten itsestään hyviä uusiakin tutkimuksia. Hän oli nerokas mies, mutta täysin pidäkkeetön.

Ellei hauskaa, ainakin kiinnostavaa olisi saada käsiinsä edes jossain määrin rehellinen katsaus maamme merkittävistä henkilöistä. Muistelen että jo Snellman ja Y.A. Wallin tappelivat juovuspäissään yliopistolla ja toisaalta taas sosiaalisilla superlahjakkuuksilla, kuten Z. Topeliuksella, oli kovia vaikeuksia yksityiselämässään. Kuten Mannerheimilla, jonka tyttäret eivät tainneet tuoda kunniaa oikein kellekään.

Sen vuosisada ehkä kaikkein ihmeellisin lahjakkuus saattoi olla Larin Paraske joka poti suurimman osan elämäänsä kaltoin kohtelua ja kovaa köyhyyttä. Hänen lausumiaan runoja on merkitty muistiin 32 000 säettä ja käsityömalleja on museo väärällään.

Mutta kun olen lukenut näitä Parasken omia runoja, sanoisin että ei hänelle taida löytyä vertaa maasta eikä kai koko Euroopasta. 

Ja tästä sitaisen kirjolituksen teemat nippuun kuin vappupallon.

Luulen olleeni paikalla, samoissa huoneissa, väliin äänessä, kun aikakausi vaihtui. Tekoäly eli AI on maailmanhistoriallinen käänne siinä, että Baabelin torni on kumossa. Kielten rajat voi ylittää helposti ja nopeastikin.

Mutta pelkkä kieli ei riitä. Blogin kommenteissa on asiaa Helsingin entisistä puliukoista, jotka näyttäytyivät pilapiirroksissa. Ruotsissa erittäin viinaanmenevä “Kolingen” oli suuri kuuluisuus Albert Engströmin pilapiirroksista, ja ainakin ruotalaisille yhteys Carl Mikael Bellmanin yli 200 vuoden takaisiin lauluihin oli selvä. Bellman kirjoitti ja sävelsi nerokkaasti aikakauden suosimia idylleja, joissa päähenkilöitä olivatkin pummit. Laulu numero 23 kertoo, miten Fredman makasi kapakka Kryp-in (ryömi sisäänI) edessä kesäyössä vuonna 1768 voihkien: äiti, kuka lähetti sinut isäni sänkyyn - vai pöydälläkö sain alkuni…

Ja Ranskassa clochardi el sillan alla rätteihin ja roskiin kääriytynyt henkilö kuului katukuvaan; olen itsekin katsellut. Joten eiköhän kysymys ole monen vuosisadan perinteestä.