Vetämäkurua pääsee Maantiekurua Suomulle. Juuri tämä oli ainoa reitti Kitiseltä Inariin, eivätkä löytyneiden kirjoitusten ja kirjojen mukaan kulkijat koskaan saaneet tietää, että idän puolella matalan harjanteen takana aukesi Luirojärven ja Lumikurun alue, parasta ja syvällisintä, mitä luonto voi näyttää.
Vongoivalla ja Jaurulla kyllä olisi, mutta sää on usein leijuva, ja silloin on vaarassa rikkoa paikkansa.
Kaksi tai kolme geologia on tehnyt tutkimuksen noista päätemoreeneista, jotka tulivat näkyviin jääjärven alta. Se seutu on hämmentävä kuin Siinain erämaa. Pitäisi olla Jumala oppaana, kuten siellä.
Ja oli kulkijoita, joiden silmään ei tarttunut. Tunturissa liikkui sotien aikana partisaaneja. Heit ei varmasti kiinnostanut. Ainakin kaksi itävaltalaista sotavankia karkasi Muurmannin radalta ja kulki varusteitta Suomen poikki Enotekiäisiin. Käsittämätöntä.
Toisesta tai kolmannesta kimmokkeesta havahduin Joel Haahtelan uusimman kirjan Talvikappeli aiheeseen ja aloin katsoa, viittasiko kirjan nimi jollain tavoin kirjaan “Talvipalatsi”. Ilmeisesti ei, mutta paljon parempi se on, aivan omaa luokkaansa.
Kiirehdin lukemaan myös pienoisromaanin “Yö Whistlerin maalauksessa”. Mieleni oli jo muuttunut. Meillä todella on korkeimman kansainvälisen luokan prosaisti. Joel Haahtela.
Oudosti hänen tekstinsä tuo mieleen Tšehovin. Täsmällistä, nopeaa, varmaa ja hyvin kevyttä, aivan kuin kevään valo. Ei mitään helppohintaisia täkyjä tarkkaamattomalle lukijalle.
Tietäväistä. Tarkistin oikein sanakirjasta. Jeesus, jota Maria Magdalena luuli puutarhuriksi auenneen haudan lähellä, ei sanonut “älä kosketa minua”, latinaksi “noli me tangere”, vaan “älä takerru minuun”. Me mou haptou. Uuden testamentin kansankielinen kreikka on usein lyyrisempää kuin puhki kiillotettujen klassikkojen kieli. Kulmakertoimen paikan ottaa derivaatta, koska lauseen matka pisteestä pisteeseen voi sisäsältää oikullisia käyriä.
Niinpä noin kirjoitettu kirja ei toteudu periaatteella”yhdistä pisteet”, joka on tämänkin hetken kirjallisuuden suuri kirous.
Niinpä noin kirjoitettu kirja ei toteudu periaatteella”yhdistä pisteet”, joka on tämänkin hetken kirjallisuuden suuri kirous.
Luultavasti tietoisesti Haahtela lopettaa kirjallisuuden modernismin. Suomessa tämä tarkoittaisi proosaa ja runoutta, jota ilmestyi 1950 alkaen. Uusi aika, uudet ilmiöt, uusi tekniikka.
Lieneekö sanottu ääneen, että lukemisen yleinen kuihtuminen voisi liittyä tähän ilmiöön. Meillähän on ollut monta sinänsä taitavaa, sata yhdentekevää kirjaa julkaissutta tekijää. Siitä joukosta poikkesi jo Veikko Huovinen, jonka “Puukansan tarina” on järkyttävän hyvä ja mieleen syöpyvä. Niinpä se jätettiin palkinnotta, kun E. Paasilinna palkittiin.
Ellei kuka ole tuota Huovista lukenut ja selaillut vain vitsikkäiksi ponnistettuja kansankuvauksia, ei siis tiedä, että tuon kirjan päähenkilö on metsä, etenkin eräät metsän puuryhmät.
Joel Haahtela on puiden lisäksi hyvin kiinnostunut kaarnalla istuvista perhosista, ja hänen kuvaamansa henkilö tukeutuu hiukan mielettömästi hyvin vanhanaikaiseen tekniikkaan eli kuparipiirroksiin, joilla painetut kuvat hän värittää mahdollisimman aidoiksi vesiväreillä, unohtamatta koskaan, että sininen on ikuisuuden väri.
Niin se onkin. Ja eurooppalaisen sivistyksen nousun ja tuho voisi kuvata kertomalla vain sinisestä. Miten kallista on Indigofera tinctoriasta saatava kasviväri eli siis violettiin vivahtava sininen, miten akvamariini on eri väri ja ja miten halpaa ja myrkyllistä on tehdastekoinen preussinsininen, läheistä sukua syanidille ja hapolla käsiteltynä myrkkyä, jolla on tapana tappaa ihmisiä.
Nyt kun Stubb kiitteli Haahtelaa vasten silmiä ja luullakseni tosissaan ja lukemansa ymmärtäen, olen itse pulassa. Mistä saada ne muut kirjat? Jopa “Talvikappelista” on jopa täällä meillä kirjastossa usean sadan varauksen jono. No, sen sain kirjakaupasta, mutta muutoin Otava suhtautuu menestykseen samalla tavalla kuin vastoinkäymisiin, suurella mielentyyneydellä.
Mutta lukijalle tiedoksi: Suomeen on ilmaantunut kirjallisuutta ensimmäistä kertaa Sillanpään jälkeen.
Jutun kuvassa on keskellä toisessa kerroksessa ikkuna, jonka takana luin sekä kirjoja että kirjallisuutta, kunnes maailma vei ja talo katosi.

Huovisen Puukansan tarina on todella erinomainen kirja. Se kertoo metsän elonkierrosta lämmöllä.
VastaaPoistaTarina lähtee pitäjän kokoisesta metsäpalosta, joka uudistaa vanhan, jo tiensä päähän tulleen metsän ja aloittaa uuden sukkessiokierron.
Sen lisäksi, että kerronta sinänsä on upeaa, kirja kertoo metsän sukupolvien kierrosta jotakin sellaista, joka nykypäivän hysteerisen hätäisen ihmisen olisi hyvä ymmärtää - ja rauhoittua. Metsä kyllä aina pärjää - sensijaan ihmisen pärjääminen ei aina ole niin varmaa.
"Metsä kyllä pärjää..." siis olisi pärjännyt jos ihminen ei olisi tunkeutunut "hoitamaan" sitä.
PoistaOlen myös samaa mieltä tästä kirjasta. Se on arvokas kuvaus menneiden aikojen työllään elävistä raatajista. Se on vakavampaa kerrontaa mutta samassa kategoriassa kuin Havukka-ahon ajattelija-teokset.
PoistaJotka ovat julkaisujärjestyksessä Konstan Pylkkerö ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria. Täydentäviä. Jyrkimmin suositellaan nuoremmalle väelle ottaa selvää mikä on tapahtunut milloinkin ja kenelle sillä kirjoissa on vain kuinka.
PoistaPääteoksenaan Huovinen yritti esittää Rauhanpiippua. On sen väkevyys omansa lainen mutta lukeva yleisöpä otti Konstan omakseen eikä siinä ollut sitten kai enää sanansijaa sellaisella kirjailijalla joka kylläkin tiesi metsätöistä koko paljon.
”Konsta Pylkkänen etsii kortteeria” -teos on suorastaan dokumentti vanhenevan kirjailijan luomisvoiman hiipumisesta. Konsta joutuu kirjassa sairaalaan 1960-luvulla. Nuorempi Huovinen olisi kirjoittanut mahtavaa tekstiä Konstan sairaalahavainnoista: laitteisto, henkilökunta, huonekaverit, päivärytmi. Konsta olisi vertaillut sairaalaympäristöä savotta-kämppäympäristöön ja lääkäreitä Havukka-ahon ajattelija -aikaisiin tiedemieskavereihin.. - JRi.
Poista... kunnes pykäämäsi maailma vei ja poistuit katon kautta todellisuudesta.
VastaaPoistaTuosta Huovisesta: jos joku haluaisi lukea vain yhden hänen mainioista teoksistaan, niin kannattaisi ehdottomasti valita myrkyllisen humoristinen ja aina vain ajankohtainen Rauhanpiippu (WSOY 1956). Nimi on vain suomennos toisen päähenkilön, filosofin nimestä Pacpipo.
VastaaPoistaKuten psykiatri ainakin, Haahtela muiden oikeistolaisten tavoin kirjoittaa ihmisille myrkkyjä lääkkeinä, ja nämähän hurmiossa tyhjentävät purkin toisensa jälkeen. Hän saa heidät sulkemaan silmänsä aiheuttamalleen lähimmäisten kärsimykselle. Kristus ruokkii nälkäisiä ja vapauttaa vangitut teidän rakentaessa uusia tyrmiä ja viedessä ihmisiltä leivän ja viinin. Kristus ei kirjoittanut, mutta hänen sanansa on elämä siinä missä valhe on kuolema.
VastaaPoistaJalalla korskeasti. Vanhojen tanssit kaljupäisten kiitoradalla yli hautojen.
VastaaPoistaSehän se olisi monelle mieleen että vanhojen tanssit menisi letkajenkaksi. Siinä on se riski että voisi mennäkin. Mitenkäs sitten enää väliin pääsisi?
PoistaSininen on kuoleman väri myös virolaisessa ims perinteessä. Vallanpitäjien iskemän mustelman ikuinen väri.
VastaaPoistaHaahtelan kirjat 2000-luvun alusta asti näyttävät olevan meidän Helle-kirjastoissamme, joten varmasti myös Helmetissä, johon Kirkkonummi kai kuuluu. Hellessä varausnumeroni jonossa on 70 ja niteitä 16, ja pian se jono lyhenee, kun Haahtela kirjoittaa lukijaystävällisiä pienoisromaaneja. Nopeaa ja kevyttä, kyllä, mutta myös syvällistä, täytyy lukea ajatuksen kanssa, kuten ne on kirjoitettukin.
VastaaPoista"Puukansan tarina" on niitä kirjoja, joita luen yhä uudelleen, ja aina löytyy jotain ihmeteltävää.
On ylenaikaa sivistävää lukea korkeimman oikeuden esittelijää. Se vahvistaa tietoa siitä, että summum ius - summa iniuria.
VastaaPoistaPerustelepa tätä!
PoistaEnnakkotapausta en viitsinyt etsiä joten kävisikö Härkä vs. Jupiter?
PoistaTarvitsen pari tietoa. Miksi blogin nimi on Kemppinen? Mikä on tämän sivun tarkoitus ja päämäärä?
VastaaPoistaPaimen, piika ja emäntä ja Mein Kampf ovat teille 30-lukulaisille suurinta kirjallisuutta HahTelan avuttomien vääntöjen lisäksi, onhan yleinen mielipide ja lukukertojen määrä teille tärkein kriteeri. Kiitos elämä että sain elää näin vanhaksi ja oppia tämän. Vaikka toisaalta, kaikki tieto on tuttua, sisäistä ja synnynnäistä.
VastaaPoistaKyllä, maailman ja universuminen paras. Ja toisena sitten pääsi maaliin Koraani.
VastaaPoistaLuotettavat kertovat vain yhden kirjailijan totaalisesti kieltäytyneen vastaamasta tutkijan yhteenkään kysymykseen. Saat papukaijamerkin, jos sanot, ettet tiedä, kuka.
VastaaPoistaPapukaijamerkin korkein kunniamerkki on Saapasjalkakissanpentujen oppilaiden pöksynnappi.
PoistaTällä kertaa kahdeksasta kommentista viisi on tainnut kirjoittaa tämä yksi professorinvirkaa vaille jäänyt koomikko.
VastaaPoistaHS:n kulttuuritoimittaja kirjoitti vuonna 2022 haastatteluartikkelissaan:
VastaaPoista"Ihmiselle tällainen umpimaterialistinen maailma on Haahtelasta raskas ja lohduton, umpikujia täynnä."
Tuli vain mieleen, että eikö juuri tuollainen "umpimaterialistinen maailma" ole ollut ja ole tämän blogin katsomuksellinen perusta. (Pelko pois, en ole tekemässä minkäänlaista "lähetystä"; itsestäni en edes tohdi käyttää hienoa epiteettiä "agnostikko", minulle vain ontologiset arvoitukset sellaisiksi jäävätkin.) Ja sitä paitsi: eihän laatukirjallisuuden lukeminen tietenkään edellytä edes likimääräisestä katsomuksellista samaistumista kirjailijaan. Esimerkiksi Erno Paasilinna saattoi olla määrämerkityksessä "umpimaterialistinen", mutta vastapainona on hänen kirjojensa ilmentämä sosiaalinen mielenlaatu, ajoittain jopa paatos, olkoonkin että taustalla saattaa olla varhemmissa elämänvaiheissa koettu tavallistakin ankarampi deprivaatio. Toisaalta osa E. Paasilinnaa lukeneista ihmisistä ei tunnetusti voi sietää hänen tekstejään.
Joka tapauksessa blogitekstin antamasta sysäyksestä varasin nyt kirjastosta kokeeksi Haahtelan pienoisromaanin "Yö Whistlerin maalauksessa". Valintaan johtanut impulssi puolestaan oli "romanttisuudessaan” satunnainen: aikoinaan lukemani Honour - Flemingin paksun taidehistorian lyhyehkö kuvaus ja oheen liitetty valokuva maalauksesta "Sinisen ja hopean nokturni, Cremornen valot".
Toinenkin taidehistoriaan liittyvä.. noh sanotaan nyt alluusio sai minut kiinnostumaan Joel Haahtelasta. Alussa mainitsemassani HS:n artikkelissa kirjailija totesi mm. seuraavaa "Monien, keskenään ristiriitaisten [pyhinä pidettyjen] kertomusten takana on 'suuri tarina' kotiinpaluusta." Kun ilmeisesti viimeisen kerran kävin Pietarissa 2000-luvun puolimaissa, silloin ystävyyskaupunkiseuran järjestämällä matkalla, järkyttävien liikenneruuhkien takia vierailu Eremitaašissa typistyi vain noin tuntiin. Riensin matkakumppanini kanssa salien ja nopeasti löysimmekin etsimäni: Rembrandtin suurikokoisen maalauksen "Tuhlaajapojan paluu" (n. 1669), jota sitten pitkään katselin. Myönnetään, tässä on asenteellisuutta. Asiaa oli pohjustanut tuon samaisen taidehistoriakirjan vaikuttava kuvaus kokosivun kuvineen. Siitä huolimatta tuon maalauksen näkeminen salin etuosassa luonnollisessa koossaan tuntuu jälkikuvana aidosti lankeavan yksiin Joel Haahtelan edellä siteeratun ajatuksen kanssa.
En ole sanotuissa kuruissa käynyt mutta muita huimaavia paikkoja olen havainnut retkilläni, sellaisia joita ei matkaoppaista löydy. On vain osattava pysähtyä katsomaan. Karmeinta on juosta rinkka selässä pitkin tunturien kylkiä hien sumentaessa näköä.
VastaaPoistaSellaisia kohteita löytyy Enontekiön laajalta alueelta lukuisia, sekä maakohteita että pieniä järviä, erityisesti kauempana teistä Norjan rajan läheisyydessä. Joistakin tulee kalaa erinomaisesti, jotkut vain ovat kauniita. Näkkälästä kun lähtee kohti isoa järveä pitkin Jierstivaaran kylkeä tulee esiin pieniä lampia. Eräs niistä on erityisen linturikas täynnä kahlaajia. Niillä nurkilla olen saanut aivan kädenulottumalla tarkastella punakuiria ja tunturikihua. Ensinmainittu on vaikuttava iso ruosteenpunainen lintu joka ei näytä pelkäävän ihmistä.
Inarilla on useita saaria jotka ovat karuja ja usein kelojen vallassa. Mahlatti on todella mielenkiintoinen iso saari josta löytyy luolia, kivirakkaa, harvinaisia kasveja, pysäyttäviä hiljaisia puroja. Erään saaren rantakalliossa on punaisia ja keltaisia maalauksenkaltaisia läiskiä joista voisi ajatella niiden esittävän muinaisia veneitä. Aitoudesta en mene takuuseen enkä tiedä mistä ovat peräisin mutta ovat olleet siellä hyvin kauan.
.
Varmaankin huomasitte että jätin kertomatta ne parhaat paikat ja kalakohteet, ehkä joskus toiste.
Hengelle joka aloitti vakavan lukemisen 50-luvulla Mark Twainista koko tuo aika siitä tänne "mitä tapahtuu todella" -kirjoineen vaati siirtymään ulkomaiseen käännöskirjallisuuteen.
VastaaPoistaKyllä hyvin näin, mitä oli. Onneksi oli Waltari ja Taikurin hattu.
"Kemppisen" alkuvuosilta on upeita heittoja siitä mitä sivistys on ja ei. Ne ovat samalla terävintä kannanottoa viranomaisista ja yhteiskunnan vääryyksistä. Harmi että hän on samassa tahdissa toisten kanssa muuttunut positiiviseksi = sivistyneeksi = lopettanut kannan ottamisen ja piittaamisen.
VastaaPoistaEhkä voit ottaa hänen taakkaansa kannettavaksi
PoistaNyt peukut pystyssä Kemppiselle ja jokaiselle muulle siitepölyn takia hengitysvaikeutta potevalle. Sankarillista on selviytyä tästäkin päivästä. Viisautta kertyy kun huomaa, miten sitä selviytyy.
PoistaEhkä voimme antaa taakkamme kantavalle voimalle
PoistaKemppinen syntyi repussaan kultarahoja jaettaviksi runsaasti. S e ei ole taakka eikä toinen voi sitä kantaa.
PoistaSellaisten vanhusten taakkaa on helppo keventää, jotka eivät tapaa ihmisiä. Pois heiltä laitteet joissa on kuvia ihmisistä. Avuksi vain heitä valvovat laitteet kotiin, ne kuvaavat heitä nykylakien suojaamassa yksityisyydessä: vankila ja valvonta, yhteiskunnan perusta. Näin elämän taakka poistuu heiltä nopeammin.
PoistaLaske taakka maahan. Anna Newtonin kannattaa painovoimallaan.
PoistaSelitäpä painovoiman sisin olemus, niin olet viisas.
PoistaSääli William Faulkner parkaa, hukkaan heitti elämänsä kun kirjoitti väärällä tavalla, sen hän ymmärtäisi jos tämän lukisi.
VastaaPoistaKuva lienee kirjailijan itsensä kuparipiirros, koska hän on kaikkivoipainen ja -osaaja. Kenties myös hopea-, kulta- ja pronssipiirtäjä ja mille tahansa materiaalille kirjoittaja.
VastaaPoistaKaipuu sinisenä kukkana on suuren kirjailijan ikuinen hinku hänessä olevaan jumalalliseen. Kuten intialaiselle, jokainen rotta, lehmä ja lude on hänelle pyhä äiti. Luonto on vesivärimaalaus johon hän astuu sisälle yliluonnollisesti hyväksemme. Hänen kosketuksensa todellistaa lukuelämyksemme, onhan hän pyhän papiston mies ja pystyy kirkolliseen palvelutehtävään vihkimyksessään. Myös Putin on samantapainen kirkossa, tullut palvelemaan ja palveltavaksi.
VastaaPoistaTalvikappeli johdattaa lukijansa ajattomaan viisauteen, ettei siis pidä välittämän nälkäisistä, kärsivistä eikä vanhuksista vaan on vaan luettava ja eläydyttävä ikuiseen totuuteen. Niin on aina oleva ja tähän ovat mainosuutiset ja lehdistö jo valmistavasti opastaneetkin. Kappeli on ravintola, jossa Leino joi itsensä pöydän alle. Pikkukirkko eli kappeli on myös väristyskuva, jonka voi tulostaa vesiväritettäväksi ja samalla sielut muuttuvat ja jäätävät maisen harhamaailman, tämän jossa me epäpyhät olemme. On vain kaksi maailmaa, sininen ja punainen, pyhä ja syntinen. Uskon kautta tämän ymmärtää pyhän Hengen valaisemana.
VastaaPoistaOnneksi ei ole kirjaa vanhuksen auttamisesta, mutta miljardeja kirjoja pyhästä miehestä ja pyhitetystä elämästä. Pitää rukoilla, ei auttaa. Se on länsimaisen kulttuurin sininen ydin joka räjäyttää synnin pois.
VastaaPoistaOn sillä siniset tossut ja niillä se sipsuttaa kaapin taa, aikuiset ja lapset nukuttaa näkemästä rumaa maailmaa, hys hys, ei siihen herätä saa.
VastaaPoistaPunainen on syntinen, kuten Hannu Taanilainen.
VastaaPoistaMannerheim voitonparaatissa on sininen ja valkoinen ja rintapielensä tähtösiä täynnä. Onnekseen ei Saksassa, sillä siellä hänen patsaansa olisivat kiellettyjä, samoin palvontansa. Venäjällä kylläkin, jos olisi venäläisenä pysynyt.
VastaaPoistaKieltämättä Haahtela kirjoittaa selkeää, kuulasta tekstiä, melkein kuin etevän terapeutin käsikirjasta. Tekstimaistiaiseni rajoittuu kohtuuttoman suppeaan näytteeseen, yhteen sattumalta valittuun lehtiesseeseen.
VastaaPoistaMäärittelisin hänen kirjoittajatyyppinsä ja tekstinsä ehkä kohtuuttoman kriitisesti, niinpä jään pohtimaan kirjoittajan edellytyksiä fiktion saralla.
Teksti on provosoivaa ja siinä on selkeä, jopa hieman tuputtava, lähes kyyninen ääni. Tiukka dualismi, ehdottomat väittämät, ehkä ne voimaannuttavat joitain. Fiktiossa tämä kyky auttaa luomaan uskottavia sisäisiä monologeja ja maailmoja, joissa on moraalista painoarvoa. Sanavalinnat, kuten "pirullinen ansa", luovat heti vahvan tunnelman. Jos nämä ovat vahvuuksia, jään pohtimaan ilmaisun imuvoimaa ja viehättävyyttä ja kiinnostavuutta.
Kirjoittaja vaikuttaa sopivan erinomaisesti psykologiseen draamaan, distopioihin tai eksistentiaaliseen trilleriin. Hän kykenee muuttamaan abstraktit käsitteet (kuten vapaudet) konkreettiseksi uhaksi.
Näyte on luonteeltaan enemmän essee- tai mielipidetekstiä. Mielenkiintoisen fiktion kannalta haasteena on esittää nämä painavat ajatukset toimintana ja dialogina – näyttää lukijalle tuo "ansaan jääminen" sen sijaan, että se vain todetaan.
Kirjoittajalla on selvästi kykyä herättää lukijassa vastustusta tai nyökyttelyä, mikä on hyvän tarinankerronnan elinehto.
Kaikkinaisten kehujen jälkeen odotukset jäivät tällä kertaa lunastamatta, mutta ehkä juuri se takaa minulle löytämisen ilon, kohtaamisen onnen, joskus toiste, jossain toisessa yhteydessä. (Arvion pohjana: Haahtelan essee, HS 19.4.2025)
Joel Haahtelan kirjoista ei kyllä jää päällimmäisenä mieleen kyynisyys vaan hienovarainen, lempeä pohdinta elämästä, lyyrinen mutta selkeä kieli ja jonkinlainen pyhyyden läsnäolo, mystisyyskin. Essee ei ole samaa kuin romaani.
VastaaPoistaEdellisten vuosien kirjat ovat hyvin saatavilla kirjastoista, esimerkiksi 2025 ilmestynyttä "Sielunpiirtäjän iltaa" näyttää meidän kirjastoissamme olevan 17 kappaletta ja varauksia yksi. Siinäkin kerrotaan Hollannin 1600-luvun taiteesta, päähenkilönä vanha mestari päiväkirjamietteineen. Kun lukee kirjan tai kaksi, ei tarvitse arvailla, mihin kirjailija pystyisi, vaikka voihan sekin olla hyvä lähtökohta. Hyvää "kohtaamista"!
Samaa mieltä. Haahtela kirjoittaa hyvin ja hyvin kauniisti.
PoistaVedättämäkuru.
VastaaPoistaEsille nousi vanhusten auttaminen kameravalvonnalla. Onko se joka huoneessa ja näyttää myös onko läjä sidottu vai löysä (kysyi isoäiti aina kun lapsena ulkoilutimme Ditten)? Myös ettei vanhus mene ja ota luontaistuotetta mutta ottaa hyvät psykoosilääkkeet ollakseen helppohoitoinen eikä kenenkään tarvi käydä sitomassa häntä vuoteeseen. Vanhus olkoon kiitollinen ja maksakoon kaikki valvontakulut etukäteen ja nupisematta.
VastaaPoistaOlet vanhus kunnet tajua, miksi tieto Ditten läjästä on arvokas. Jos löysä, syötetään kallista juustoa, jos kova, annetaan paljon lakua. Vanhus itse on läjä. Kerran vanhus, aina vanhus. Juutalaisista sanottiin Saksassa: kerran, aina.
Poista