Voipaperi

 

Voiko menneisyyden ihmisiä ymmärtää? Epäilen.

Emme ole yksilöitä. Sana esiintyy ensimmäisen kerran 1400-luvulla ja silloinkin puhuttaessa (pyhästä) kolminaisuudesta. Yhtä ihmistä tarkoittavana se on tavattu 1600-luvulta. Merkitys on tietysti “jakamaton”, muuten sama kuin kreikan atomin (atomos).

Ehkä olemme monikoita.

Puhuimme ruuista ja syömisestä. Ennen saattoi sanoa, ettei lapsi vertaillut, kun ei edes ollut, mihin verrata. Nyt voisi epäillä, että nuoret vertailevat liikaa. Etäisessä lapsuudessani jopa poliittisen filosofian pohjaksi nyt otettu jako rikkaisiin ja köyhiin oli mielenkiinnoton. Omaa sosiaalista asemaa ei ymmärtänyt. Minua esimerkiksi ei kiusattu, vaikka olin sellainen rimpula, koska isoisäni oli kauppias.

Kävi ilmi, että tuleva vaimoni oli kiinnittänyt minuun huomiota ruokatunnilla Liukon barissa: mikähän tuokin idiootti on, joka tilaa kaurapuuro maidolla ja ottaa nahkasalkusta voipaperiin käärityt voileivät, joiden välissä näyttää olevan ihan lauantaimakkaraa.

Otavassa oli useita kauniita naisia, ja sellaiseen en ollut tottunut.

Kun katson hääpäivämme valokuvia vuodelta 1966, ihmettelen edelleen. Jutun kuvassa oikealla on isäni isoäiti, joka oli ennen evakkoon lähtöä käynyt kerran Viipurissa. Hän ei osannut kirjoittaa. Ensimmäisen lapsensa, isäni äidin, hän oli synnyttänyt navetassa lypsyllä käydessään. Hääparin mieheksi itsensä mieltävä rimpula olen minä.

Yhteistä hyvää ajatellen murehdin joskus, mikä määrä lahjakkuutta menee koko ajan hukkaan. Olen tuntenut useita viime vuosisadan alkupuolella syntyneitä naisia, joista olisi tullut heittämällä esimerkiksi lääkäreitä, mutta yliopistollinen tieto todisti, ettei nainen voi oppia niin vaikeita asioita, ja oikeustieteellinen tiedekunta antoi lausunnon, jonka mukaan naista ei perustuslain mukaan voi nimittää professoriksi (20-luvulla), ja Ilmari Turja, jonka tunsin, kirjoitti 1938 suositun näytelmän “Tuomari Martta”, josta tehtiin heikonpuoleinen elokuva. Siinä päähenkilö, tutkinnon suorittanut juristi, keskeyttää käräjien istumisen ja rientää kotiin ja suuntaa yleisölle repliikin: “Äidit, älkää koskaan jättäkö pieniä lapsianne!”

Näytelmän ja elokuvan “Juurakon Hulda” oli kotiapulainen, joka luki vaivihkaa itsensä ylioppilaaksi ja yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi. Hella Wuolijoen teksti flirttailee moneen suuntaan. Mutta miljoona katsojaa oli ennätys.

Korkeakoulujen ihannointi tuntuu nyt lapsekkaalta, mutta on se myös vahingollista. Esikoulu on tärkeämpi oppilaitos kuin yliopisto. Opiskelua verrattomasti tärkeämpää on oppiminen.

Sääli ettei sitä toistella: fasismi, kommunismi, putinismi, trumpismi, populismi ovat aivan liian kalliita ja tehottomia järjestelmiä. Niistä tulee tuho.

Demokratian taustalla on pieni ajatus: kuka tahansa voi. Ei kerätä suorituksia vaan tuetaan mahdollisuuksia. Juuri siksi on hyvä äänestää myös asioista, joita äänestäjät eivät ehkä syvällisesti ymmärrä. Ja ajatus on aika halpa toteuttaa verrattuna johonki toiseen, jossa puoli kansaa pitää ruokkia ja elättää, jotta he jaksaisivat vakoilla sitä toista puolta.

Siksi viittaan edellä naisiin ja vanhoihin kehityskertomuksiin. Petkuttajat sanovat: tukekaa meitä niin saatte yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Demokratiassa ajatus on: tehdään yhdessä ja autetaan. Luodaan tilaisuuksia. Avataan reittejä. Kiskotaan kantoja. Raivataan koleikkoja.

Hiukan tämän takia minä viittailen aina välillä Talvisotaan tai Ihantalaan. Eivät siellä yltäneet huimiin suorituksiin kenraalit, vaan sotamiehet, ja - lotat. Ja äidit ja vaimot ja lapset kotirintamalla. Mutta se on esimerkki.