Sivun näyttöjä yhteensä

27. helmikuuta 2017

Maisema






Fobia, pakonomainen kauhu, on vaikea parantaa. Olen nähnyt tyyniä ja hallittuja aikuisia, jotka joutuvat aivan suunniltaan, kun huomaavat pihan sepelillä käärmeen, täällä meillä tyypillisesti rantakäärmeen, joka on vaaraton ja helposti tunnistettava.

Hämähäkki aiheuttaa toisissa tyypillisesti lievempiä tunteita, mutta silti kauhun värähtelyjä. Pilapiirrokseksi on korotettu keittiön tikkaille karkaava ihminen – piirroksissa nainen – joka pakenee lattialla vilahtanutta kotihiirtä.

Edward O. Wilson karsii biologian kaatopaikkakäsitettä ”vaisto”. Kun hän aloitti Harvardissa professorina, kaikki johtui vaistoista. Samaan aikaan psykologiassa oli vallalla eräänlainen fysiikka, ehdollisiin reflekseihin vahvasti tukeutuva behaviorismi. Mieli on kuin kaivo. Kun kaivoon pudottaa kissan, tiedettä kiinnosti loiskauksen korkeuden mittaaminen.

Esimerkki on keksitty korostamaan, ettei tutkimusta voi jättää tutkijoille. Mitä tutkitaan ja mihin tutkimus rajoitetaan, se ei ole mitenkään selvä asia. Esimerkissä valotetaan myös tunteita. Monen mielestä eläinten kiusaaminen edistyksen nimissä ei ole edistystä.

Sitten tuli aika, jolloin mikään ei johtunut vaistoista eikä sellaisia vaistoja ehkä ollut olemassakaan. Oli vain molekyylejä ja niiden sidoksia.

Tuo ajatuskuvio hajosi. Yksi yllättävä ilmiö oli epigenetiikka. Saman geneettisen informaation sisältävät solut voivat erilaistua esimerkiksi ulkoisen tekijän vuoksi. Hankittu ominaisuus voikin periytyä.

Tämä johdanto muuten sisältää vakavan muistutuksen perimän sorkkimisesta, joka on kova kysymys lääketieteen ohella muun muassa viljanjalostuksessa. Todistettavasti perimän keinotekoinen muuttaminen ei ole ”mekanistinen” teko eli toimi, jonka lopputuloksen voisi laskea luotettavasti.

Jo sotien jälkeen ryhdyttiin listaamaan vakioita, jotka näyttäisivät olevan voimassa aivan kaikissa ihmisyhteisöissä, nyt ja historiassa. Niitä on. Puhuttu kieli. Tulen käyttö. Pelleily eli vitsailu. Kertominen. Musiikki. Uskonto eli jokin käsitys näkymättömistä voimista. Ja niin edelleen.

Musiikista – uskottavasti eräitä ainakin 30 000 vanhoja reijitettyjä luita pidetään huiluina, ja sittenhän on laulaminen.

Wilson ottaa asiakseen huomauttaa, että monet fobiat ovat erittäin ymmärrettäviä keräilijäkulttuurien kannalta. Koti-Afrikassa maassa kiemurtelevaan tai kuudella jalalla mönkivään olioon on syytä kiinnittää huomiota. Jyrkänne eli korkea paikka suorastaan edellyttää toimintaa ennen kuin asiaa ehtii tietoisesti ajatella. Ahtaan paikan kammo on savanniasukkaita ajatellen ymmärrettävä.

”Luolamiehet” ovat ihmislajinkehityksessä aika myöhäisiä. Näkemissäni asutuissa luolissa on väljyyttä oikein mukavasti. Mielenkiintoisesti kaikkein hienoimmat maalaukset löytyvät pelottavista paikoista, onkaloista ja nurkkauksista, jotka ovat varmasti olleet vaativia. Eiköhän sellaisissa paikoissa ilmakin ala loppua nopeasti.

Samalta ajattelulinjalta Wilson esittää hiukan ilkikurisesti, että laajoissa kyselytutkimuksissa myös äärimmäisen rationaalisina itseään pitävät vastaajat, jotka viis veisaavat ihmislajin vahaisvaiheesta, olivat samaa mieltä suuren enemmistön kanssa.

Jutun kuvassa on oma valintani, joka on enemmistöläinen. Näkymä on Savosta juuri siitä, mihin rakennutin talon, paikallisen käsityksen mukaan hiukan oudosti. Kuinka sitä nyt kesämökki kiven selälle?

Tuo useiden ihannemaisema on ympäristöstään jonkin verran kohoava eli siis näköalaa avaava paikka, jonka edessä on niitty tai puisto (suomalaisittain sopivan harva metsä) ja sitten näkymä vesille.

Lehti-ilmoitusten mukaan merinäköala nostaa asunnon hintapyyntöä Helsingissäkin ja tuo toisaalta mieleen, että tamperelaiset olivat alkuvaiheessa hiukan äkkipikaisia rakentaessaan kaupunkia siihen kosken ympärille kohonneidentehtaiden viereen. Tosin Pyynikki on vetänyt vauraampia asukkaita jo sata vuotta – ja sitten on Pispala, joka on monin kohdin uskomattoman kaunis.

Pastoraali-topos liitetään tavallisesti antiikin Kreikkaan ja jokimaisema Jokilaaksojen kulttuureihin.

Kukaties tuossa biologin ajatuksessa on perää. Jospa mieltymyksemme onkin sata tuhatta vuotta vanhempaa perua?

Varhaiskantaisiämme ja esiäitejämme ajatellen tuollainen idylli tarjosi mahdollisuuden saaliin tai vihollisen silmälläpitoon ja edisti pakoon pötkimistä.

Itse kehuskelen mielelläni, että tuo Savon paikka, joka on teknisesti saari, vaikka sinne pääsee autolla, ei viittaa Jatkosodan ”Saimaan saarille” -aatteeseen, vaan että se on Riitamaata, josta kirjoitin aikoinani laajasti runoissani. Se on reitti Savosta Karjalaan, ja seudun pääelinkeino on ollut herrojen pakoileminen.

Milloin kulki veronkantajaa, milloin sotaväkeen ottajaa. Aina oltiin kimpussa. Tuon Riitamaan rakennusperinnekin viittaa siihen, että ajatuksena oli päästä livahtamaan toiselle puolelle rajaa. Karjala liittyi jollain tavalla Venäjään tai Novgorodiin, Savo taas Ruotsiin.

Ajatus ei ole hakemalla haettu. Siinä ihan lähellä, norppien kotivesillä, on valtakunnanrajoja tiheässä. Pähkinäsaaren rauhan rajan lisäksi raja teki omituisen mutkan Turun rauhan 1743 jälkeen. Venäläiset katsoivat oikeaksi ottaa Olavinlinnan haltuunsa, mutta sieltä alkavan Haukiveden pohjoisosa jäi Ruotsille.

Tullivalvonnasta ja muusta tärkeästä huolehti siihen virkaan nimitetty rajaratsastaja, joka kulki Haminaan ja takaisin.

26. helmikuuta 2017

Dille



Olin vahvasti sitä mieltä, että kaikki, joilla ei ollut lentäjän lakkia, olivat dillen näköisiä. Helsingissä asuvien sukulaisten puheista olin päätellyt, että dille tarkoittaa hoopoa.
Aikamiehet sanoivat kuvan päähinettä huuvaksi. Sana ehkä oli käytössä Ilmasotakoululla, jonka nimi oli muutamia vuosia sodan jälkeen Ilmailukoulu.
Ne jotka eivät olleet ihan aikamiehiä vielä, voivat luoda tuollaisella päähineellä mielikuvan moottoripyörästä, jollaisen asianomainen muka omisti tai oli ainakin nähnyt. Niitä oli kahta merkkiä, Sepeli joka kirjoitettiin jotenkin Czepel, ja Tähti, joka oli rehti neuvostotuote. Jawa ja Seetseta (CZ) tulivat sitten myöhemmin. Mopoa ei ollut vielä keksitty.
Vanhemmista herroista näki kaukaa, onko kysymyksessä hevosmies vai herrasmies.
Ensin mainituilla oli jokin naapukka tai muu reuhka, isäntämiehellä ehkä koivistolainen. Herrasmiehiä oli kirkonkylässämme kolme ja lisäksi yhtä epäiltiin. Talvipäähine oli suikkamallinen ”pushkin-hattu” ja materiaali välttämättömästi kriminkoipi.
Krimi oli todellinen luokkayhteiskunnan tunnus. Monet likat rupesivat tädeiksi valmistuttuaan tiedekunnasta ja menivät siitä paikasta ostamaan krimi- tai kriminkoipiturkin.
Seikkaperäisten tutkimusten jälkeen sain selville, että kysymyksessä oli kuitenkin lammas, Krimin suunnalla viihtyvän karakul-lampaan karitsa. Mitä tiheämpi kihara, sitä arvokkaampi turkis.
Eräät, esimerkiksi liikkeenharjoittajat, hankkivat piisamiturkin, mutta minkkiä ei ollut kukaan nähnytkään. Piisamirautoja oli pojilla joessa. Ilmiö oli niin tuttu, että elokuvissakin vähätietoisemmat puhuivat Villi Lännen preerioiden piisamilaumoista, ja turhankin tietäväiset nimittivät suosikki-iskelmää Besa me mucho (pussaa mua pirusti) kappaleeksi ”Piisami puussa”. Ammu se alas ja tee siitä turkiksia.
Voi olla että viimeksi mainittu oli vasta teekkareiden hyvässä laulukirjassa, siinä samassa, jossa esiteltiin malliteekkari – nykyisin ehkä kauppakorkeakoululainen – joka ”hallitsee muun muassa kaiken, tosin vain täydellisesti”.
Otin asiakseni vilkuilla viikolla ympärilleni Helsingin keskustassa. Tädit ovat kaikki kuolleet, ihansukupuuttoon. Ei yhtään turkkia. Ei silä. Turkkitädeillä saattoi olla kasvoilla myös harso. Ehkä islamin huivimuoti sisältää synkkiä salaisuuksia - vai oliko tämä hienojen naisten harso vain eräänlainen fysikaalinen pehmeäpiirtosuodin?
Pitäisikö matkustaa Pariisiin vilkuilemaan lisää. Olen kuullut, että siellä harrastetaan pukeutumista.
Tämä kaikki vilisi mieleen, kun jäin pohtimaan, millaisen vaikutuksen tekisi karhunnahkapäähine, jollaisia kuninkaallista palatsia vartioivat sotilaat ainakin Lontoossa käyttävä. Mutta ei se nyt kumminkaan karhua ole. Hakuteos kyllä vihjaa, että kysymyksessä on Kanadan inuitien tuottoisa elinkeino ja ettei kanta kärsi. Silti Englannissa on kiivailtu siirtymisestä synteettisiin aineisiin.
Luonnossa tuollainen valtavaa hattua käyttävä krenatööri on joka tapauksessa huvittava näky. Aikoinaan tarkoitus oli kai pelottaa. Olisiko takana mielikuva tapauksista, joissa joku erikoisen hullu asemies käytti päähineenä ja viittana nyljettyä sutta?
Suomessakin käväisi vuosikymmeniä sitten miestenmuoti. Susiturkkeja tuotiin maksukykyisille kai Siperiasta. Vähän aikaisemmin suurin tirehtööri oli se, jolla oli valtavin karvalakki, mallia Nikita. Kekkosellakin oli.
Se henkilö, joka keksi kopioida venäläisen karvalakin Suomen armeijalle, kai 20-luvulla, oli nero. Laajahkon kokemuksen perusteella väittäisin, että normaalin puitteissa pysyvissä oloissa sille ei löydy voittajaa. Koska en vietä itse normaalia elämää, pidän taskuunkin työnnettävää pipoa parhaana, kunhan siinä on tuulensuoja.
Ei tarvitse edes niitä menneisyyden korvalappuja, joissa ei alkuvaiheessa ollut kangaspintaa niin että hiukset tahtoivat jäädä väliin. Turkisreunaisia korvalappustereoita en ole nähnyt.
Ehkä tähän asiayhteyteen kuuluu se, että Venäjällä sekä tsaarilla että pajareilla kuului olla turkista hatussa. Kai se tsaari käytti omiin tarpeisiinsa sen kuuluisan soopelin, jota sanottiin turkiksista kaikkein kalleimmaksi. Suomessa ja etenkin Lapissa majava saanee kiittää sukupuuttoaan päähinemuodista.
Mutta jos joku haluaa liituraitapuvun kanssa Davy Crocket -karvalakin häntineen, verkkokaupasta näyttäisi löytyvän.
Äidinisäni ei ollut herrasmies. Hänen talvipäähineensä, jonka käyttökausi saattoi huomaamatta venähtää kesäkuullekin, oli mannerheimari, ja aitoa sähkökania.
Vahvoja tunteita herättävä vaatekappale oli nahkatakki. Sekin liittyi moottoripyöräilyyn. Meillä oli isän sota-aikainen lentäjän lyhyt nahkatakki, jonka veljeni kai piti loppuun. Se oli Friitalan tuote ja lujaa tekoa.
Aina vain pelottavammalle alueelle tullaan, kun mainitaan Gestapo-malliset pitkät nahkatakit, joita ainakin ilmavoimien miehet käyttivät. Sekin saattoi olla itse maksettu vaatekappale, joka kuitenkin sallittiin univormun osana. Muistan senkin roikkumasta kotini ullakolta, ja väitän, että siinä oli hihansuissa kaluunat, kaksi kullan väristä rantua.
Kouluaikoinani nahkatakin virkaa toimitti kerni. Käyttäjät olivat ollakseen. Takki oli hirvittävän kylmä, koska kerni oli sen ajan termein tekonahkaa.
Millaista asennetta nykyisin tavallinen, sisällä pidettävä lierihattu ilmentää, en tiedä. Minun tulee mieleeni sen Marxin veljes, joka käytti sokertoppaa muistuttavaa lierihattua. – Jäämme mielenkiinnolla odottamaan suurten koomikkojen suosiman knallin paluuta. Se tulee vielä!

25. helmikuuta 2017

Perho






Ystäväni lähetti Suomen Luonto -lehden numeron. Hän oli onnistunut tislaamaan elämänikäisen perhosharrastuksen muutamalle sivulle. Käytännön syistä hän kyllä hairahtui lääketieteelliseen proffaksi ja mainitsi joskus alojaan yhdistäen, että atooppisten sairauksien yhteydessä silmäys seudun perhoskantaan kertoo hyvin paljon.

En tiedä, miksi perhoshaavin kanssa nelistävä nuorukainen leimataan joskus huvittavaksi, kun taas sarvikuonoa silmien väliin tähtäävä henkilö mukamas on oikea miesten mies. Jos hän vielä hoipertelee sinne tänne juovuspäissään, raiskaa naisia ja ampuu itsensä, koossa on kansallissankari ainekset.

Monen muun asian ohella ystävääni ja minua yhdistää tuotemerkki Nikon. Käsitykseni mukaan perhosten ja laajemmin hyönteisten valokuvaaminen sai aivan uutta vauhtia AF:stä eli automaattisesta tarkennuksesta. Se tuli selvästi ennen digikameroita. Käsin tarkentaen salaperäisen perhosen kuvan tallettaja olisi varmaan vaarassa tulla hulluksi.

Haluaisin itse ottaa muotokuvia puista ja kasveista, mutta en osaa. Kukan teriö on helppo jopa käsivaralta, mutta kasvi osana ekosysteemiä ei onnistu. Vastaavasti perhosharrastaja saa saaliikseen parhaassa tapauksessa kuvan harvinaisuudesta, joka sattuu avaamaan siipiään. ”Erään perhosen elämäkerta” ei ole tavoitettavissa. Perhonen joka tulee ensi vuonna samaan puuhun entiseen paikkaan, ei tiettävästi ole sama yksilö. Miten tieto kulkee sukupolvelta toiselle taitaa olla mysteeri. Lisäksi ainakin eräät lajit muuttavat tuhansia kilometrejä. Muutto sinänsä voi olla huikea nähtävyys.

Ehkä nykyinen hallinto puuttuu kovalla kädellä monarkkiperhosten laittomaan maahanmuuttoon Meksikosta.

Kiinalainen viisas, kertoo zen-tarina, näki unessa olevansa perhonen, ja pohti herättyään, mahtaako hän oikeastaan olla perhonen, joka näkee unessa olevansa vanha kiinalainen mies.

Luultavasti juttu on vain huvittava, koska ihminen on vajaa-aistinen hyönteisiin verrattuna. Meillä ei ole edes feromoni-aistia. Tutkijoiden mukaan eräskin yöperhonen löytyy hajun perusteella kumppanin muutaman kilometrin päästä, vaikka eritteen määrä ilman molekyyleissä on käsittämättömän pieni. Olisi myös kiinnostava tietää, miten perhosten väritys kuvioineen muuttuu ultravioletti- ja infrapunavalossa. Monet eläinlajit näkevät ne. Ja lisäksi ainakin jotkut perhoset hallitsevat häivetekniikan, jota sotilaat vasta opettelemat. Väri muuttuu tai jopa katoaa valon kulman muuttuessa.

Ihminen näkee ja kuulee, mutta hajuaistissa ei ole kehumista. Myös näkö on aiheuttanut sitkeän harhan. Meillä on taipumus uskoa omien silmiemme todistusta ja jopa puhua näkyvästä maailmasta, vaikka se, mitä näemme, on osaksi omien aivojemme tuote, ja etenkin mittakaavaa ajatellen viheliäinen, ihmismittakaavan versio.

Uusien materiaalien ja etenkin elektroniikan myötä mikroskoopeilla on päästy reippaasti alle näkyvän valon aallonpituuden. Jopa teollisesti valmistetaan kuituja ja levyjä, jotka ovat huimasti alle ihmishiuksen paksuuden.

Ikään kuin sivutuotteena olemme päässeet tähystelemään hyvin pieniä eliöitä. Bakteereja paljon pienemmät aitotumaiset ovat saaneet nimikseen picozoa. Oman nimenkin on saanut viitisenkymmentä eliötä, jotka ovat kooltaan lähempänä virusta kuin bakteeria. Yllä on Wikipedian kuva tuosta maailmasta. Ymmärrän suunnilleen, miten se on saatu aikaan. Se ei ole ”kuva” sanan tavallisessa merkityksessä.

Muistatte vertauksen, että jos bakteeri on palloilukenttä, virus on kooltaan kuin kentällä oleva pallo.

Maailman kaikkien aikojen suuri nisäkäs sinivalas elää planktonilla eli meren (yleensä) näkymättömällä keijustolla. Sinilevän merkitys iskeytyi tietoisuuteen vasta pari vuosikymmentä sitten. Ja nyt alkaa näyttää siltä, että valaitten himoruokaa ovat nämä kertaluokkaa pienemmät, äskettäin löydetyt levät.

Kun tuosta mennään vielä useita kertaluokkia alaspäin, tavataan hajujen molekyylit, jotka vaikuttavat muun muassa perhosten käyttäytymiseen ja joiden mestarillisia hallitsijoita ovat muurahaiset, kukaties maailmanhistorian menestynein laji.

Lehdenleikkaajamuurahaisista lukiessa tulee sellaisiakin hetkiä, että tuokion todellakin on näkevinään jonkin maailmaa johtavan ja ehkä sen luoneen superälyn. Tuon muurahaislajin agrobisnes on niin hienostunutta ja tehokasta, ettei elintarviketeollisuutemme osaa uneksiakaan vastaavasta.

Linnuissa ja perhosissa ja tietenkin kasveissa on kauneutta, johon ei väsy. Jotkut ovat keksineet helppohoitoisen kotieläimen akvaarioon, korallin. Ravinnoksi tarvitaan luultavasti planktonia. Valikoimaa riittää.

Itse tyydyn runokirjoihin, jotka ovat perhosia, mielestäni oikein ymmärrettynä. Niitä ei tarvitse preparoida. Kokemukseni mukaan kauneus säilyy tekstinä huoneilmassa hyvin. Omassa eläintarhassani on runsaasti kaksi ja kolme tuhatta vuotta vanhoja tekstejä, kun meillä on nuo siunatut klassiset kielet, joita voi Internetin avulla opetella ääntämäänkin.

Antikvariaatti Kirjava lintu Yrjönkadulla uimahallin vieressä ja kätevän lähellä Kosmosta on mainio, ja kuten kunnon antikvariaatissa kuuluukin, omistajattaren kanssa voi heittäytyä vaativaankin kirjalliseen keskusteluun.

Totesin taas kerran, että hyvin uusi, kovasti kiitelty runokirja maksaa antikvariaatissa noin kaksi euroa. Pelkään että otan seteleitä mukaan ja käyn ostamassa sylyksen. Näkemieni näytteiden perusteella arvioin, että nykyaika puhuu omimmin runoissa, vaikka lieveilmiöt saavat kaiken huomion.

Jos joku haluaisi oikeasti ymmärtää esimerkiksi venäläisyyttä, kannattaisi yrittää aistia tuksumolekyylejä – Ahmatova, Mandelstam, Tsvetajeva, Pasternak.

Ja ketä Suomesta? – Tämän kirjoituksen nimi oli oikeastaan Runouden biofysiikka.


24. helmikuuta 2017

Kun purtilot avattiin



On sanontoja sioista ja purtiloista.
Purtilo avattiin 1995 ja laskit kaadettiin syötäväksi. Netscape tuli. Pian Microsoft alkoi kilpailla omalla selaimellaan ja sitten tuli avoimeen lähdekoodiin perustuva Mozilla, tällä hetkellä tunnettu nimellä Firefox.
Hakukoneet olivat Alta Vista ja Yahoo. Ne perustettiin tuona samana vuotena 1995.
Erilaisten sattumien johdosta tulin perheeni kanssa Kaliforniaan juuri tuohon aikaan. Ensimmäinen tietotekniikkaongelma oli selvitellä, miten sanotaan englanniksi ”maadoitettu jatkojohto”. Kauppa oli nimeltään Radio Shack. Sitten alkoi operaattorin etsiminen, ja sellaiseksi löytyi Earth Link.
Sokea sattuma johdatti tekemisiin tavallisten ihmisten kanssa, nuorten fiksujen opiskelijoiden kanssa, tavallisten ja erikoisten professoreiden kanssa ja, kiitos ohjelmaa suunnitelleen ja ovia avanneen Yhdysvaltain tiedotusviraston (USIA) toiminnan myös aivan huipputason kykyjen kanssa.
Suomessakin tämä Internet oli käytössä. Muutamia vuosia myöhemmin täydensin tietojani kyselemällä ja käsitin, että Teknillisessä korkeakoulussa oli alan toimintaa, mutta osa proffista ei pitänyt ilmiötä mielenkiintoisena eikä pitkäikäisenä. Suunnilleen samat professorit ihmettelivät matkapuhelimia. Ehkä he muistelivat television Maxwell Smartia, jolla oli kenkäpuhelin jo 1960-luvun sarjoissa.
Teekkarit näpersivät verkkoyhteyksiä Pokkamontussa, mutta se ei siis ollut virallista opetusta.
Fiksu kommentoija palautti mieleen sarjakuvasankari Dick Tracyn, jolla oli rannekellossa radiopuhelin ainakin 1950-luvun alussa. Ihmettelin sarjakuvia harrastaessani, miksi juuri tämä huippusarja ei varsinaisesti koskaan tullut Suomeen. Minulla oli jossain Chester Gouldin iso ja paksu albumi, mutta ei se minuakaan hurmannut.
Kun tänäänkin Amerikan uuden hallitsijan apulainen, joka muistuttaa olemukseltaan jotain sellaista, minkä kissa tuo kotiin omin lupinsa, lupasi ikuista taistelua valtamediaa vastaan, luulen lopulta ymmärtäneeni.
Valtamedia vastaan tämän hetken poliittinen johto on kirjoitus vastaan Twitter. Lupauksien antaminen Twitterillä on loistava oivallus. Merkkimäärä on niin pieni, ettei perusteluja mahdu mukaan. Selaaminen on niin vaivalloista, että yhtä vähän kuin ihmiset lueskelevat vanhoja tekstiviestejä he ottavat tutkiakseen, mitä heille on itse asiassa luvattu.
Verkkoselain jatkoi lukemisen aikakautta. Esimerkiksi blogi on ilmiö, joka yhdistää lukemiseen kirjoittamisen eikä siis muuttanut mitään. Ilmaisun katkelmallisuus, hyppelehtivyys ja lyhyys käsitettävyyden kustannuksella eivät ole uusia asioita. Keksintö, jonka nimi on sanomalehti, perustui juuri samaan oivallukseen.
Valitut Palat (Reader’s Digest) oli suurenmoinen keksintö. Tekstin laajuutta ei suinkaan määrännyt käsillä olevan asian luonne, vaan luultavasti suolen tai rakon tyhjentymiseen menevä aika.
En osaisi oikein kuvitella syöväni hampurilaista ilman iltapäivälehteä. Hampurilaista syödessä on hyvä ajatus olla katsomatta, mitä panee suuhunsa.
Tekniikan historian saisi esittää rinnan poliittisten järjestelmien kanssa. Ensimmäistä maailmansotaa ei voi kuvitella ilman lennätintä. Rautatiekuljetukset olisivat olleet oleellisesti ja kohtalokkaasti hitaampia ilman sitä. Tosin rautateille tuli varhain myös oma, suljettu puhelinjärjestelmä.
Hitlerin suuri keksintö oli radio ja äänenvahvistus eli lähinnä Telefunken. Stalinin ase oli elokuva; hän käännytti hienosti alkaneen taiteen edistämään omia tarkoitusperiään viimeistään huomattuaan, miten kätevästi esimerkiksi jokin historiallinen tapaus (Talvipalatsin valloittaminen) voitiin väärentää kuvilla. Putin tuntuu tukeutuvan hyvin vahvasti televisioon samaan aikaan kun kaikkialla lännessä televisio hajautuu ja lakkaa olemasta tosiaikainen.
Internet oli armeijan rahoittama keksintö, samoin kuin itse asiassa tietokone. Internetin luomaa valtiollista järjestelmää on hiukan vaikea huomata. Se on finanssikriiseillä hallitseminen. EU on nyt ollut kymmenen vuotta kriisissä.
Ja Trumpin henkinen koti on siis Nokia, toisin sanoen älypuhelin. Myönnän että japanilaiset keksivät sen ensin, mutta riittävän lähellä totuutta ollaan väitettäessä, että Nokia Communicator oli ensimmäinen älypuhelin, ja se muutti maailman.
Puhelinneuvottelu oli hiukan vaivalloinen järjestely Commarilla. Twiitti on keino työntää viestejä erittäin monelle erittäin vähällä vaivalla. Ja mikä hauskinta, viestin saajat eivät vastaa, tai jos yrittävät, ketään ei kiinnosta.
Some eli sosiaalinen media ei siis oikeastaan ole media, joka sanana tarkoitta välittämistä ja ainakin sisältää ajatuksen kaksisuuntaisuudesta.
Johtopäätös olisi, ettei valtamediaa vastusteta sen takia, mitä se sanoo. Ei ole vaaraa, että kukaan kuitenkaan lukisi. Sitä vastustetaan siksi, että se on media.
Seurausväite on, että Yle ja Helsingin Sanomat ovat avainasemassa muuallakin kuin Julkisen Sanan Neuvostossa.
Vastaavasti kielitaito voi olla kovempaa valuuttaa kuin hyväkään ammatillinen koulutus. Selvästi tarvitaan henkilöitä, joilla on taito ja kyky siivilöiden valaskalan tavoin joidenkin maiden valtamediasta oleelliselta tuntuvaa asiaa ja välittää se edelleen lukijoille.
Tulevaisuuden (ja tämän hetken) ammatti on siis toimittajan ammatti, mutta muuttuneena. Kaikki muuttui vuonna 1995.


23. helmikuuta 2017

Tietämättömyyden ylistys




Gapminder on niitä verkkopaikkoja, joka on sekä tietojen täydentäjä että havainnollinen, suorastaan hauska. Esimerkiksi eliniän ja tulotason kuvittamiseen on käytetty kuplia, joiden koko kuvastaa kunkin valtion väkilukua. Ja graafi on animoitu. Kuplat vaeltavat kaksisataa vuotta. Lukijalla on mahdollisuus hätkähtää maailmansotien kohdalla.

Tietämättömyyskilpailu on kiinnostava, varsinkin kun tietokilpailut ovat kai menneet muodista. Olisiko niin, että Wikipedia ja Google ovat nakertaneet sellaisen tiedon arvostusta?

Jäimme kahvikuppien ääressä muistelemaan, millä hassulla suomenkielisellä nimellä Hitchcockin ”North by Northwest” tuli teattereihin. Itse munasin itseni, väittämällä aluksi, että miespääosassa oli James Stewart, kun se oli tietysti Cary Grant. Siis se elokuva, jossa lentokone jahtaa sankaria ja jossa kiipeillään Mount Rushmoren jättiläisveistoksilla.

Internet Movie Database (imdb.com) on siitä mainio, että se näyttää suomenkieliset nimet ja elokuva ensi-iltavuoden. Tässä tapauksessa se on 1959. Ja jos tulee mieleen vilkaista elokuvaa ”Muukalaisia junassa”, josta itse pidän kovasti, havaitsee että alkuperäisaihe on Patricia Highsmithin – yksi kaikkien aikojen juonen keksijöitä, ja toinen käsikirjoittaja ei enempää eikä vähempää kuin Raymond Chandler.

Verkkokoneista huolimatta vieläkin voi hämmästyttää seuralaisiaan arvuuttamalla, kuka kirjoitti käsikirjoiotuksen Chandlerin kuuluisasta dekkarisa ”Syvä uni” tehtyyn elokuvaan. William Faulkner, nobelisti. Syy: tekijänoikeudet ja sopimukset. Chandler itse oli kiinni jossain muussa työssä, ja Faulkner taas on itse kertonut (Paris Review), mitenhän halveksi Hollywoodia (mutta ei palkkioshekkejä) ja millaisia temppuja hän teki tuottajille.

Ai kuka oli Suomen paras skenaristi? Waltari. Ne kerrat kun Särkkä tai Orko päättivät tulla toimeen ilman Waltaria historiaan sijoitetussa elokuvassa, metsään meni. Ja Kassilan kahdesta Palmu-filmistä ne ensimmäiset ovat todella hyviä, mutta kun Kassila joutui tekemään jatkoa omin päin Waltarin kyllästyttyä (ja väsyttyä), taso tippui.

Gapminderin tietämättömyyskilpailussa yksi kysymys on, paljonko äärimmäinen köyhyys on muuttunut viimeksi kuluneiden 20 vuode aikana maailmassa. Termin sisällön kuvaili YK vuonna 1950, ja maailmanpankin määritelmä 1,25 dollaria päivässä on yleisesti käytetty.

Amerikkalaisista 66 prosenttia sanoi, että suunnilleen kaksinkertaistunut. Oikean vastauksen eli suunnilleen pudonnut puoleen tiesi 5 prosenttia.

Ruotsissa samana vuonna tehty kysely tutkimus antoi ruotsalaisista tuloksen 39 prosenttia ja 23 prosenttia.

Vaikka se ei taida olla kovin tärkeää, tietääkö amerikkalainen television katsoja, kuka tai mikä on Ruotsi, tietämättömyyden kartoittaminen voisi tuottaa mielenkiintoisen tuloksen.

Kerran kävi niin erikoisesti, että sain Los Angelesissa taksin ja yllättäen kuski puhui englantia äidinkielenään. Ajauduimme keskusteluun, ja kuski sanoi että Eiffel-torni on Pariisissa. Kysyin kohteliaasti, onko hän käynyt Pariisissa. Hän pahoitteli ettei ollut, koska se on niin kaukana, Oklahomassa. Saatoin sanoa, että itse asiassa Paris on Texasin puolella.

Erasmus Rotterdamilaisen ”Tyhmyyden ylistyksessä” esitellään 1500-luvulla isä Pluto, joka on tyhmä ja tietämätön, ja äiti joka on nuori ja kaunis, ja joukko lapsia, kuten Tyhmyys, Laiskuus, Itserakkaus, Holtittomuus ja Mielettömyys. Isä julistaa: kaikki se, mikä maailmassa on miellyttävää, tulee minulta.

Hiukan epäilen, että kilpailutieto on vahingollista. Taisin kertoa takavuosina, että kun isäni joutui sitten vuodepotilaaksi toisen jalan ajauduttua kuolioon, yritin tosissani keksiä hänelle ajankulua. Eräässä vaiheessa särky taisi olla niin kova, ettei keskittyminen pidempiin tarinoihin oikein sujunut.

Tiesin että sekä Tauno Rautiainen että tietokilpailut olivat asemasodan ajan viihdytystoiminnan perua. Radion ”Herra X” alkoi 1941. ja Viisasten kerho 1945. Herra X:n eli Antero Mannisen tapasinkin samalla tavalla kuin tuhannet muut. Helsingin yliopistossa onnistuneen pääsykokeen jälkeen oli maksettava ne pienet pakolliset maksut ja noudettava opintokirja Manniselta, joka oli huomattavasti isänsä Otto Mannisen näköinen. Temperamentiltaan hän tuntui olevan samanlainen hymypoika kuin poikansa Ohto, sotahistorian spesialisti.

Minä hankit antikvariaateista tietokilpailukirjoja, ja niitä olikin paljon. Onneksi mukana oli oikeat vastaukset. Luulen että isäni ei jaksanut varsinaisesti enää innostua tästä asiasta. Aikoinaan olimme kuunnelleet ja myöhemmin myös katselleet kilpailulja yhdessä. Useita kertoja isäni tiesi oikean vastauksen kysymykseen, joka karsi radion kilpailijan.

Nyt tuli mieleeni, että olin itsekin kerran television kilpailussa. Voitin kolmen kirjallisuuden professori joukkueen, jossa muistaakseni piti tunnistaa kirjoittaja ääneen luetusta tekstistä. Asia on jäänyt mieleen siitä, että ihmettelin, kun toiset eivät heti arvanneet Faulkneria. Kaikesta hienostuneisuudesta huolimatta hänen tekstinsä muistuttaa työntökärryjä ja äänikin on suunnilleen sama.

Opinnoissa tärppejä ei oikein voi välttää. Professorina niitä tuli käytetyksi, kun oli tentittävänä harppomiseen sopiva kirja. Perusteettoman edun palauttaminen Hakulisen mukaan – kirjoittaja kun oli asiasta eri mieltä kuin toiset tutkijat ja korkein oikeus, joten tentissä istujalla oli tilaisuus hankkia kuntoisuuspisteitä vastauksellaan, kun eräässä toisessa tenttikirjassa oli tuosta asiasta alaviigte ”toisin kuitenkin Hakulinen”.

Wikipedia vietti tasavuosijuhlaa. Kukaan ei nyt sanonut, että tuo verkkotietosanakirja on täysin kelvoton; se oli ennen vallitseva mielipide. Luulen että se on lyönyt laudalta painetut kilpailijansa ja ihastelen järjestelmää, joka näyttää toimivan käytännössä. Vuonna 2005 Wikipediaa ja Encyclopaedia Britannicaa verrattiin Nature-lehdessä ja niin luonnontieteellinen sisältö todettiin suunnilleen yhtä tarkaksi. Britannican avustaja olivat asiasta eri mieltä.

22. helmikuuta 2017

Alttius




Oppimista tärkeämpi on oppimisalttius.

Siksi väitän, että se römeä omaseuraisuus, joka todella tuntuu olevan tämän hetken yhteisöjen muoti, on todistettavissa vahingolliseksi. Se on pahaksi nimenomaan harjoittajilleen ja kannattajilleen.

Giljotiini oli kansan suosima väline valistusta vastaan. Vallankumous ei tarvitse kemiaa, oli vastaus, kun Lavoisier yritettiin pelastaa teloittamiselta vetoamalla hänen suuriin ansioihinsa tiedemiehenä.

Lauseen voisi esittää myös muodossa ”kansa ei tarvitse suolaa” tai sokeria.

”Itsekäs geeni” on aivan mainio kirjan nimi. Se on juuri sopivalla tavalla valheellinen. Se ei siis tarkoita, että geeni osaisi oikeasti toimia itsekkäästi, koska sellaista tietoa ei ole olemassa, että geenillä olisi jokin ”itse”, vaan ajatus on samanlaisuuden suosiminen kasvuympäristössä. Saman ajatuksen esitti hyvin kauan sitten Paracelsus, joka julisti lääkitsemisessä eräänlaista sähköoppia, samanlaiset vetävät puoleensa samanlaisia.

Aikanaan kävi ilmi, että asia on juuri päinvastoin.

Ennen hankittiin palkkasotureita, nykyisin joukkueurheilijoita. Molemmissa syy on sama. Tavoitellaan suorituskyvyn lisäämistä.

Nykyisen nousevan firman työntekijät ovat aika kirjava joukko. Pääkallonmetsästäjät kiertelevät maailmaa ristiin rastiin ja ovat valmiita suosittamaan hyvinkin kalliita työntekijöitä. Ainakin jalkapallossa unelmajoukkueet näyttävät usein olevan kuin rasistin painajaisunesta. Mieleen tulee se Ranskan joukkue, jossa berberi-ä tai tuaregitaustainen Zidaine pelasi. Riviin asetettuna joukkue oli kieltämättä kuin näyttely ihonväreistä ja luuston erikoisuuksista.

Esitän kysymyksen, koska en tiedä vastausta.

Kansainvaelluksista on ollut kiva kiistellä. Termi tuli historiaan jonkin kansallistunnon huumassa, ja viime vuosikymmeninä sitä on mietitty moneen kertaan. Vihaisimmat historiantutkijat ovat kysyneet, oliko sellaisia vaelluksia ollenkaan. Toiset ovat sanoneet, että kyllä goottien lisäksi ainakin nimelleen huonon kaiun hankkineet vandaalit tulivat pohjoisen metsistä ja päätyivät Afrikan puolelle osoittautuakseen merkittäväksi voimaksi.

Laajemmin lähteitä lukien islamin maissa turkkilaiset tulivat vähän kuin tyhjästä ja osoittautuivat monessa asiassa osaaviksi. Neuvostoliiton peräti kehno menestys toisen maailmansodan alkuvaiheessa näyttäisi olleen tekemisissä liikekannallepanojärjestelmän kanssa. Heillä ei ollut teknisesti muuta mahdollisuutta kuin koota taisteluosastoja aina yhdeltä alueelta, ja tuloksena oli sitten muun muassa etelän poikia pohjoisen pakkasissa.

Entä jos ”kansainvaellus”, esimerkiksi jonkun tai joidenkin suomensukuista joukkojen siirtyminen tälle niemelle, olisikin käsitettävä ”historian biologiaksi”.

Edward O. Wilsonia lukeneen on hiukan vaikea peitellä kiinnostumistaan varsinlaan viimeistä edellisen kirjan jälkeen (”The Meaning of Human Existence”). Kaikkein kuuluisin biologi tähdentää humanististen alojen ratkaisevaa merkitystä Sapiens-suvun kädellisten vaiheissa ja edelleen. Humanistien alana mainitaan esimerkiksi tarinointi leiritulilla. Wilson muuten mainitsee myös vahvasti lihaan perustuvan ruokavalion samassa yhteydessä kuin sapiensin edellisiin versioihin verrattuna aivojen volyymin sensaatiomaisen kasvun…

Wilson oli hyönteistutkija, kunnes tieteellisiä palkintoja alkoi tulla vaivoiksi asti ja hän otti useimmille tiedemiehille hyvin pelottavan askeleen kohti avarampia aiheita ja helpommin omaksuttavaa tekstiä.

Hänen kuvauksensa biodiversiteetistä eli elämän monimuotoisuudesta on sangen vakuuttava, ja sen merkitys on kasvanut entisestään. Nyt tiedämme parikymmentä vuotta sitten tuntemattomia asioita, kuten nanomittakaavan, siis valoa käyttävän mikroskoopin tavoittamattomissa olevien eliöiden valtavan määrän ja keskeisen merkityksen ravintoketjuissa.

Johtopäätös on selkeä. Eliöiden jakaminen tarpeellisiin ja tarpeettomiin on sekä tyhmää että vaarallista. Uusimmassa kirjassaan Wilson näyttää kiivastuvan siitä, että joidenkin kollegojen mielestä ei ole erikoisen harmillista, että lajeja kuolee sukupuuttoon, kun muka evoluutio tasaa tilit. Ei se tasaa.

Tässä kansainvaellusasiassa ollaan lähellä vanhojen rasistien aavistelemaa kysymystä geenipoolista. Se on vaikea kysymys.

Mutta lukijana tästä voi johtaa kysymyksen: entä jos kansainvaellus ei ole häiriö, vaan kasvuilmiö.

Sen tiedämme jo, että pandemia eli suuren mittakaavan kulkutauti ei suinkaan ole ”rotua puhdistava” ilmiö – sellaistakin on väitetty. Vanha aliupseerikoulun iskulause ”heikot sortuu elon tiellä” ei sekään pidä paikkaansa. Joka ei kykene syömään, voi olla onnen omiaan syötäväksi.

Toinen maailmansota aiheutti mittaamatonta kärsimystä. Samalla se oli kaikkien aikojen suurin perimän sekoitus.

Kun tällä hetkellä pakolaisongelma on todella paha, kesällä 1945 pelkästään Saksan maanteillä oli liikkeellä, ilman tietoa katosta pään päällä tai seuraavasta ateriasta, ainakin 20 miljoonaa ihmistä.

Silloin voittajavaltioiden kenraalit joutuivat pakon edessä vaihtamaan ammattia, ja suoriutuivat itse asiassa hyvin. Ilmassa oli vaatimuksia painaa nimenomaan saksalaiset maan tasalla. Kenraalit joutuivat näkemään, että tämä vaihe ohjelmasta oli jo toteutettu, ja miettimään, mitä tehdään seuraavaksi.

Määrätietoisen ponnistelun lisäksi monimuotoisuus pantiin töihin. Pahan ilman lintujen mielestä jälleen ollaan samassa vaiheessa. Eikä tulosta pysty arvaamaan. Hyvin kauan sitten Neanderthalin ihminen saattoi joutua väistymään meidän heikompiensa tieltä esimerkiksi immuunijärjestelmänsä joustamattomuuden vuoksi. Tällaista ei ole todettu. Arvaus on ilmassa.






21. helmikuuta 2017

Häly






Kuten usein muulloinkin, pari päivää sitten vähän vedätin.

Ajatus mieleni pohjalla on, että eilen esittelemäni Samsung Gear 3 on kenties täsmälleen sopiva ”turvaranneke” kaltaisilleni tyypeille.

Rutiinit sujuvat vielä, hiukan hidastuneina, ja autoa ajaessa saa olla tarkkana, mutta se johtuu enimmäkseen silmistä. Kärpäsen saan edelleen siepatuksi lennosta kiinni. Tältä vuodelta ei tosin ole havaintoja, mutta viime vuodelta on.

Olen kaupitellut oikeaa turvaranneketta vuosia monille sukulaisille ja tiedän siis, miten raivokasta vastustusta se herättää ja miten villejä pelkoja siihen liittyy.

Asia on kuitenkin niin, etten itsekään kehtaisi pitää sellaista, siis nykyiselläni ja siis toistaiseksi. En pelkää, että laite hälyttäisi kaljuksi ajeltuja ensihoitajia, jotka kuljettaisivat rimpuilevan minut johonkin laitokseen.

Ranneke on asiallinen, ja jos sitä tulee painaneeksi vahingossa, hätä ei ole suuri. Toisesta päästä otetaan yhteyttä.

Minulla pääsyy on tyhmänylpeys. Tuntuu että voisin saman tien ruveta pitämään huivia ja hametta.

Tässä kuitenkin on muutamiakin tuttuja, jotka ovat saaneet erilaisia oikeita vaivoja, ja sitten tietysti myös minua vanhempia tuttavia, jotka juoksevat katollani kuin orava ja pistelevät klammereita paikoilleen. Meillä kävi eilen Halogeenigallerian mies asentamassa puuttuvia huppuja spottivaloihin. Rouvani kanssa allekirjoittamani yt-sopimuksen mukaisesti en ainakaan rouvani nähden kiipeä edes A-tikkaille, paitsi ottamaan kirjan ylähyllystä tai palauttamaan sen paikalleen.

Katonrajassa touhuaminen on oudosti lakannut viehättämästä. Lattianrajassa askartelemisen on ottanut hoitaakseen tyttärenpoikani T. Vuoroa odottaa sopivan telineen eli räkin bongaaminen ja kiintolevyjen irrottaminen ja kiinnittäminen.

Lamppuhomma kesti kymmenen minuuttia. Itse olisi käyttänyt siihen useita työpäiviä – tikkailla, käsillä eräissä tapauksissa erittäin kuuma lamppu, jonka lasia ei pidä koskettaa sormilla, ja sitten ”yksinkertainen” napsautussysteemi, jolla metallisen kehyksen virityksen saa valmiiksi. Saa kuka saa.

Joka tapauksessa pohdiskelin pitkin kesää ja syksyä, asuillessani välillä muutamiakin vuorokausia ja kerran viikon ihan yksin erilaisten muuttolaatikkojen, työkalujen, koneiden, letkujen, johtojen, iputkien, kittiputkiloiden ja mielenkiintoisten pölyjen keskellä, että kyllä pitäisi olla aina puhelin mukana, jos sattuisi telomaan itseään, vaikka nyt rikkomaan polvensa niin ettei pääse jaloilleen. Vaara ei ole mitenkään kuvitteellinen.

Polveni loukkasin työaikana enkä tarvinnut siinä apua. Mutta vahinko oli lähellä. Siitä siis irtosi pala, nivelkupista. Ei tule takaisin.

Mistään vehkeestä ei ole apua, jos lyö itsensä tajuttomaksi tai romahtaa sellaiseen asentoon ettei saa tavaraa taskusta, tai jos vaikka aivoverenvuoto yllättää.

Mutta tuo luiden rikkominen, joka on ollut tänä talvena oikein suosittua, on toinen asia. Saman asian voi ajaa huono-onninen tyssähtäminen lattialle. Mutta entä jos jää kirjaimellisesti kaapin ja seinän väliin eikä saa mistään otetta.

Siksi esittelin myös lukijoille älykellon epähienotunteisena vihjeenä.

Sillä voi soittaa ja siihen voi puhua. 112 on oma sovelluksensa, jonka tietysti otin, mutta tilanteen mukaan voin soitella naapurustoon tai vaikka tilata taksin ja pyytää vaikka hakemaan sisältä, ja kaikki tämä kellolla. Sillä voi siis soittaa, lähettää tekstiviestejä ja sähköposti ja paljon muuta.

Idea on se, että kello on paritettu puhelimen kanssa. Kantama tuntuisi olevan ainakin 10 metriä, talossani 20.

Kelloon puhuminen näyttää naurettavalta ja on hiukan hankalaa, mutta toimii. Sillä ei ole minulle suurta merkitystä, että saapuva sähköpostit ja tekstiviestit surauttavat laitetta. Jokin osa viesteistä ehdottaa pippelinpidennystä, mutta tuli tässä hiljan aivan aito ja kiireisiä toimia vaatinut viesti, jossa luvattiin rahaa eli siis palkkio, jos kirjoitan jotain tai käyn pitämässä erään luennon. Tietokoneella on tietokoneen ilkeys ja taito pistellä roskapostiin tarpeellisiakin viestejä. En liioin ole koskaan päässyt Elisan kanssa yksimielisyyteen siitä, olenko ostanut heiltä postilaatikkoa 1 vai 1000 gigatavua. Aika usein sieltä tulee tietoa, että laatikko on täynnä.

Ennen digitaalisen kokoelmani rakentamista purin Outlookin backupista kaiken – muun muassa paljon 1990-luvun viestejä, ja tallensin ne tiedostoina eri puolille. Suurin osa oli tietenkin aivan joutavaa, tyyppiä tavataankin torstaina kello 12 eikä tiistaina kello 11.

En osaa vielä käyttää moniakaan kellon toimintoja. Pois käytöstä olen ottanut kuntoilijoiden mittarit ja ohjelman, joka käskee liikkumaan välillä.

Nautin tosin syvästi siitä, että kelloni ilmoittaa päiväunen kuorsauksen täsmällisen keston ja lisää, että uni oli 95-prosenttista. Mistä se sen tietää, siitä en ole selvillä. Ehkä sitten äänestä. Eräs suvun pikkupojista suunnitteli osallistumista television roolikilpailuun näyttelemällä, kuinka isoisä kuorsaa. Sama asento kuin Aku Ankalla sohvalla ja sama ääni, krooh-pyyh.

Mutta toistan vihjeeni vakavasti. Koska puhelin kokemuksen mukaan ei kulje aina mukana ja kaikenlaista voi tapahtua, on tämä parempi kuin ei mitään. Ja lisäksi kellotauluja voi vaihtaa päivän tunnelman mukaan. Luulevaisuuskin pahenee. Eilen sujautin kello kylpytakin taskuun, kun menin yksin saunaan. Sauna lienee yhtä vaarallinen paikka kuin kylpyhuone.

Siinäpä vihje niille, jotka ovat ottaneet asiakseen muka huolehtia meistä ja meidän tavoistamme. Kypäräpakko saunaan ja polvisuojukset perjantai-illan oluttuokioihin. Samaan tuotesarjaan voisi liittää äskettäin ”itse” syömään oppineille vauvoille suunnitellut vauvapakkopaidan. Toisin kuin isojen lepositeissä, tässä voisi olla hauskoja piirroskuvia.


20. helmikuuta 2017

Remes kaksi




Yhtäkkiä ja yllättäen on kovat kiireet, kun tuli ylimääräisiä, aikaan ja rahaan sidottuja töitä. Puhe on muun muassa kirjoista. Tietokoneet murisevat uhkaavasti. Koska olin vastaavissa töissä silloinkin, kun työkalut olivat sakset ja arabikumi, toiselta nimeltään paperiliima, ja lyijykynä, jolla numeroitiin sivuja ja luonnosteltiin sisällysluetteloja, pidän nykyaikaa parempana.

Kustannusliikkeissä oli myös vanhan koulukunnan hirmuja, jotka itse olivat saaneet oppinsa 1930-luvun alussa Isoa Tietosanakirjaa valmistettaessa, ja kuunnelleet varmaan kamalia juttuja, millaista oli tehdä 10-luvun tietosanakirjaa, Iso Mustaa, ajoittain hyvin vaikeissa valtakunnallisissa oloissa.

Olenpa kuin olenkin pudottanut myös lattialle monisataasivuisen tietokirjan käsikirjoituksen, jossa liuskoja ei ollut numeroitu. Siinä ei sitten ole vapaa-ajan ongelmia, kun sitä poimii ja järjestelee.

Ja vaikka melkein kaikki tupakoivat joka paikassa, taustalla erottui lyijyn eli painometallin lempeä tuoksu. Konelatomo oli samassa rakennuksessa.

Raskaat työt vaativat tällä viikolla raskaat huvit. Välillä on lepuutettava silmiä, välillä selkää.

Ilkka Remeksen jännitysromaanit sopivat myös viimeksi mainittuun, etenkin siksi, että juoni on vetävä eli kiskaisee sisennyksien ja ylimääräisten rivivälien maailmasta. Kirjan maailmaa ei liioin tarvitse erikoisemmin palautella mieleensä.

Levätessä voi omistaa ajatuksia kirjailijan, siis Remeksen, työskentelytavoille.

Mitä sanotte siitä, että 2010 ilmestyneessä kirjassa Keskusrikospoliisin ja Helsingin huumepoliisin virkailijat jahtaavat toisiaan ehkä enemmän kuin huumerosvoja, että merkittävät rahasummat vaihtavat omistajaa, uusia taloja ostellaan, rahaa kätketään maahan, ainakin yhdessä kohdassa siltarumpuun, ja vinkkimiehet ja -naiset aiheuttavat ongelmia? Ja äskettäin esimerkilliseksi huumepoliisiksi julkisesti julistettu henkilö alkaakin vaikuttaa todelliselta konnalta ja joutua erittäin näkyviin vaikeuksiin?

Arvaan että Remeksellä, jonka oikea nimi ei ole Remes, on omat vinkkimiehensä, koska sekä rikospoliisin että suojelupoliisin työskentelyssä vilahtelee yksityiskohtia, joita en luulisi kenenkään keksivän. Ne eivät ole dramaattisia, vaan mukana luomassa uskottavuutta.

Joitakin Remeksen kirjoja luettuani totean, ettei hänen tuttavapiiriinsä kuulu suulaita syyttäjiä eikä tuomareita. Tuo virkatoiminta jää varsin vähällä, vaikka siihen todellisuudessa sisältyy tylsien rutiinien lisäksi mielenkiintoisia ilmiöitä.

Vertauskohtana on mielessäni Jo Nesbø, joka on mielestäni selvästi Pohjoismaiden paras eli siis kansainvälisestikin huippua. Hänen kirjansa ovat tietenkin sellaisia, etten halua suositella niitä kenelle tahansa. Sadismilta maistuva väkivaltaisuus häiritsee lukijaa kauan, koska tuttu keino paloittelumurhien ja vastaavien kääntymisestä kauhusaduiksi ei ole käytettävissä. Teksti on niin hyvää, että kaikki kerrottu tuntuu todelta.

Remes sen sijaan viljelee monissa kirjoissaan kontrafaktuaalistia keinoja. Yksi hänen kirjoistaan tapahtuu 1980-luvun Suomessa, joka on ollut sosialistinen itäblokin maa maailmansodan päättymisestä asti. Eräässä toisessa kirjassa – uusimpia – tapahtuma-aika on ensi vuonna, ja jälkisanoissa kirjailija kertoo jättäneensä mainitsematta tai kertoneensa tietoisesti väärin eräitä asioita maan tietoliikenteen ja energian jakelun haavoittuvuuksista.

Rohkenisin väittä, että Remes on kuvaillut informaatio- eli kybersotaa muutamia vuosia ennen kuin ilmiö tuli yleiseen tietoon. Ainakin hän siis käyttää oikeita lähteitä. Verkossa on hiukan uskomattomasti avointa tietoa asejärjestelmistä ja uusista strategisista oivalluksista.

Tietoisesti tai tietämättään Remes sivuuttaa tietosisältöjen suojaamisen eli kryptaamisen aika viitteellisesti. Hyvä niin. Myös häiveteknologia on kuvattu vuosien takaisin tiedoin. Se taas on totta ja tuntuvaa, että Jäämerellä seikkailee kaikenlaista joukkoa etenkin uusien öljylöytöjen perässä, taivaalla, pinnalla ja syvyyksissä.

Toimintakirja nyrjähtää helposti scifin puolelle ja menettää samalla lukijoitaan. Jos teknologista tai tieteellistä tietoa on liikaa, osa lukijoista häipyy. Jos juonen kannalta ratkaiseva tiedollinen aines on perätöntä tai väärin esitettyä, voi käydä niinkin, että lukija paiskaa kirjan seinään.

Muutaman kerran näinä aikoina olen jäänyt miettimään Tuhatta ja yhtä yötä. Ranskalaiset näyttävät saaneen valmiiksi laajan uuden version. Vanha englanninkielinen Burtonin versio sisältää kyllä ”sopimattomia” juttuja, joista jotkut ovat aika hauskoja, mutta se on todella iso ja laajan. Veijo Meri toimitti aikoinaan version, jossa kaikeksi onneksi on myös lapsilta kielletty aineistoa.

Saduissa yleisesti on tämä sama ongelma, miten mennä hallitusti uskottavuuden rajan yli ja tulla sieltä takaisin. Lasten lisäksi aikuiset kuuntelevat mielellään juttuja, jotka sisältävät järjenvastaisuutta. Todiste: vitsit. Etenkin härskeihin vitseihin sisältyy monesti aivan mahdottomia käänteitä, joiden takia ne ovatkin hauskoja (esim. mies synnyttää apinan).

Juonen varassa toimivan jännärin sukupuu on komea. En sitten ole saanut aikaan ryhtyä katsomaan uuden Sherlockin uusimpia jaksoja, kun tässä todellakin on näitä kiireitä.

Jossain aikaisemmassa jaksossa oli suosikkini, Holmesille tyypillinen huomiokyvyn ja älyn välähdys. Se oli se jakso (The Great Game), jossa Holmes toteaa gallerian seinällä olevan Vermeerin taulun väärennykseksi. Siinä näkyy Van Burenin supernova, jota ei ollut taivaalla taulun ilmoitetun maalaamisen aikaan.

Ehkä Remes kirjoittaa johonkin tarinaansa henkilön, joka luulee olevansa fiksu. Niitä kohtauksia on paljon, joissa kuvattava keksii viime hetkellä pakotien tai keinon.

Tietääkseni hölmö, pinttymäksi muuttuva turhanaikaisten asioiden pohtiminen on useissa asioissa johtanut suurenmoisiin keksintöihin. Ensin pitää kuitenkin ylittää pilkan ja vähättely kuoleman laakso ja lopuksi kestää kilpailijoiden keljuilu uudesta oivalluksesta – ”se oli itsestään selvä aikojen alusta”, kun itse asiassa vielä viikko sitten sen esittää pidettiin häirikkönä ja mahdollisesti mielenvikaisena.


19. helmikuuta 2017

Valistumaton valtius




Ei kukaan halua kysyä ääneen, onko edustuksellisen parlamentarismin aika nyt ohi. Demokratiasta puhutaan ja kirjoitetaan, mutta onko se jotain samanlaista kuin fysiikan ”eetteri”, joka lopulta huomattiin käsitteenä ja ajatuksena tarpeettomasti ja poistettiin käytöstä?

Eurooppaan luotiin oikeusvaltio säätämällä hyvin suunniteltu Saksan (liittotasavallan) perustuslaki 1949. Samaan aikaan etenkin englantilaiset, mukana paljon sosiologeja ja tilastotieteilijöinä, rakensivat puhtaalta pöydältä Saksaan ammatilliset järjestöt.

Suomessa riitti vuoteen 1999, että kansan sanottiin hallitsevan, ja valtiosääntö selvitti lähemmin, miten se tapahtuu käytännössä. Maa oli suvereeni ja kansalainen saattoi ajatella päättävänsä itse omista asioistaan, vaikkei tuo ajatus totta ollutkaan.

Ainakin kirjailija Kasanzakis väittää kiinalaisten sanoneen:” Langetan päällesi kirouksen. Toivon että elät tärkeää aikakautta.”

Valitettavasti valtio-opin ja taloustieteen kirjat sijaitsevat eri hyllyillä, ja ihan toisessa paikassa on oikeustiede.

Hyvin luultavasti aikamme tärkein kysymys on, kuka sopii kenen kanssa ja mitä. Se on esikysymys jopa ilmastonmuutokselle, siinä kun edellytetään dramaattisia suuren mittakaavan toimia, ja sodan ja rauhan ongelmille, koska niihin vaikuttaa erilaisten napamiesten turhamaisuus ja sen lisäksi resurssit, esimerkiksi energian lähteet, kuten fossiiliset polttoaineet.

Joku närväpää kehotteli ostamaan maata, ”koska sitä ei valmisteta enää” ja sen hinta siis nousee. Maata valmistetaan jatkuvasti. Jos siis asiayhteys tarkoittaa ostettavaksi tai myytäväksi kelpaavaa maata eli talousmaata tai rakennusmaata, hehtaarien laskeminen on hukkaan heitettyä aikaa. Se merkitsee jotain, paljonko hehtaarin voi saada tuottamaan esimerkiksi viljakasveina tai metsänä, ja se merkitsee vielä enemmän, paljonko on teknisesti ja poliittisesti lupa rakentaa. Määrä kasvaa. Valmistus jatkuu.

Silmäilin aivan hiljan kirjaa pilvenpiirtäjistä. Ei Manhattanin kallioperä ole mitenkään erikoisen suotuisaa tai epäsuotuisaa korkeille rakennuksille. Erittäin monet seikat vaikuttivat siihen, että New York poisti aika nopeasti korkean rakentamisen kiellot – kuten Tampere juuri nyt, tai miksei Helsinkikin.

Olisiko Jätkäsaareen pitänyt rakentaa 300-kerroksinen asuin- ja liiketalo nyt valmistuneen tornin sijaan, sitä en osaa sanoa. Joku muu osaa.

Lisäksi maanpinnan alla on tilaa. Helsingin niemi taitaa muistuttaa Emmental-juustoa jo nyt. Luolia ja onkaloita on niin paljon.

Kukaan ei tule kysymään minulta lupaa tuohon asiaan. Tuntuu kuitenkin sopivalta, myös ympäristöä ajatellen, että jos joku on niin pölvästi, että haluaa asua tuulessa ja kosteudessa Helsingin rannassa muitten samanlaisten seassa, niin siitä vain. Omaa valintaani – taloa metsässä – saa sanoa vaikka romantiikaksi tai henkiseksi takapajuisuudeksi. Myönnän sellaiset väitteet kiireesti tosiksi.

Mutta kysyn, miten on teidän laitanne. Itse pidän tärkeinä eräitä oikeuksia. Sellainen on esimerkiksi kotirauha. Jos joku änkeää väkipakolla sisään – sellaista ei ole tapahtunut – voin hankkia vaikka poliisin hätiin. Kysymyksiin kansankunnan valinnoista en tahdo pahemmin sekaantua.

Olen vain erittäin kiinnostunut, kun olen itsekin alalla ollut, kun pääsee lukemaan Terrafamen uusimmista vaiheista. Operaatio joka on tähän mennessä toteutettu on ollut myös asianajollisesti hyvin vaikea. Näyttää myös siltä, ettei Sipilän pipo tainnut olla ydinkysymys suurta ongelmaa selvitettäessä.

Ja tuossa on yksi demokratian ongelma, yhtiöt ja muut yhteenliittymät. Kukaan ei oikein tiedä, kumpi on parempi, ehkä jopa valtion osittain omistama osakeyhtiö ja erittäin suuri määrä osakkaita, vai ”ketterä” rypäs pieniä ja sopeutumiskykyisiä yrityksiä, joissa työntekijöillä itsellään on merkittävästi sananvaltaa.

Vastaisin alustavasti, että työntekemisen käsitesisältö on muuttunut, mutta sen ympärillä olevat järjestelmät eivät ole. Ainakin ammattiyhdistysliike on ajautunut eksistentiaaliseen kriisiin. Nähtävästi myös yrityspuoli on ymmärtänyt yskän ajaessaan paikallista sopimista, jonka suomentaisin ajatukseksi, että ne sopivat, joita asia koskee, ja valtiovalta yrittää katsoa, ettei pahaa vääryyttä tapahdu.

Tässäkin blogissa on usein mainittu ”väärin äänestämisen” ongelma. Silloin tällöin väitetään myös, että yritystoiminta on kuin kilpahiihtoa. Tulos ratkaisee paremmuuden. Tuo ajatus on selvästi väärä. Yritystoiminta on myös suuressa määrin sattumien summaa, kuten muuten myös kilpaurheilu.

Viimeksi kuluneiden sadan vuoden historiaa ajatellen näyttäisi siltä, että voimassa olevan valtiosäännön mukaan toimivat äänestäjät äänestävät vähän väliä väärin. Äänestyksen tuloksena oleva ratkaisu ei ole paras mahdollinen ratkaisu. Sitä vastoin on usein tärkeää tehdä ratkaisu.

Taisin opettaa yliopistolla sellaistakin, että korkeimman oikeuden tehtävä ei ole olla viisaampi kuin alemmat oikeudet, vaikka se usein sitä onkin. Sen tehtävä on antaa ratkaisuja, joista ei voi valittaa eli saada oikeusjuttu loppumaan.

Muilla tuomioistuimilla on samansuuntaisia paineita. Olisiko suorastaan niin, että jatkossa olisi tutkittava, voidaanko muutoksenhakuoikeutta yleisemminkin rajoittaa.

Piloillani olen ehdottanut, että moninkertaisille rikoksenuusijoille annettaisiin vilautuskortti niin että he voisivat käydä hakemassa rangaistuksensa kaupan kassalta (ja saada bonusta). Ellei maailma ole täysin muuttunut viime vuosina, tavattoman suuri osa oikeusjutuista on selviä ja helppoja, ellei joku saa tilaisuutta tehdä niistä pitkiä ja vaikeita. Ajatukseni on tietysti syvästi epädemokraattinen ja perusoikeuksien toteutumisen vaarantava.

18. helmikuuta 2017

Paluu menneisyyteen




Kuten tunnettua, nykyisyys sisältää tulevaisuuden ja määrää menneisyyden. Toisin sanoen historia muuttuu koko ajan. Voi olla, että pyramideja ei ole koskaan edes ollut olemassa. Ehkä tällaistakin havaitaan.

Filosofit aloittivat kapinan ennaltamääräämistä vastaa, ja heistä on tapana mainita Rousseau ja muita valituksen aikakauden nimiä. Itse asiassa tuo uudenlainen asenne oli alkanut jo keskiajalla ja liittyi fransiskaanien liikehdintään, joka kuitenkin jäi tuossa vaiheessa ajatusten kilpailussa toiseksi. Vaikea sellaista oppia onkin myydä, ettei paavilla eikä keisarilla ole oikeastaan mitään osuutta maallisiin eikä taivaallisiin asioihin.

Nämä korkeat asiat on mainittava, jotta lukija hämmentyisi. Imaginaarilukuja (sellaisia kuin neliöjuuri – 2:sta) on joidenkin vaikea hyväksi, koska he eivät huomaa, ettei kokonaislukujakaan (reaalilukuja, 1, 2, 3…) ole olemassa. Ne ovat käsitteitä eli nimiä, ja juuri tästä fransiskaanit pärpättivät.

Fysiikassa aika venyy ja paukkuu, mutta ”ajan nuoli” on vakiintunut käsite. Siitä ilmestyy myös hyviä kirjoja. Einsteinin tensoriyhtälön mukaan ei ole kumma eikä mikään, jos uhri saa ampumahaavan vähän ennen kuin murhamiehen ase laukeaa. Sitä vastoin yritykset löytää jotain valoa nopeampaa ovat rauenneet. Silti on aihetta vakuuttaa, että todellisuuden haarautuminen on todellinen ilmiö.

Se differentiaaligeometriasta tällä kertaa. Havainnollisempi ilmiö on yritys tunkeutua menneisyyteen kävellen.

Erämaa on raamatullisessa kielessä kivikko tai aavikko, mutta Suomessa metsien ja soiden maa. Kielellisesti se viittaa ehkä vain erillään olevaan reittiin, jonka varrelta voi napsia pyylintuja tai jotain ruokavampaakin, jos kohtalo suo.

Suomessa ja Pohjoismaissa ja ehkä laajemminkin sellainen ihailua herättävä erämaa, jossa vaelletaan varusteita kantaen, on paikka ilman koordinaatteja. Kun ollaan erämaassa, ei olla missään.

Mielleyhtymä suhteellisuusteorian fysiikkaan tulee tietenkin tästä – matematiikka ei ole riippuvainen koordinaateista, eikä puhe neliulotteisesta maailmasta ole erikoisen tosi eikä vakuuttava.

Mutta moni haaveilee paikasta, jossa voisi olla poissa.

Hiihtäjä, joka juuri nyt haeskelee yösijaa Saariselän tuntureiden Luirojärveltä, voi olla ihmeessä. Siellä on autiomajoja, mutta on väkeäkin.

Tiedän kirjoissa ja jo sitä ennen kuullusta ja lisäksi omasta kokemuksestani tunturivaellukselta vuonna 1955, että Luirojärvi on jotain aivan erikoista. Tuohon aikaan siellä oli poromiesten kämppä ja Raappanan kammi.

Isäni Kullervo hehkutti järveä ”Lumikurussa”, vaikka se kaikkein juhlallisin paikka löytyi Sokostin takaa, hiukan sattumalta, koska järkevästi kulkien itsenä Lumikurun latvoille ei tule asiaa.

Ilmoittaudun todistajaksi. On se ihmeellinen paikka. Lähinnä siitä tulee nyt mielen japanilainen temppelitaide, Kamakura ja muut puutarhat, joissa jokaisen kiven ja kasvin paikka on mitä huolellisimmin suunniteltu ja mikä tahansa näköpiste tuottaa yllätyksiä. Oma kokemukseni japanilaisista rajoittuu Los Angelesissa olevaan kopioon, joka tosin on erittäin hyvä. Se on Huntingtonin japanilainen puutarha (kuva). Vein sinne vieraitani, jotka olivat aina tarpeeksi kilttejä vähintään teeskennelläkseen kiinnostusta. Ja herra Huntington on samanlainen rosvo kuin herra Stanford, joka puolestaan testamenttasi kesämökkinsä yliopistoksi.

Kasviopillisesti eräiden Lapin paikkojen kummallisuus johtuu ohuesta humuskerroksesta ja siis aluskasvullisuuden ohuudesta. Puronvarren tunturikoivut ovat monen – myös minun – silmissä mielikuvituksellisen hienoja veistoksia oikuttelevine runkoineen.

Mutta sen tiedon sitten löysin, mikä Kemppistä veti juuri Luirojärvelle. Isäni alleviivasi harvoin lukemiaan kirjoja. K.M. Walleniuksen ”Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä” -teoksessa on jakso ”Koskemattomia erämaita”. Siinä Wallenius, Mosku ja kolmas mies sauvovat Luirojokea järvelle, jolla kukaan heistä ei ollut käynyt. Siinä muuten riittää sauvomista, koska joki vastaa nimestä tulevaa mielikuvaa. Se luikertelee koko ajan ja joka suuntaan.

Wallenius kirjoitti 1931: ”Ylen salaperäinen on Luirojärvi, jolla vai harvoin joku lappalainen eksyi pyyntimatkoillaan; eikä sen salaperäisyyttä suinkaan vähennä se, että täällä aikoinaan on paljonkin liikettä ollut: tässähän kulki kerran kauppatie Sodankylän kirkolta Inariin ja Norjan Ruijaan, tosin vain talvitie, joka seuraili jokivarsia tähän, siirtyi tästä tunturikuruun, jolla vieläkin lappalaisen suussa Maantiekurun nimi.”

Sitä Wallenius ei tiennyt eikä Kemppinen liioin, että nykyiset arkeologit ovat löytäneet Luiron niskalta esihistoriallisia liesilatomuksia. Ajoitukset viittaavat siihen, että seudulla on viihtynyt jo kivikauden mies. Mitä kansaa ja millaista kieltä puhuva, siitä sopii riidellä, ja kyllä siitä riidelläänkin.

Mutta kaikessa ankaruudessaan reitti Jäämerelle, joka oli siis auki ainakin suurimman osan jääkautta, on ollut kerran eräänlainen valtatie. Vielä Walleniuksen aikaan Lutto, joka alkaa tuolta Maantiekurun läheltä, oli kuuluisa myös merilohen nousujokena – ja olihan siellä myös kultaa, ja raakkuja, joista saattoi löytää helmen…

Jos Suomen herran olisivat osanneet asiansa, Luirojärven rantaan olisi rakennettu rautatie 1920-luvulla, ja tiettävästi ”tievaltiolla” oli valmiit suunnitelmat myös maantien reitiksi.

Nuo ajatukset tuntuvat nyt oudoilta – mutta koko Suomi eli Liinahamariin tulevien alusten ruualla välirauhan ajan 1940-1941, ja kuljetuksia varten perustettu osakeyhtiö sai nimekseen Pohjolan Liikenne Oy ja tavaramerkikseen tyylitellyt poronsarven. Tiehän oli vedetty hiukan lännempää, melkein Kaunispään laen yli, ja sen jälkeen oli se kuuluisa ”Magneettimäki”, johon huonompi auto oli hyytyä vielä minun muistoni aikana.




17. helmikuuta 2017

Näprääminen



Kellot ovat kai palaamassa muotiin. Olen hankkinut jälkeläisille. Vastaanotto on ollut hyvä.
Toisaalta saa pitää varansa. Se havainto, että esimerkiksi poliitikolla on kallis kello, voi olla tuhoisa uralle. Outoa ettei mikään puoluejärjestö ole huomannut ostaa esimerkiksi perus-Swatcheja ehdokkaille ja velvoittaa heidät käyttämään niitä ainakin vaaleihin asti.
Ja toisaalta: kelloa ei saa koskaan katsoa, paitsi ehkä bussipysäkillä. Tunnen henkilöitä, joiden taito heittää kävijä ulos on verraton. Se alkaa hitaalla liukumisella kohti kirjoituspöydän kulmaa. Sitä seuraa muka vaivihkainen kellon vilkaisu, ja sitten ojentuukin käsi ”kiitokseksi” käynnistä.
Kun toimin vastuunalaisessa virassa, livistin kokouksesta ulos tupakalle ottamalla puhelimen esiin, rypistämällä kulmiani ja vilkaisemalla puheenjohtajaa. Suljettuani oven takanani panin puhelimen taskuun. Ei siihen kukaan ollut soittanut. Mutta kukaan ei kyseenalaistanut menetelmää, koska ilmeellä oli helppo osoittaa, että puhelimeen oli tullut nimetön tappouhkaus tai jotain hälyttävää lähisukulaiselta.
Tuossa tilanteessa selittäminen on väärin. Ilme riittää.
Kun Applen i-kello tuli markkinoille, en kiinnostunut. Luin että lataus ei riitä vuorokaudeksikaan. Kun Samsungin Gear 3 tuli myyntiin, ostin heti. Appleen verrattuna se muuten ei ole kallis. Tosin se toimii yhteen Android-käyttöjärjestelmän kanssa ja kuulemma vaivaisesti OS:n kanssa. Hieno Windows-pohjainen puhelimeni, jonka olin ostanut Sittarin erikoistarjouksesta joitakin vuosia sitten, oli alkanut ottaa sellaisia tapoja, että kun yritti soittaa tai vastata, siitä meni virta päältä eikä tullut takaisin ilman laturia.
Mutta olin haaveillut lapsesta asti, että voisi vaihtaa kellotaulua tilanteen ja mielialan mukaan. Se saattaa liittyä, että taloissa oli ennen todella hienoja kaappikelloja. Tähän olen lähettänyt itselleni viestin – se lukee sähköposteja ja tekstareita – jota voin näyttää epäilijöille. Parilla napin painalluksella kellotaulun sijaan tuleekin teksti ”Kello käy – aika joutuu – iankaikkisuus - edes seisoo”.
Totta puhuen olen miettinyt, onko kellotaulu oikeudellisesti suojattu. Tuotejäljittely on mutkikas kysymys. Tähän kelloon on tarjolla ainakin yksi erehdyttävästi vanhan Omegan näköinen kellotaulu, ilman liikemerkkiä. Oman vanha suosikkini on Sveitsin rautatiekello, äärimmäisen pelkistetty, punaisen sekuntiviisarin kärjen lähellä pallukka. Löytyy Tampereen asemalta ja Helsingissä on melkein samanlainen.
Vaikka tuollainen pelkistys saattaa vaatia erittäin suurta taitoa, en oikein usko oikeudelliseen suojaan. Kirjain eli fontti on vielä vaikeampi. Esimerkiksi tämä groteskin muoto (Verdana) on mielestäni hyvä, mutta kirjassa pääteviivaton kirjain ei toimi. Silmät väsyvät.
Edgar Allan Poe oli kellojen riivaama. Eräässä hänen tarinassaan Prospero ryhtyy täydelliseksi vetäytymällä täysin itse rakentamaansa maailmaan, jonka mekaanisuuden vertauskuva on valtava kello heilureineen.
Vaikka Poella on jopa tarina, jossa tornikellon osoitin katkaisee päähenkilön kaulan, heiluri näyttää olevan se suurin paha. Tarinassa ”Kuilu ja heiluri” ei ole kellotaulua, mutta kyllä kellokoneisto.
Eräässä vaiheessa pidin mekaanista kelloa, mutta sen tuntuva ja kuuluva tikitys tuntui ikävästi kilpailevan sydämeni kanssa.
Mikstäpä sen tietäisi, mitä aasialaiset valmistajat ovat ajatelleet, mutta Gearin kellotaulu näyttää viimeksi mitatun pulssin, ja sen kehää kääntämällä pääsee käsiksi myös näyttöön, joka piirtää sydämen sykettä juuri samaan tapaan kuin sydänfilmi. Kellon pohjassa on anturit, ja tulosta sanotaan luotettavaksi.
Sitkeä urbaanilegenda tietää, että kuolinhetkellä kelo pysähtyy. Todistajia on tungokseksi asti, ja kuten näiden tarinoiden tutkijat ovat huomauttaneet, tarinaa vakuutetaan aina todeksi ja aina se on tapahtunut jollekin, jonka joku tuttava tuntee. Aikaa ja paikkaa ei koskaan ilmoiteta, luultavasti siksi, että kysymyksessä on perätön juttu.
Tosin eräällä verkkopaikalla kelloseppämestari huomauttaa, että kulunut heilurikello voi olla arka liikkeille ja muulle ympäristölle. Se toisin sanoen voi kuin voikin pysähtyä, jos huoneessa laukkaa lääkäreitä ja ruumisarkkuliikkeen väkeä.
Otaksuisin, ettei tämä kello muutenkaan sovi kuolleille. Akun varausta pidentää sammutustoiminta, joten kello on pimeä aurinko, ellei sen asetuksia muuta käsin. Taulu ja siis aika tulee näkyviin normaalilla ranteen kääntämisellä, koska laitteessa on kiihtyvyysanturikin. Toinen vaihtoehto on painaa nappia. Kaikki Jänis Vemmelsäären lukeneet tietävät, että kuollut, häntä katsomaan tultaessa, koukistaa oikeaa takakäpäläänsä ja huutaa ”vahoo”.
Vaikka saisihan kellon toisaalta laitetuksi nilkkaankin.
Kello ei ole ikiaikainen, uhkaava tunnus, koska tunteja tasavälein mittaavat kellot tulivat hitaasti käyttöön vasta 1100-luvun alusta. Niissä ei näytä olleen aikoihin kuin yksi viisari. Tuohon asti oli tultu toimeen erilaisilla kelloilla, soittamalla kirkonkelloja. Sitä perua meillä on käsite ehtookellot.
Aika on fysikaalisesti suuri ongelma, etenkin ajan suunta. Kiihdytettyä lähelle valonnopeutta ajan ja siis kellojen sanotaan pysähtyvän, mutta kelloista en niin tiedä, kun referenssikehys on kuitenkin ratkaiseva.
Näyttäisi kuitenkin siltä, että sain vastauksen ihmettelemääni asiaan. Television ja radion näyttämä aika poikkeaa parikymmentä sekuntia esimerkiksi tietokoneen näyttämästä. Kokeilemalla totesin, että kun tämä uusi ihana kello sisältää (linkkinä puhelimeen) paikannuksen eli GPS:n, se näyttää GPS-aikaa. Ja paikannus eli puhelin eli nyt myös kello on muistutus aikadilataatiosta, suhteellisuusteorian osoittamasta ajan ja välimatkan yhteydestä. Ilman Einsteinin kaavoja paikantimet näyttäisivät sata metriä pieleen. Satelliitti liikkuu lujaa-


16. helmikuuta 2017

Verkko kiristyy



Keskisarja kirjoitti läpiä päähänsä. Se on hyvä teko. On hän sen verran fiksu mies ja mainio tutkija.
Eläketieto ”ET” on alkanut kiinnostaa minua, koska arvelin, että noin suurella lehdellä saattaa olla paljon lukijoitakin.
Voisin kirjoittaa myös heille esimerkiksi aiheesta, mitä ja miten lukea ilmaiseksi, tai sitten kertoa itse vaikkapa Lapin kirjoista. Siellä on paljon muutakin sävähdyttävän hyvää kuin Paulaharju.
Ylin ajatus olisi neuvoa lukijoille kirjoja, joita ei huomaa eikä löydä paljon mistään. Eilen olin kovin ihastunut professori Pentti Virrankosken kirjaesseistä (”Hyvien kirjojen vahvaa juomaa juoden”, 978-952-92-9422-0 (ei kustantajaa).
Epäilen, että muutkin voisivat ihastua.
Tuon kirjan neuvoi minulle yhteinen tuttava ja Virrankosken ikätoveri, joka taisi ottaa omasta hyllystään niteen, jonka sitten postitti.
En sano kirjoituksia kirjallisuusesseiksi, koska kysymys on lukuelämyksistä, joissa on mukana aika paljon myös vakiintuneen kirjallisen kaanonin reuna-alueille jäävää ja etenkin sellaisia tekijöitä, jotka eivät kerta kaikkiaan ole muodoissa.
Olin kummissani, kun niinkin viisas kirjallisuusmies ja kustantaja Ville Viksten vakuutti, että Aaro Hellaakoski oli aivan erinomainen runoilija. Myönsi tietysti, että ”Jääpeili” on mainio, mutta Ville sanoi, että samoin ”Sarjat”. Se ilmestyi 1952, jolloin Hellaakoski kuoli.
Kävelin kirjahyllylleni, ja nyt sain saman tunteen kuin Ville ja saman kuin Virrankoski, joka perustelee lämpimin ja viisain sanoin suurta mieltymystään Hellaakoskeen. Tämä tekijä täisi jäädä modernistien jalkoihin. Tuohon aikaan Manner, Kivikk’aho, Kirsi Kunnas ja Paavo Haavikko löivät ällikällä lukijat, jotka olivat tuskin toipuneet Meriluodon ja sitten Lauri Viidan sensaatioista. Aika oli sellainen, että jopa runoja luettiin.
Kollega Virrenkoskelle voisin vihjaista, että lähellä toimineitten kertoman mukaan Hellaakosken myöhäisvaihetta ja ehkä myös hänen pelottavan liberaalina pidettyä toimintaansa järjestöissä väritti sodan roihuksi lietsoma tunne omasta voimattomuudesta ja… pelkuruudesta. En kirjoita tällaista panetellakseni. Mies joka on rakentanut maailmankuvansa ihanteiden ja uskaltamisen ja uhman varaan ja huomaa sitten väestönsuojelumiehenä olevansa aina ensimmäisenä kiven kolossa piilossa, kun pommeja putoaa kaupunkiin, ei taatusti pääse helpolla omasta tuntonsa tuomiosta.
Samat lähteet kertoivat aikoinaan, että Paavolainen ja etenkin Waltari viihtyivät sangen hyvin paikoissa, joihin ei pudoteltu pommeja.
Väittäisin etten ihaile henkensä hullusti vaarantavia ihmisiä. Tunnustan suorastaan ihailleeni erinäisiä sota-ajan ihmisiä – kaikki nyt kuolleita – jotka oman nahkansa vaarantaen retuuttivat loukkaantuneita sidottaviksi tai säilyttivät mielenhallintansa ja ottivat lapsia ja vaivaisia suojelukseensa, kun paukkui pahimmin.
Pyydän anteeksi tätä ajatusta, jonka mittainen en taida itse olla. Oman edun unohtaminen toisia auttaessa on mielestäni sytyttävää. Tunsin eräänkin tavallisen pienten lasten äidin, joka oli ensimmäisenä ja heti toimintakykyinen, kun kakara putosi aidalta ja löi päähänsä pahan näköisen reiän. Hän oli miettinyt, terveyskeskukseen vai sairaalan ensiapuun ja viikannut autonsa takaistuimelle huovan ja löytänyt virta-avaimen ennen kuin muut paikalla olleet olivat ehtineet nielaista.
Olen kuullut, että ensihoitajissa ja palomiehissä sekä poliisissa on paljonkin ihmisiä, joilla on kyky ajatella ja toimia jäätävän johdonmukaisesti myös silloin, kun hätä on suurin.
Virrankoski muuten yllättää kirjassaan ainakin minut useaan kertaan. Kirjoitus Antti Hyryn romaanien tuottamasta mielihyvästä oli sekä oivaltava että oikein arvattu. Asiayhteys näyttää osoittavan, ettei henkilökohtaista kontaktia ollut. Kun itse tapasin Hyryn muutaman kerran myös hänen erikoisessa ja syvästi vaikuttavassa Espoon kodissaan, vahvistan että Viraankoski on arvannut oikein. Jopa viitteet siitä, miksi Hyry kirjoitti niin kuin kirjoitti, on hyvä, etenkin jos lukee saman tien esseen Islannin Poltetun Njallin saagasta, jossa tähdennetään, että ihmisten tekoja kuvataan tarkasti mutta mielenliikkeitä ja tarkoitusperiä ei koskaan.
Otin asiakseni sanoa pahasti Keskisarjan ET:n kolumnista siksi, että mielestäni hän tulee nyt aiheuttaneeksi haittaa lukijoilleen. Kirjoittaessaan Internetistä hän ehkä tarkoittaa sosiaalista mediaa, jota hän ei kuitenkaan näytä tuntevan. Myös käsitys Internetitä tuntuu rajoittuneelta.
Me olemme käyttäneet sosiaalista mediaa suljettuna. Vain asunto-osakeyhtiöni taloissa on pääsy sivuille. Tyypillinen viesti on ”asennustyön vuoksi vesi on poikki perjantaina klo 12 – 14”. Yhtä tyypillinen on ”varokaa liukkautta postilaatikoilla. On hiekoitettu mutta ei näillä keleillä oikein auta”. Tai ”kenen lapsen tumput lipputangon luona”. Mielestämme tämä säästää juoksemista kaikilta.
Internetistä katsoin viimeksi eilen, tarvitaanko yhtiöjärjestyksen muuttamisen yhteydessä puolison kirjallinen suostumus, koska teknisesti asunnon omistaja vaihtuu. Olen oppinut, että myös kiinteistöalalla lainopilliset tietoni voivat olla vanhentuneita. Ja tuttava sanoi, että erään väitöskirjan mukaan yhtiön purkamisen yhteydessä saadusta omaisuudesta menee varainsiirtovero. Katson lakitekstin Finlexistä ja varmistan verohallituksen erinomaisilta sivuilta (vero.fi), miten asia on, ja lopuksi totean, että kuulemani väitöskirja onkin ammattikorkeakoulussa esitetty ei-juristin opinnäyte, ja kun katson sen, asia esitetään siinä toisin kuin minulle kerrottiin, eli oikein.
Koska olen ollut asianajaja, tiedän kokemuksesta, että tuo 5 minuutin työ olisi kestänyt takavuosina 5 tuntia ja että olisin laskuttanut siitä reippaasti. – Ja lisäksi Keskisarjan Internetin turmiollisuudesta kertoma koskee myös langallista puhelinta. Vai onko hän niin nuori, ettei muista turhanaikaisten ja pitkäpiimäisten puhelujen työpaikoilla ja kotona aiheuttamia ikäviä häiriöitä?