Laatikosto

Kirjoitan ennen pitkää uudesta kirjoituspöydästäni, jota hienompaa ei ole nähnyt tämä kansa. Ikkunan edessä, leveyttä 3 metriä 60 cm, syvyys 60, umpipuuta taidokkaasti valmistettuna, koivua ja vähän vaalentava lakka. Tekijä on kuulemani mukaan tätä ennen restauroinut ainakin täysremontin läpi käyneen Eduskuntatalon kalusteet.

Ja nyt mietin jatkuvasti laatikostoja. Yli 30 vuotta vanhat Muuramen lastulevytuotteet ovat kuin isku vasten kasvoja.

Aivan tavallisia näyttäisi löytyvän, ja jopa Ikealla olisi yksi mahdollinen malli, halpakin. Näyttäisi siltä, että markkinoilla on keskenään aivan saman näköisi vempeleitä, joiden hintaero voi olla yhden suhde kymmeneen.

Kierrätyskeskuksessa on käytävä. Minulla on kameratarvikkeita ynnä muuta varten isäni vanha 50-luvun laatikosto, joka on kunnostettu. Erilaisista pakkauksista saa muovipusseja, jotka ovat tähän tarkoitukseen fylliksi parempia kuin mitkään lokerot. Vanhojen valokuvien säilyttämistä lämmittämättömässä ulkotilassa kokeilen veneilijöiden tuntemalla silikaattigeelillä, jonka muuten pitäisi imeä hajutkin. Voisi siis kokeilla kumisaappaaseen ja villasukkaan.

Mutta olen ajautumassa aiheeseen, ja tiedän, että minulle se ei sovi. Näin kirjoittaessa sääntö on selvä. Se on sama kuin joukkoteloituksessa. Teloitettavan vieressä on parempi olla kuin paalupaikalla.

Miksi maksalaatikko on laatikko mutta pannukakku pannu? Suorastaan muistan ne aika ruman näköiset pullapellit, jotka ikään kuin kuuluivat Högforsin lieteen, ja Pohjanmaalla tietenkin pellillä tehtiin kropsua eli suolaista pannukakkua ihralla höystettynä. Olen edelleen sitä mieltä, että tuote on kammottava. Äitini on eri mieltä. Mutta pikkupullia ei ollut vielä keksitty, ja pitko paistui vaikka ritilällä. Murteessa sillä oli – tässä blogissa ennenkin käsitelty – huvittava nimitys ”ankkastukki” eli luultavasti vankka kuin ankkurin poikkipuu, anckarstock.

Äidinisäni ja monen muun suuri herkku oli ohraryynilaatikko, ohrakryyniloora. Sitä pitää hauduttaa niin että sen pinta muuttuu kellanruskeaksi.

Joidenkin herkku, mutta esimerkiksi minun ei, oli silakkalaatikko, armeijan kielellä piikkilankaeste.

Mutta sitä laatikkoa en oikein ymmärrä. Armeijassakin käytettiin nelikulmaisia vuokia, joissa oli kahvat päässä.

Se on tietymätöntä, miksi tekniikan puolella on yleensä koteloita, mutta autossa on vaihdelaatikko. Tuntemani eivät tuo mieleen laatikkoa. Tosin ennen kaasupoljinta sanottiin lusikaksi (”lusikka pohjaan”) ja itse asiassa poljin oli joissakin malleissa lusikan mallinen.

Jatkan etsintää. Hienossa taide-elokuvassa Arska esittää KGB:n miestä, joka tulee Chicagoon etsimään yhteistä vihollista, rosvoa. Hän opettaa amerikkalaisille kuulustelutekniikkaa. Pannaan kuulusteltava sormi tai käsi laatikon väliin ja sitten lyödään laatikko kiinni ja avataan muutaman kerran. Elokuvan mukaan teho on ilmiömäinen.

Kauhavalla oli omansalaiset kiroukset. ”Kun m’olin Pilikreenis trenkinä, saathin joka pyhä riisikryynilooraa…” Hyvin luonteenomainen vastaus, suomeksi ”aivanko totta” – ”ookko kristuksen perkelhen jesus?”