Huonompi parempi

Sain neuvon hankkia Markku Eskelisen kirjan ”Raukoilla rajoilla” (Siltala Publishing 2017). Niinpä tässä on hyvä tilaisuus tsekata, lukevatko Touko ja Aleksi ja tiedottaja Reetta Ravi blogia, jossa kehutaan heidän kirjojaan myötäänsä.

Saisin sen mielelläni, postipakettina.

Oma kustantajani ei lue mitään kirjoittamaani. Se on oikein. Hänen isävainajansa ei lukenut edes itse kirjoittamaansa. Anhava luki mutta lopetti jossain vaiheessa, ja sen huomaa.

Eskelisen kirjassa näyttää kirjallisuuden professori J. Nummen kielteisen arvion mukaan olevan edelleen voimassa perinne, jota luonnehtisin jyrkipellismillä ”niin päinvastoin kuin kukaan”.

Markku Eskelisen mielestä merkittävin nykykirjailija on Markku Eskelinen. – Tuo on hyvä lähtökohta. Minulle merkittävin suomalainen nykykirjailija on Juha Hurme.

Lukija huomannee, että painotan ”kirjailijaa” esseen suuntaan, koska luen kirjallisuutta koskevat kirjoitukset mielikuvituksen tuotteisiin. Tämä koskee myös ryppyotsaisinta ”kirjallisuustiedettä”.

Perinteisen romaanin alalla ykkönen on Ilkka Remes. Jos hän olisi hiukan parempi kirjoittaja, hänen kirjansa olisivat huonompia. Sääli ettei hän esimerkiksi osaa kirjoittaa repliikkejä.

Suomalaiseen taiteeseen kuuluu tietty yksitotisuus. Musiikki on poikkeus, mutta ainakin kirjailijamme ovat juuri sellaisia kuin sivistynet pietarilaiset pelkäävät, harjastukkaisia luimistelijoita, joista ei hevin irtoa järjen sanaa. Yksitotisuus peittää yksinkertaisuutta.

Päätin heti ruveta kannattamaan Jussi Halla-ahoa, kun käsitin arvanneeni oikein. Nuo sauna-ahot ja vastaavat ovat Markista eli Pohjanmaan järvikunnista, ja Halla-ahot Alajärven Hoiskosta. En tiedä kuljetuskeinosta, mutta euroedustajan vanhemmat olivat hivuttautuneet Tampereelle ennen hänen syntymäänsä. Maahanmuttajia siis.

Se ei paljon auta. Taannoin kiusasin yhtä Latvalaa sanomalla, että teidän suvusta istui ennen puolet Vimpelissä kioskilla sekoittamassa suuvettä pilsneriin, ja puhuteltu myönsi tämän todeksi. Hoiskolaisia ei päästetty edes kioskille, ja se näkyy heidän ilmeistään edelleen. Seuraava tienristeys suuren maailman suuntaan taitaakin olla Möksy.

Alajärveltä Soinin (sic!) suuntaan matkustettaessa on sellaisiakin kyliä kuin Halla ja Nälkä. Alajärven Ankkurit, Soinin Sisu ja Kyyjärven Kyky.

Mutta itse siis luen mieluummin huonoja kirjoja kuin hyviä. Raamattu on huono kirja. Sen alkuosa on jotenkin niin sekava, että en saa millään selvää, kuka on päähenkilö, ja mitä nämä kuninkaat ja tuomarit itse asiassa hääräävät.

Sitten taas Matteuksen evankeliumi on puhtaasti kertomakirjallisuutena parasta, mitä maailmassa on koskaan kirjoitettu. Homeros kirjoitti runoa ja Platon vuoropuheluja, jotka sopisivat kansakouluille, jos kansakouluja olisi vielä. Järkyttävät kertomus, joka koskettaa ja on pakottava kuin mannerjää, löytyy siis Uudesta testamentista. Älkääkä erehtykö siihen Johannekseen. Ja Paavali puolestaan kirjoitteli niitä näitä. Roomalaiskirjeen olen lukenut myös alkukielellä. Kovaa kamaa, mutta vaikea. Galatalaiskirje menee överiin.

Koska viittaan kahteenkin puskajeesukseen, on mainittava kolmaskin, Erno Paasilinna. Joitakin päiviä sitten luin hänen selvityksensä Lapin sodasta ja haukoin henkeä siitä, miten väärin faktatkin voivat mennä. Koko sotatoimi huipentui Petsamon-Kirkkoniemen taisteluun ja siihen sinänsä oikeaan ajatukseen, että sotilaallisesti Ruija ja Muurmanni on Euroopan lukko.

Sotien jälkeen siellä on ollut maailman suurin sotilassatama ja maailman pelottavin ydinasekertymä. Puna-armeija yritti eliminoida saksalaiset, joille oli järkevää polttaa Lappi. Saksa voitti. Koko se valtava armeija perääntyi Trondheimiin asti ja antautui amerikkalaisille. Upseeristosta tuli aikanaan perustetun Naton runko. Jopa Lothar Rendulic, taustaltaan lakitieteen tohtori, ahkeroi etevänä sotilaskirjoittajana kuolemaansa 1971 asti, vaikka oli saanut tuomion ja istunutkin sitä muutaman vuoden kansanmurhasta – Jugoslaviassa.

Kirjailijan ei tarvitse olla oikeassa. Kirjailija on sotilas. Hänen tehtävänsä on voittaa vastustaja ainakin tekemällä se toimintakyvyttömäksi. Ellei muu auta, hänen on kyettävä vetäytymään taistelukykyisenä sanajoukkoineen uusiin asemiin.

Runous on vähän eri asia kuin kirjallisuus. Runoilija toimii kuin kapellimestari, selin yleisöönsä. Kapellimestarin on nähtävä musiikki, ei kuulijat. Runoilija kirjoittaa sanojen takaa.

Sanottuani tämän Lapista, Lapin tuhosta ja huonosta kirjallisuudesta sain päähäni, että luenpa nyt ne Jari Tervon Paksut kirjat.

Ajatus tehostetusta todellisuudesta romaanin aineksena jotenkin iljetti, kunnes Remes osoitti, että Nato ohjuksineen kaikkineen Suomessa 2018 on kiinnostava ajatus.

Muuten toivoisin, että Tervo siirtyisi nyt Europarlamenttiin, jossa hän olisi varmasti sensaatio, ja Halla-aho ottaisi Tervon jättämän paikan Uutisvuodossa.

Ohrana. Troikka. Myyrä. Koljatti.

Itse asiassa Tervo ei kuulunut tähän kirjoitukseen. Hän on itse asiassa hyvä kirjoittaja, vaikka saattaa välillä itse unohtaa sen.

Tervo ja hänen jälkeensä toinen lappilainen, Rosa Liksom, ottivat käyttöön Heikki Reenpään oivalluksen. Kirjailijan tärkein teos on kirjailija itse. Se ei ole tärkein asia, miten hän kirjoittaa, vaan minkä näköinen hän on.