Yllätyksiä

Kommentoija viittasi yleiseen väärinkäsitykseen – kerskuvat pohjalaiset kehuvat toisiaan ja edistävät toinen toisensa uraa.

Virrankosken Pentti jupisi minulle kerran, että ei hän taida kirjoittaa pyydettyä lausuntoa Heikki Ylikankaasta, kun etelässä aina luullaan, että pohjalaiset kannattavat toisiaan. Totuushan on se, ettei esimerkiksi kauhavalainen mene lähellekään härmäläistä eli siis joen yli ilman puukkoa ja kirvestä.

Mielestäni Virrankoski kaunisteli. Kyllä kauhavalaisilla on nämä työkalut ja lisäksi pannunjalka tai muu hengenvaarallinen lyömäase myös oman pitäjän väkeä ja ennen kaikkea saman kylän ihmisiä tavatessa.

Siitä on eri mieliä, onko kateus yleissuomalainen vai erityisesti pohjalainen helmasynti. Kateellinen on muuten murteella ’”kares”. Lapualle sattui olemaan sen niminen pappikin ja Kuopiossa piispa.

Tämä ei ole pelkkää puhetta. Jatkosodan hyökkäysvaihe kului kiistellessä, kenelle kuului kunnian Talvisodan menestyksistä. Pohjalaiset Laurila ja Hannuksela – kenraali – harrastivat kanteluja toisistaan myös silloin kun olisi pitänyt kurittaa venäläistä.

Jos joku näkee käytännön jatkuneen, hän ei erehtyne.

Kannattaa siksi katsoa tarkkaan, ovatko kuuluisat maakunnan miehet ja naiset todellisuudessa suuria oppositiomiehiä. Esimerkiksi Kalle Päätalosta tiedettiin Koillismaalla pari vuosikymmentä se, että hän oli täysin asiantuntematon ja asiaton Taivalkosken seudun edustaja, joka jostain syystä levitti vain perättömiä tarinoita kunnon ihmisistä.

Asenne muuttui sitten päinvastaiseksi. Päätalo on silti yksi niistä, joka on kuvannut maakunnallisen luopion osaa. Paluu kotiseudulle kouluja käyneenä ei onnistunut ollenkaan, ja pahimpia olivat entiset rippikoulukaverit.

Pohjanmaalla se tavallisin repliikki makeilun ja ystävyyden vakuuttelun jälkeen on kuuloetäisyydeltä siirryttyä:” Mikähän tuakin luuloo olevansa.”

Kun luin Heikki Klemetin laajat ja rönsyilevät muistelmat, huomio kiintyi källäyksen kohteeksi joutuneisiin maakuntalaisiin, ja parempaa asiantuntemusta edellytti aukkojen löytäminen. Se on kohtalainen tuomio, että joku jätetään maininnatta, vaikka asiayhteys vaatisi muuta.

Tämän jutun kuva on yllätys ja jonkin asteinen sensaatio. Ennen sotavuosia Jaakko Oskari Ikola ja Samuli Paulaharju olivat kaikkein tunnetuimpia maakunnan miehiä, Klemetin ohella. Klemetti viljeli murretta puheessaan ja toi usein esiin maakunnallisia erikoisuuksia, Ikola ja Paulaharju eivät.

Uusi tietolähteeni korosti erikoisesti tätä. Ikola käytti puheessaan kotona ja työssä normaalia yleiskieltä.

Silti Ikola oli jo ennen kuin sai mahansa kasvamaan monumentaalisiin mittoihin huomattava ja huomattu henkilö, joka enemmän avioliiton kautta kuin omasta taustastaan oli päätynyt rutirikkaiden tukkukauppiaiden kaveriksi.

Paulaharju oli pienen töllin poika Kurikasta. Hän oli kouluttautunut sopivasti ja toimi Raahessa sokeain koulun veiston opettajana.

Ainakin tähän mennessä ilmestyneiden kuvausten perusteella Paulaharjua suorastaan pompoteltiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, koska hän oli kansakoulun oettaja vain, ei edes maisteri, saati tohtori.

Mitä tämä vaikutti hänen eloonsa, sen arvaa. Hyvin todennäköisesti hän tiesi olevansa kansainvälisestikin ainutlaatuinen perinteen kerääjä, kirjaaja ja kuvaaja. Jo ennen sotia käsitettiin, että hän oli ensiluokkainen kirjailija, hyvin etevä piirtäjä ja yksin maan parhaista valokuvaajista.

Julkaisematonta ja käsittelemätöntä aineistoa kuuluu olevan edelleen määrättömästi.

No. Ikola hankki Paulaharjulle professorin tittelin sodan loppuvaiheessa. Se oli kova temppu siihen aikaan – ja olisi vieläkin. Juuri professorin arvonimen katsotaan ainakin taiteilijapiirien ulkopuolella edellyttävän jotain kytkentöjä yliopistoon.

Siitä ei ole mitään tietoa, mutta kun näin omin silmin, miten huolellisesti J.A. Hollo oli sidotuttanut Jaakoon teokset omaan käyttöönsä, otaksuisin että Hollo on ollut hankkeessa mukana. Ja sitten yksi epäilty on Paavo Alkio, Santerin poika, myöhempi hovioikeuden presidentti, mutta tätä en tiedä. Tiedän keltä kysyä. Voi olla ettei tuota yhteyttä ollut.

Hollon toimintaa sietäisi esitellä. Olen kuullut nykyisten sanovan, että kasvatustieteilijänä hän ei ollut verraton, vaikka oli siis alan professori. Suomentajana hän oli hiukan unohduksissa, koska sana suomennospajasta pääsi leviämään – ei hän ihan itse ole kaikkia niitä käännöksiä tehnyt, Tolstoista Cervantesiin, joissa on hänen nimensä kannessa. Mutta kun jälki on kauttaaltaan luotettavaa.

Kun Ikola siis toteutti tämän suomalaisuuden (ja siis saamen) kannalta uskomattoman hienon kunnianosoituksen, joka oli myös inhimillisesti erittäin tärkeä, arvaisin että apumieheksi on tarvittu Edvin Linkomies, joka tosin inhosi Ikolaa henkilönä (samoin kuin monia muitakin henkilöitä), mutta on ehkä ajatellut, että pääsee tästä eroon kannattamalla hanketta.

Paulaharjun ja Ikolan suhde on todella yllättävä ja omistuskirjoitus Paulaharjun teoksen ”Härmän aukeilta” kansilehdellä on ankara todiste. Kirjahan on niin hieno, ettei siitä enää parane. Se on niin hyvä ja monipuolinen, etteivät pohjalaiset yleensä ole lukeneet sitä, vaikka se löytyy monen hyllystä. Kukapa totuutta haluaisi tietää.

Martti Anhava voisi ilmoittaa, ellei ole lukenut tätä tekstiä. Samuli Paulaharjun jälkimaineeseen on vaikuttanut sekin, että hän ymmärsi olla Tuomas Anhavan äidinisä.