Sepän oppi

Suomen ainoa rehellinen tuomari oli kirjailija Arvid Järnefelt. Hän keskeytti käräjien istumisen ja lähti tavoittelemaan oppia käsityöläisen ammattiin, esimerkiksi sepäksi. Vanhoilla päivillään hän poimi äitinsä kanssa perunoita Veikkolasta jonkin matkaa Lohjalle päin. Se pikku tila oli tosin heidän omansa.

Arvid Järnefeltiä pidettiin aika yleisesti kahelina, jopa siinä määrin, ettei kumpikaan kiivaileva osapuoli käynyt pahemmin hänen kimppuunsa, kun hän piti erikoisiksi arvioituja saarnoja Suurkirkossa vuoden 1918 kapinan alla.

Romaaneissaan hän käsitteli voimakkaasti eettisiä ongelmia ja unohti ne sitten  ”Vanhempieni romaanissa”. Siinä hän teki, äitinsä yllytyksestä, kyllä aika pahasti vääryyttä Alexander-isälleen.

Mutta Järnefelt oli venäläinen aatelismies, tosin suomalainen. Isä oli Itä¨Suomen aika vähäisenä pidettyä aatelia ja äiti Pietarin saksalaistaustaista, Clödt von Jürgensburg.

Luultavasti Arvid sai voimakkaita vaikutteita Tolstoilta, jonka hän tunsi henkilökohtaisestikin. Tämä kreivi ja ennen Venäjän rajoja miekalla laajentanut henkilö oli hänkin kuuluisa omituisista tempauksistaan ja kohdin hyvin erikoisista ajatuksistaan. Sitä hän ei saanut anteeksi edes Nobel-komitealta, että hän oli selvästi aikansa paras romaanikirjailija. luultavasti kaikkien aikojen parhaita. Jos rakennan joskus itselleni ikonin, jonka edessä voi polttaa led-lamppua, ottaisin siihen sen valokuvan, jossa Tolstoi ja Tshehov katsovat kameran linssiin.

Molemmat pääsivät hyvin syvälle myötätunnon ongelmaan. Aikalaisista Dostojevski oli kirjoittanut paperille (suurinkvisiittori-jakso) sen aika selvän totuuden, että jos Kristus todella ilmestyisi keskuuteemme, papit ja tuomarit (fariseukset ja kirjanoppineet) toimittaisivat hänet tuossa tuokiossa jälleen ristiinnaulittavaksi, eikä sotilaita tarvitsisi pyytään apuun kahta kertaa.

Jotkut ovat aina pahoillaan, kun kirjoitan jonkin hyvän sanan Antti Tuurista. Tiedän syyn. Tuuri on tolstoilainen romaanikirjailija, Suomen ainoa. Vanhoilla päivillään hän on mennyt niin pitkälle, että useassa näennäisesti vuoden 1918 tapahtumia ja Lapuan liikkeen väkivaltavuosia kuvaavassa teoksessaan hän on kertonut ihmisistä, joita omatunto ajaa ankarammin kuin yhteisön ja yhteiskunnan kiellot ja käskyt.

Aatetausta on ehkä kuvattu pääpirteittäin, mutta kyllä tämä Pohjanmaalla ja siten Kanadassa esiintynyt ”utopiasosialismi”, joka oikeastaan oli pyrkimystä kunnialliseen elämään ja väkivallan välttämistä, välittyy selkeästi. Se menee pidemmälle kuin Väinö Linnan ja Paavo Rintalan pasifismi kaikkine pahuuden kuvineen.

Luin aika tarkoin ne taannoin mainitsemani Pentti Virrankosken kauhavalaiset laulut, joista kolme oli minulle entuudesta tuntemattomia. Olen harmitellut etenkin Heikki Ylikankaan positivismia, hän kun ei koskaan edennyt miettimään oman tuotantonsa suuren teeman taustoja, eli mitä perua on maakunnassa ennen yleinen väkivallan ihannointi. Minun mielestäni se ei selity yhteiskunnallisilla syillä, vaikka niitäkin oli.

Voiko tuomari kuulua autuaaseen säätyyn? En tiedä. Tuomarinviroissa 1976 – 2000 mietin mutta en juuri kysynyt, miksi kaikilla ihmisillä on elinkautinen ja sen päätteeksi kuolemanrangaistus, jonka täytäntöönpano on usein julma ja tuskallinen.

Juuri Tolstoi kuvaa eräässä teoksessaan tuomaria, joka miettii rikosjuttua istuessaan, kummalla puolella pöytää nyt on suurempi roisto.

Tshehovilla on varoittava novelli, se pitkä kertomus mielisairaalan lääkäristä, joka päätyy lopulta oman laitoksensa koppiin lukkojen taakse. Hullujenhuoneeseen päätynyt Gustaf Fröding kirjoitti: ”Älä tuomitse minua kohtuuden mukaan.” (Mät mig ej med mått – Ur kung Eriks visor).

En ole tähän mennessä saanut irti muuta kuin yhden näivettyneen ajatuksen. Erinäisissä tehtävissä, esimerkiksi tuomarina istuessa, ei pidä panna omaa viisauttaan etusijalle. Tuomarilla on käytössään laki ja kaikki mikä siihen liittyy. Jos hänellä on omatunto, hänen on noudatettava lakia, ei missään tapauksessa mitään luonnonoikeutta eli omia käsityksiään lain oikeammasta sisällöstä. Tuota käsitystä ei saa sotkea niin sanotulla myötätunnolla, joka on melkein aina sentimentaalisuutta eli liikatunteellisuutta. Se ei ole paradoksia, että etenkin tuomarin tehtävissä kyky tuntea sääliä sorrettuja ja alistettuja kohtaan, kuten esimerkiksi rikosten uhreja kohtaan, on ensimmäinen ehto. Toinen ehto on, ettei sääliä saa sekoittaa lakiin, vaikka se joskus ratkaisee asian sen jälkeen kun oikeudellinen totuus ja säännöt on selvitetty. Sääli (misericordia) on eri asia kuin kohtuus (aequitas).

Lukekaa jossain välissä Paavo Alkion muistelma toiminnastaan sotatuomarina. Tämä myöhempi hovioikeuden presidentti, Santeri Alkion poika, antaa nykyisin unohtunutta sisältöä sanalle ”alkiolaisuus”. Alkio hankki itselleen potkut vastustamalla kenraalien vaatimuksia ankarista rangaistuksista.