Runo on mahdollisuus käsittää jotain itsestään ja
sijainnistaan maailmassa. Lapsen kielessä kehittymisen kannalta tämä taitaa
olla sekä ajatuksena että käytäntönä oivallinen ajatus. On näitä erilaisia
lasten lällätyksiä olemassa niin paljon, niin pitkältä ajalta, niin monista
seuduista.
Suomessa tilanne saattaa olla se, että akateemikko Kirsi
Kunnaksen lastenrunot – Tiitiäiset ja Hanhiemot – ovat ainakin jollakin tavalla
tuttuja aivan kaikille. Niitä on harrastettu kodeissa alusta asti eli 1950-luvun
lopulta, ja esikouluissa ja kouluissa siitä pitäen. Hänellä on enemmän
lukijoita kuin kellään.
Tässäkin tapauksessa ”Kunnas” kuuluu olevan hätäpäissä
keksaistu sukunimi. Verkkohaku paljastaa ensi yrittämällä yli kymmenen
kuuluisaa Kunnasta, joista puolet on henkilökohtaisesti tuttuja, kuten Kirsi,
jonka 90-vuotispäivän kunniaksi ilmestyi professori Leena Kirstinän
yhteistyössä tai ainakin yhteisymmärryksessä kohteen kanssa kirjoittama
elämäkertateos.
Kirja on todella tukeva. Se on erinomaisen tarpeellinen ja
valaiseva ja sangen kelvollinen esimerkki tämän ajan
kirjallisuudentutkimuksesta. Luettuna se saattaa olla hiukan professorimainen.
Tietty räsymattotekniikka näkyy. Asiat on selvitetty kukin vuorollaan ja niin,
että vaikka kirjoittajan syvä kiinnostus ja ihailu ja pitkäaikainen
henkilökohtainen tuntemus näkyvät, ne eivät mitenkään nouse pintaan.
Tausta on hyvin erikoinen. Kirsi Kunnas on kahden
merkittävän taidemaalarin lapsi joka vielä sai isäpuolekseen ajan johtavan
taidekriitikon. Hän oli sairaalloinen – keuhkotuberkuloosi – ja sanoi kerran minulle,
että kerran nuorena hänet lähetettiin sairaalaan kuolemaan. Hän kuitenkin toimi
äitinsä määräyksen mukaisesti: itsesääliin ei saa vaipua. Eikä hän vaipunut,
vaikka joutui jopa lottakomennukselta Rukajärveltä parantolaan.
Kirjailijana hän oli yksi näistä 1940-luvun hämmästyttävästi
heti huipulle nousseista tyttörunoilijoista, siis samaa sarjaa kuin Aila
Meriluoto ja Eeva-Liisa Manner. Runot olivat hyviä. Myös 1980-luvun
myöhäiskauden tekstit ovat suomalaista huippua. Itse en kuitenkaan ole fäni.
Runoilijaan mieltyminen sisältää jonkin järjenvastaisen piirteen, ja kai
kysymys on siitäkin, missä lukijan elämänvaiheessa tekstit alkavat maistua.
Tuosta ryhmästä Manner (”Tämä matka”) oli minulle pommi, ja on edelleen.
Kunnaksen lastenrunot eivät olleet koskaan merkinneet
minulle mahdottoman suuria. Tunnen ne – kaikki tuntevat. Pidän – kaikki
pitävät. Kun tätä kirjoitusta varten luin huolella uudelleen Tiitiäisen
satupuun ja Tiitiäisen pippurimyllyn, niin viimein tajusin, että tämän
vertaista ei taida olla missään muualla maailmassa, ei edes Englannissa. Nämä
runot ovat myös riittävä todiste siitä, että runon ja laulun suomentajat –
kuten minä – voivat lopettaa kitisemisen. Suomen kieli taipuu aivan ihmeellisesti
vaikka mihin.
Kirsi Kunnas on suomentanut merkittävän paljon myös yleistä
runoutta, kuten Lorcaa. Kerran Matti Rossin samanaikaisen, erittäin hyvän
suomennosvalikoiman lukeneena en ole osannut varsinaisesti paneutua Kunnaksen
suomennokseen, joka on erinomainen, koska luen Lorcaa espanjaksi. Nyt luulen,
että täti-ihmisen versio maailman hienoimman, tulisimman ja hulluimman lyyrikon
teksteistä oli – kiusallinen. Varsinkin kun hän ei ollut edes taistolainen eikä
muutenkaan poliittinen, kuten Leena Kirstinä selvittää. Kirsi istui Penin
puheenjohtajana ja koki monet vaikeat vaivat eri aikoina, kun olisi pitänyt
olla poliittisesti sitoutunut, eikä hän ollut.
Hänen pysyvä aviomiehensä Juhani Syrjä koki samat vaiheet –
kirjailija, järjestöihminen, Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja ties mitä. Niin
– Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kustannustoimittaja Gummeruksella Ville Revon
jälkeen. Ja näiden kahden poikia ovat nämä Eppu Normaalit, jotka kuulemme eivät
näyttäneet tekstejään vanhemmilleen, eivätkä nämä ole niiden perään kyselleet.
Erääseen aikaan, turhan kauan, tamperelaisia kirjailijoita
pidettiin Helsingissä jotenkin jälkeenjääneinä, sellaisia kuin Väinö Linna,
joka muuten oli Jaakko Syrjän vanhempi ystävä jo silloin kun Jaakko oli
palomies ja Väpi sotaromaania kirjoittava laitosmies.
Kirsi oli alkujaan Helsingin pintajengiä eli siis
kirjallista eliittiä, töissä 40-luvulla WSOY:llä, esimiehenä ukko Jäntti,
perään katsojana Martti Haavio, naapurihuoneessa pöyristyttävän nuori Tuomas
Anhava, jolle Kirsikin kantoi runojaan ja innoittajana ja toimittajana
legendaarinen Inka Makkonen, joka oli jo ymmärtänyt Pepin ja Muumit. vaikka
niitä molempia kovin kummasteltiin päättävissä tätipiireissä.
Lieneekö tuolla menneisyyden ryhmäkuntaisuudella enää mitään
mielenkiintoa? Leena Kirstinä välittää kuin miesvainajansa Väinö Kirstinän
suunnasta tulevan näkökulman. Itselläni minulla ei ole halua pistellä ketään
tikulla silmään, vaikka olin siipimiehenä kuvion laidalla mukana jo 50 vuotta
sitten ja tiedän edelleen, ketä ei pidä suututtaa ja kenen kirjailijan kuullen
ei ole viisasta sanoa mitään hyvää jostain toisesta kirjailijasta, tai
kenestäkään toisesta kirjailijasta. […]
Oman sukunimeni historiasta tiedän sen, että isoisäni oli puuhamiehenä 110 vuotta sitten, kun Snellmanin-päivänä vanha nimi Filman muutettiin muotoon Kunnas. Samalla muuttuivat myös sisarten nimet mutta vanhemmat Kristian ja Mari pitivät nimensä entisenä.
VastaaPoistaNimimiehenä Kunnaksen Ilkka
Oliko nimi Kunnas hätäpäissään keksitty vai tuliko alitajunnasta. Tänään Lapin radiossa mainio Rosa Liksomin haastattelu. Sanoi että puhtain teksti tulee alitajunnasta. Suunnitella voi ja kannattaa. Itse olen huomannut muussa yhteydessä että vakavan ja äärmmäisen suunnittelun jälkeen sallittu improvisaatio voi johtaa hyvään tulokseen.
VastaaPoistaHei, Juhani Syrjä on siis Eppujen setä ja Jaakko niiden isä, vaikka on/oli kans kirjailija! Kirsi Kunnas opetti meille Draamastudiossa kirjoittamista ja suomentamista. Hieno ope!
VastaaPoistaKiitoksia tekstistä Kirsi Kunnaksesta. Se on hyvin poukkoilevaa sinne sun tänne menevää ikävä kyllä. Ehkäpä Kirsi Kunnas olisi ja on ansainnut suoremman ja analyyttisemmän kirjoituksen.
VastaaPoistaKunnaksen Tiitiäisen satupuu on monen muun hänen tuotantonsa ohella parasta, mitä suomeksi on julkaistu. Minä olen lukenut lapsilleni paljon Tiitiäisen satupuuta ja muita Kirsi Kunnaksen tekstejä. He ovat olleet aivan ihastuneita puhumattakaan minusta aikuisesta. Välillä on ollut lukulistalla esimerkiksi Pupu Tupuna. On uskomatonta sinänsä havaita kuinka joku (Kirsi Kunnas) osaa ja joku toinen ei (Pupu Tupuna). Kunnaksen runot soittavat meidän sieluamme upeasti.
Juhani Syrjäkin kannattaa muistaa, vaikka on eri henkilö kuin veljensä Jaakko.
VastaaPoista