8. joulukuuta 2014

Mieliala



Spotify on taivaan lahja. Kukaan ei ole edes Tampereella perustanut vielä sivustoa www.eroamusiikista.com. Miksi maksaa musiikista, kun ei siitä ole mitään hyötyä? On lapsellista uskoa näkymättömiin olentoihin ja valehdella, että ne vaikuttaisivat elämään.

Duke Ellington ja John Coltrane ovat tehneet levyn yhdessäkin. Periaatteessa pidän hiukan ankarammasta pianosta ja jonkin verran tunteellisemmasta puhaltimesta. Mutta näitä kahta yhdessä kuunnellessa kukat puhkeavat mieleen.

Jossain kauan sitten luetussa ja aiheellisesti unohtuneessa toisvillaisessa romaanissa herranhenkilö ryhtyy ahkerasti viettelemään taloon tulevaa naista ja virittele Revoxiinsa pitkän nauhan Sydney Bechetin jazz-soitantaa. Muistaakseni herra pääsee tyydyttämään pahoja himojaan, mikä ei kerro hyvää siitä naisesta.

Hyvin yllättävä kappale on ”Ballade”, jossa on kaksi saksofonia, Coleman Hawkins ja Charlie Parker. Teos on nimensä mukainen. Tunne on kuin tulisi kylmästä huoneeseen tai kuin tulisi huoneista metsän lempeyteen.

Yleen olen pahasti pettynyt. Mistä ne vielä saavat näitä erinomaisia puhemusiikki-ohjelmia? Olen tavoitellut muutamiakin vanhoja tuttuja, jotka ovat edelleen Ylessä kuukausipalkalla, ja saanut vastaukseksi nahkeaa kättä ja pälyileviä katseita.

Pelkään pahaa yleisradiotoiminnalle. Olen saanut tutustua muutamiin elämässä ja liiketoiminnassa hyvin pitkälle päässeeseen henkilöön. Heissä on erässä yhteinen piirre. Kun pitäisi olla mieliksi keskustelukumppanille, he eivät ole mieliksi. He sanovat: ei. Jos kysymyksessä on pitkä ja hyvä ystävyys, he sanovat: kuule, ei.

Olen kokeillut.

Yleisradion tyypit sanovat: Nythän on niin että… Soita… Ja sitten pitäisi soittaa ihmiselle, joka panee soittamaan kolmannelle, ja niin edelleen.

Eikö tämä muuten kuulu vihjekirjoihin, joita kokeneet ihmiset kirjoittavat lasten kasvatuksesta? On opeteltava käyttämään sanaa ”ei”. Mitä tulee kirkosta eroamiseen, noista hankkeista innostuneet, joihin en itse lukeudu, saattavat unohtaa, miten ihmisen hengellisyys on puristettavissa yhteen sanaan, ”kyllä”. Tuo sana ei tarkoita tuon tai tämän ilmiön pitämistä totena, vaan tuntemattoman kohtaamista. Itse teen sen suurennuslasilla ja pohdiskelen juuri tietokoneen kautta toimivaa mikroskooppia. Tiedän että ”ruohonjuuritaso” on karkea yleistys. Ruohonjuuria kymmenen tai sata kertaa pienemmällä tasolla eli paljaan silmän näkymättömissä aukeaa huimaavia maailmoja.

Kaksi saksofonia osoittaa saman. Ne jäljittelevät hyvin ihmisääntä, jonka muotoutuminen ja ilmaisuvoima on uskomaton. Kuuloelämys on vielä uskomattomampi. Omassa olohuoneessani kuulen kaikuisuudesta, onko siellä näkymättömissä ylimääräinen muovilaatikko täynnä taiteellisia papereita.

Ylen pitäisi toimittaa jazz-kurssi. Minulla oli kerran sellainen levysatsi. Se on mennyt perinnöksi ja tehnyt tehtävänsä. Jazz ja barokki ovat musiikin lajeja, joissa kokeneemman apu ei ole hullumpi ajatus. Ne muistuttavat tässä koulumatematiikkaa. Kyllä laskusäännöt, esimerkiksi sieventämisen, voi päätellä itsekin, mutta nopeampaa se on, kun joku neuvoo kädestä pitäen.

Ellingtonilla ja näillä torveen puhaltajilla on sama piirre. Kuulija ihmettelee vähän väliä, mistä se taas tähän tupsahti. Musiikissa on sama peruskysymys kuin kirjoittamisessa, miten mennään pisteen yli. Tärkeää on se mitä on sanojen välissä, mitä on sointujen välissä. Tuo suhdetta saa sanoa vaikkapa jännitteeksi tai kehittelyksi tai harmonisiksi suhteiksi. Kirjallisuudessa se on ydintä. Tärkeää ei ole mitä sanotaan. Tärkeää on, mitä sanotaan seuraavaksi.

Yhden tyypin tiedän, joka löysi kappaleen ”Giant Steps” omia aikojaan, mutta hän on erikoisen lahjakas. Muille pieni ohjailu ja vihjailu on tarpeen. Voisi esimerkiksi soittaa peräkkäin perusbiisin ja esimerkiksi Parkerin siitä ilmaan veistämän version. Sen toteuttaminen olisi Ylelle sopiva, kunniakas tehtävä, jos sellaiset kiinnostavat. Tekijöistä ei olisi puutetta. Oma opaskirjani on valitettavasti saksankielinen, kustantaja Reclam. On vastaavia kaupat täynnä. On lohdullista nähdä nuotteina melodialinja ja jokin määrä sointumerkkejä. Pääsee jyvälle.

6 kommenttia:

  1. "On lohdullista nähdä nuotteina melodialinja ja jokin määrä sointumerkkejä. Pääsee jyvälle."

    Tästä niitä näkee. Voi päästä jyvällekin.

    VastaaPoista
  2. Pidin minuutin mittaisen jazzkurssin kaverilleni , joka totesi että hän ei ymmärrä jazzia.
    Kehoitin häntä panemaan soimaan Sonny Rollinsin version kappaleesta "St. Thomas" ja sanoin, että mikäli jokin ruumiinosasi alkaa vipattaa, niin ymmärrät jazzia.

    VastaaPoista
  3. Mulla vipattaa paremmin aidon vinyylin tahdissa. Spottaria käytän vaan jotain uutta etsiessäni, jos löydän ostan CD:n tai vinyylin, siis fyysisen esineen, jonka informaatiosisällöstä ja kansitaiteesta nautin levyä kuunnellessani.

    VastaaPoista
  4. Minulle käännepiste musiikin kuuntelemisessa oli Kind of Blue. Kokemus oli tyrmäävä: kuuntelin levyn 25 kertaa putkeen. Sittemmin olen vakuuttunut siitä, että suurin kaikista oli John Coltrane. A Love Supreme saa melkein rupeamaan uskovaiseksi. Opin, että tarvitaan kolme asiaa: 1. Jotain sanottavaa, 2. Taito osata sanoa se eli tekniikka, ja 3. Rohkeus sanoa se rehellisesti. Sanominen on tietysti ymmärrettävä laajasti. Coltranella olo sanottavaa, hän oli huikean taitava ja peräänantamattoman rehellinen.
    Giant Stepsistä löytyy muuten Youtubesta hauska graafinen versio. En osaa tällä ipatilla linkittää, etsikää itse.

    VastaaPoista
  5. En osaa sanoa tähän mitään, mikä ei vaikuttaisi siltä, että muistuttaisin maailmanlopun olevan tänään lähempänä kuin eilen.

    Kaikesta blogistin kanssa samaa mieltä.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista