Anaerobista
kävelemistä pitää välttää. Kun hiki menee silmiin. alkavat muutkin aistit olla
lukossa, eikä ajatuskaan kulje. Endorfiinipotkun saa kotosalla juoksemalla esimerkiksi
koiraa karkuun.
Vuorella
nousemista harrastivat Mooses ja Jeesus. Avainkokemus on yhteinen. Ehkä kysymys
ei ole vain näköalan avartumisesta. Vuorimaa tai tunturiseutu tarjoaa mittakaavan,
koska näkökentässä on niin paljon kiintopisteitä. Aavalla merellä ei sellaista
ole. Toisaalta kun jaksaa seilata, niitä tulee vastaan. Purjehtijoita ei ole
syytä olla kiittämättä. Heillä on vielä säät selässään.
Sepä teki
erittäin suuren vaikutuksen, kun vastikään palkittu nuori biofyysikko
Ala-Laurila yhdisti ainakin viiden perinteisen luonnontieteen lähestymistapoja
ja totesi, että synapsi päästää impulssin läpi vain silloin, kun vähintään
kaksi sauvasolua pyydystää saman valokvantin eli fotonin. Tässä saattaa olla
selitys silmän valtavaan kykyyn erottaa signaali kohinasta. Kuin sivutuotteena
tulee sitten tulkinta, ettei verkkokalvo muistutakaan millään tavoin filmiä.
Kysymyksessä on neuroverkko ja laskenta. Verkkokalvo on eräänlainen tietokone,
joka laskee, ja hermosto mallintaa.
Joku
kirjoitti, että ajatus on hiirihaukka. Ehkä se ei ole. Myös tunturimaan piekana
hoitaa etevästi ammattiaan ajattelematta, ainakaan sillä tavoin kuin
tietoisuutta pohtivat ihmiset ovat viime vuosituhansina kuvitelleet. Sen
verkkokalvo vain erottaa satojen metrien korkeudesta sopulin, joka
varomattomuuksissaan hiukan vaihtaa paikkaa. Yhden pikselin muutos liian
suuressa kuvatiedostossa ei ole mitään siihen verrattaessa.
Tunturimaa on
mallinnettu mieli. Vasta korkealta sen käsittää, tosin hämärästi ja kuin
kuvastimessa, mutta sen käsittää.
Saariselällä
kannattaa pyrkiä näkemään etelään tai kaakkoon. Sokosti on ilmeinen valinta,
koska siinä jää järvi jalkoihin ja sitten on ne kaksi, mitä ihminen tarvitsee,
suota ja metsää – salomaa.
Vain joskus
käy niin hyvin, että ensin on pilvistä ja sitten noustaan suorastaan pilven
sisään, mutta ylhäällä maisema aukeaa ja tunturi repeää. Sellaisia hetkiä
varten valmistellaan talvi, varustellaan kevät, ja useimmin se jää silti tulematta.
Kun sen on kuitenkin kokenut, ei sitä unohda.
Siinä
toivossa, että joku tuon kuitenkin lukisi, jäljennän tähän Paavo Cajanderin
runon, koska jo yli viisikymmentä vuotta sitten tämä teksti tuntuisi sisältävän
lupauksen, joka sitten täyttyi monin kerroin. Vaikka yrittäjiä oli Leinosta ja
Koskenniemestä alkaen, en oikein tiedä, onko tätä runoutta koskaan ylitetty.
Sanoisin ettei ole. Ja juuri tämä runo oli aikoinaan kannustin antiikin kieliin
ja kirjallisuuteen.
Yht’ ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa
tai’an luomana taas, kaunoinen salomaa.
Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,
lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.
Näen sinut ennellään, näen taas tutut, lempeät kasvot,
joit’ olen kaivannut, kuin kesä lämmintään.
Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot
kuin kukat kirren alt’ elpyvät taas elohon.
Tuolla mä lammellas olen soudellut useasti,
salmia kierrellyt, kaikua kiusannut:
katsellut sylissä olen Vellamon neitosen maata
hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;
taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan
kietonut verkkoihin, nostanut venheeseen.
Tuoll’ olen vuorellas sen louhistot kapuellut,
noussut kotkan laill’ ain’ yhä korkeuteen,
noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani,
niin kuin morsiamen tyynenä loistossaan;
nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,
kultia lähteissään heitellen yli maan,
tai punottain, ujostellen kuin salon impyen, nähnyt
Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;
tuon olen nähnyt; ja siin’ useast’ olen istunut yöhön,
ääneti istunut vaan, aatoksiss’ uneksuin.
Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket
tuolla sun helmassas, seurass’ ystävien!
Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,
polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.
Istunut tuoll’ use’in lakan all’ olen, hartahin mielin
kuunnellut tarinaa ai’an muinoisen,
nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella
taas tulevaisuuden verhoa nostellut;
nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille,
toivonut taivasten antimet runsaimmat,
toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,
teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen…
Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään
tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!
Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,
valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,
kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,
muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.
Yksi sana palautti mieleen mäntyharjulaisen Tauno Parosen, joka oli säilyttänyt murteensa, vaikka pääkaupungissa asui ja töisteli. Rauhoa.
VastaaPoistaSinapin teossa Kunnaksen Ilkka
Paavo Cajander löydetään ennen pitkää uudestaan muuallakin. Hänestä muuten Juhani Niemi on äskettäin kirjoittanut mainion yleisesityksen (SKS).
VastaaPoistaRunoutta, vanhaakaan, netissä muuten näkee netissä harmillisen harvoin. Yhtenä syynä ovat tietysti tekijänoikeusongelmat - ei välttämättä itse raha, vaan epäselvyys siitä, pitääkö jollekin maksaa jotain, ja jos, mitä, kelle ja kuinka. Nyt tietysti asialla on ollut alan asiantuntija.
VastaaPoistaSatuilet tässä sanan "sama":
VastaaPoista... synapsi päästää impulssin läpi vain silloin, kun vähintään kaksi sauvasolua pyydystää saman valokvantin eli fotonin ...
Ajatus on tuulivoimala. Vähän ikävää kirjoittaa tuulivoimasta hienon blogin muassa. Liata vielä Huovinenkin. Tuntuu irvokkaalta sotkea tuulivoima luontoaiheiseen kirjoitukseen. Pyhäinhäväistykseltä. Ehkä blogikansa antaa sen anteeksi, luonnon tähden. Kun pian on joulukin. Ihmettelen kun Pentti Linkola ei ole vielä herännyt tuulivoiman ääneen, monitoimikoneiden, kaivinkoneiden, murskaamojen, betonimyllyjen, teräksisten firmojen sekä kaikenlaisten sieluttomien koijareiden älämölöön. Metsää raiskataan taas, nyt orgioissa ovat mukana myös vihreät. Linkolalla voi tosin olla musta piste tuulivoiman kohdalla, kuin vihreillä yleensä. Suomen metsäluontoa ollaan tuhoamassa koska maailma on pelastettava. Nimittävät tuulipuistoiksi, sumutusta. Oikeissa puistoissa voi viihtyä, tuulivoimapuistot taas ovat kuin kauhuelokuvasta. Blogin kuva on kaunis, seesteinen, ei mutta näkyykö tuolla jo kunnanisiä ja -äitejä kävelyllä ? Mitähän aikovat...no kaiketi ovat vain luontoa ihailemassa...
VastaaPoistaItse James Lovelock on korostanut ydinvoiman rakentamisen välttämättömyyttä, koska siten voitaisiin torjua maaseudun tuhoamista tuulimyllyillä.
Poistavuorela, tampere
Kunnanisät ja -äidit eivät tuulivoimaloita puuhaile, sivusta avittavat korkeintaan - tosin saattaa joku heistä olla mukana maksettuna "yhteistyökonsulttina". Valtion avokätiset rahavirrat tuulifirmoille kulkevat ihan muualla.
PoistaKunnanisät ja -äidit ovat sikäli mukana tässä ekokatastrofissa, kun ovat nuijimassa lupia näille "puistoille". Ilman heidän hyväksyntäänsä ei myllyjä tule. Eivät tietysti käsitä kiinteistöveronhimossaan olevansa mukana, sen vähäisenkin jäljellä olevan kulttuurimaiseman tuhoamisessa täällä maaseudulla. Ja kun metsät ovat olleet niin hyviä paikkoja ihmisen virkistäytyä ja ladata akkuja, kuntopoluilla ja laavuilla. Koijarit tietysti voivat aina lähteä Lappiin tai ulkomaille hiljaisuutta hakemaan.
PoistaRuno on hyvä mutta muut ajatukset on suoraan raavittu perseestä. Tyhjänpäiväistä jaaritusta.
VastaaPoistaSanasto ja kuvasto on ajallansa tuttua, hyvin valotettu komea kollaasi. Mutta vaikeakulkuiseksi on runo jäänyt, kuin kuvaamansa maisema verrattuna Leinon kyytiin kuin pitkospuilla, jopa tiellä.
VastaaPoistaSiinä edellä mainitussa Juhani Niemen kirjassa on muistaakseni yhtä ja toista Salomaan taustoista.
VastaaPoistaKirjoitin Ior Bockin ja [i]Väinämöisen mytologian[/i] hengessä seuraavanlaisen tekstin:
VastaaPoistaVäinämöisen mytologian mukaan tammipuu on valtava spermapuu. Tammipuun kanto puolestaan on Lemminkäisen valtava kyrpä. Juuri tämän vuoksi Väinämöisellä on kädessään tammipuun oksa. Mutta vaahtera on täynnä mahlaa, ja siksi Gumman Ella pitää kädessään vaahteranlehvää. Kaikki miehet kokoontuvat tammipuun alle, ja kaikki naiset kokoontuvat vaahterapuun alle. Gumman Ella ja Väinämöinen pukeutuvat valkoiseen ja johtavat kansaa viisaudellaan. Mutta Kuningas Ilmarinen ottaa vastaan Maaherrojen spermalahjan Temppelissä. Kappelissa on eri pelit.
Tammipuussa on myös terho. Jokainen tammenterho on Sampo tai ainakin sellaisen alku, sillä siemenestä voi kasvaa uusi tammipuu – uuden Lemminkäisen sukulinja. Tällä hetkellä Suomessa on henkilö nimeltä Sampo Terho. Ehkä hänestä voisi tulla uusi Lemminkäinen Suomen kansalle, jos äännejärjestelmä on tosi.
Mutta tällöin Jussi Halla-aho olisi Kuningas Ilmarinen, joka ottaisi Eduskunnan puhujankorokkeella vastaan Soinin spermalahjan – suoraan tontusta. Soini on Suomen Soini, mutta uudeksi Väinämöiseksi ei hänestä ole.
Suomi on kriisissä, mutta mitä tehdä? Mytologian esittämä ratkaisu on hyvin yksinkertainen. Sampo Terho on saatava europarlamentista takaisin Suomeen korkeimmaksi siit-tää-jääk-si. Hänen on mentävä Bocklandettin torniin, ja katseltava sieltä käsin Suomen neitoja – ja kenties myös soudettava valitsemansa kaunottaren luokse. Ja Halla-aho on oleva uusi Ilmarinen, joka tanssii jokaisen tammipuun kannon ympärillä ansaittua uhrilahjaansa odottaen.
Tämän viestin saa jakaa.
Enkä
PoistaNimetön tytär: Vaikka kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ei Cajander jää sanoillaan yhtään jälkeen salomaan kuvasta. Mietin vaan että mikähän asumus,tuskin Raappana,on niin kaukana siintävät vuoret. Kiitos ajatusten kirjaamisesta kaiken kansan luettavaksi!
VastaaPoistaMuistaakseni Niemen Cajander-kirjasta selviää, että Salomaan tausta on etelässä, Hämeen syrjäseuduilla. Lappia tai koillismaatakaan ei silloin vielä ollut "keksitty", eikä kulkuyhteyksiä juuri ollut, joten korpiseutu omaan tarpeeseen piti löytää kohtuullisen matkan päästä.
VastaaPoistaJuttu on muuten kaikinpuolin hyvä, mutta vanhan kuvan olet asettanut väärin päin. Se vähän vaivaa.
VastaaPoistaMistä tiedät?
PoistaTunnen paikan. Kyseessä on näkymä etelään Kopsuslammen kämpän takaa. Taustalla pilkottaa itse järvi ja taivaanrannassa siintävät Nattasten keilat. Kuva on parempilaatuinen kuin kuvittelinkaan. Se vain on jutun alkuun tullut peilikuvana.
PoistaOtanpa kantaa itse tekstiinkin, koska tähän sotkeuduin. Suurin osa luonnossa liikkuvista yhtyy varmasti edellä esitettyyn ydinajatukseen. Vaikka luen mieluummin suorasanaista tekstiä kuin runoa, niin myönnän, että myös Cajander runossaan osuu aivan kohdalleen. Mitä tulee sitten Sokostiin ja etelän ja kaakon suuntiin, niin nämä ovat vähän henkilökohtaisempia makukysymyksiä. Jos pysytellään Saariselällä, niin sopivia kohtia löytyy sekä tunturijuonnon etelä- että pohjoisreunoilta. Etelästä voisi valita vaikkapa Vuomapään tai nykykartoissa Vongoivanräystään nimellä kulkevan kalliojyrkänteen, jonka etelänpuoleisilla alueilla voi tarkastella metsä-, vaara- ja suoerämaata kymmenien kilometrien päähän. Useimmat sinne eksyvät voivat kokea ajan pysähtyvän sekä saavan niitä Cajanderin runossaan ilmentämiä "sävähdyksiä". Monet kirjoittajat omilla tavoillaan ovat ilmentäneet näitä vastaavia kokemuksiaan. Heistä voi nostaa esille vaikkapa "Isäkemppisen", Samuli Paulaharjun sekä Martti Walleniuksenkin. Jukka Kemppisellä on tässä asiassa lukuisia sielunkumppaneita.
VastaaPoista