(Silakka on murtoveden silli.) Normaaliselityksen mukaan
kahlekarkuri yrittää harhauttaa vainukoirat kintereiltään vetämällä narusta
perässään silliä. Epänormaali selitykseni muistuttaa, että eräissä
Keski-Euroopan maissa jo ennen sydänkeskiaikaa esiintyneet vagantit eli
goliardit olivat pahankurisia opiskelijoita. Heillä oli tapana sepittää
sopimattomia lauluja, joita on säilynyt muun muassa käsikirjoituksessa ”Carmina
Burana” (suomeksi lauluja eräästä Benediktbauernin seudun käsikirjoituksesta).
Juovuspäissään he häiritsivät kirkollisia kulkueita vetämällä sen edessä,
perässä tai keskellä nuorasta savustettua silliä ja kilpailemalla siitä, kuka
heistä ennättäisi tallata sen päälle.
Hyllyssäni on kirjastosta muinoin kavaltamani Helen
Waddellin kirja ”The Wandering Scholars” (1927). Villonin ja häntä vanhemmat
Ruteboeufin ihmetteleminen johti kaivelemaan näitä latinan- ja sekakielisiä
tekstejä, jotka löytyivät jopa saksalaisesta taskukirjasarjasta. Lukija panee
ehkä merkille, että Carl Orffin syystä hyvin suosittu kuoro- ja orkesteriteos
on nykymusiikkia eräisiin tuon käsikirjoituksen runoista. Teos on
onnenkantamoinen. Saman säveltäjän Catulluksen runot (Catulli carmina) ei sykähdytä.
Carmina Buranan liittäminen voitokkaaseen natsismiin ei ole virheellistä;
teosta ja säveltäjää suosittiin suuresti noissa piireissä. Natsien johdossa oli
musikaalista väkeä. Tuo teos uhkuu kohtalonuskoa ja viettien voimaa.
Käsikirjoituksessa eli muissa runoissa hallitseva hurskas höperyys on sävellyksestä
poissa. Tekstejä on katkottu tarkoituksenmukaisuuden takia.
Helmikuun viettoani häiritsevät Eduskunnassa ja mediassa
heiluvat punaiset sillit, tänään eräät parisuhteet, joista keskustellaan täysin
epähavainnollisella tasolla, oikeuksista ja periaatteista, kun kysymys on
omaisuudesta, elatusvelvollisuudesta, edunsaajista, verotuksesta ja sadasta
muusta käytännön asiasta.
Keskustelijoiden muistuttaman ”meemi”-termin
hyödyllisyydestä en ole päässyt vakuuttumaan. Hukasta löytyneen E. Curtiuksen
keskiajan latinankielistä kirjallisuutta käsittelevän mahtavan teoksen ”topos”
sitä vastoin on hyödyllinen. Juomarin topos on tunnistettavissa Arkhilokhoksen
runoista n. 680 eKr., mutta Archipoeta (n., 1130 jKr.) on paalupaikalla. Kun
satuin puuhailemaan tuonkin tekstin kanssa omista syistäni, julkaistakoon tässä
urheiluviikon ratoksi. Mitta loppusointuineen sitten on aitoa keskiaikaa, syvästi
erilaista kuin roomalainen runous.
Carmina Burana (1100-luku)
suom. Jukka Kemppinen (latina)
Sydämeni savuaa kun täynnä pyhää vihaa
karvain mielin ripitän katoavaa lihaa,
elotonta ainetta, tomua ja tuhkaa
niin kuin syksyn tyhjä puu, jota myrsky uhkaa.
Viisas mies sen käsittää, että kalliolla
ainoastaan kestävä perustus voi olla.
Minun virtaamistani eivät padot sulje.
Saman taivaan alitse kahdesti en kulje.
Itseäni vertaisin ruorittomaan laivaan.
Kuljen tietä tuulien niin kuin lintu taivaan.
Minua ei pitele kahle eikä muuri.
Omiani rakastan, syntisäkki suuri.
Syvä synkkämielisyys on harmillinen juttu.
Leikki taas on hunajaa. Juomakin on tuttu.
Venus-jumalattaren hyvät käskyt täytän.
Sydämeltään raukoille taivaan merkit näytän.
Tiellä lavealla ei säästy synnin suusta.
Minäkään en perusta hyveistä, en muusta.
Himo ajaa enemmän kuin Vapahtaja sallis.
Kadotettu sielu on, mutta nahka kallis.
Korkein kirkkoruhtinas, kuule rukousta:
kuolevalta autuutta ei vie tuska musta.
Neitokaisten ihanuus rinnassani palaa:
vaikkei saisi koskettaa, silti sydän halaa.
Mitä vaikein tehtävä luontoaan on voittaa,
neitosia nähdessään kieltä hyveen soittaa.
Nuorisolle sopivan en usko lain tuiman
nähdessäni neitosen kauniin, sorjan, huiman.
Mikä tulen liekeissä palamasta estää?
Kuka mailla Pavian siveänä kestää?
Siellä Venus sormellaan nuorisolle viittaa,
katsoo silmiin sirosti, ja en muusta piittaa.
Hippolytus, hurskas mies, Paviaan nyt pane:
huomenissa hyvettä ei auta edes ane.
Venuksen ei vuoteen ole tyhjiin ammentajaa,
kaupunkimme torneissa ei siveys saa majaa.
Toiseksi saan tunnustaa, että paljon pelaan,
kaikki vaatteet menetän, kortteja kun selaan.
Kylmä karsii ruumista. Omatunto soimaa.
Silloin runot kirjoitan, olen pelkkää voimaa.
Kolmanneksi tunnustan: kapakka on paikka,
jota koskaan kaihda en, tulkoon tuho vaikka.
Siellä kuoro enkelten laulaa alituiseen:
olkoon lähtö lempeä lepoon, ikuisuuteen.
Kohtaloni lopulta on kapakassa kuolla,
jossa viime töikseni voin kannun pohjan nuolla.
Itse arkkienkeli puolestani laulaa:
”Herra! Muista juomarin sielua, ja kaulaa!”
Kolpakoista väkevin kolpakko on parhain.
Siitä lentää sieluni taakse tähtitarhain.
Kapakkani viini on hyvää siksi että
ylimysten viinissä on liian paljon vettä.
Joku runontekijä välttää kapakoita,
salamyhkään sepittää, kun ei sielu soita,
tutkii, valvoo, rukoilee vaikka puoleen yötä
eikä silti aikaansaa kunnollista työtä.
Paastoavat raittiina runoilijain kuorot,
kaukaa torit kiertävät sekä tanssin vuorot.
Heidän sepitelmiään muka seuraa maine.
Läkähtyvät työhönsä. Päässä pyörii paine.
Jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat antaa.
Runontekokilpailuun minut täytyy kantaa.
Minut voittaa selvin päin kurjin tuhertaja.
Mykkä sekä lauluton on raittiin miehen maja.
Jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat jakaa.
Minäkään en tylsänä tuoppi suussa makaa.
Mitä viini parempaa lempeässä säässä,
sitä säkeet suuremmat runoilijan päässä.
Sellaisia kirjoitan, millaista saan juoda.
Olen täysin kyvytön, ellei juomaa tuoda.
Selvän miehen runoja vertaan kurjaan roskaan.
Kännissä Ovidius voittaisi ei koskaan.
Sanoista en kiinni saa, olen häilyväinen,
ellen juoman vahvuuteen ole tyytyväinen.
Vaan kun kallon pohjassa Bacchus valtaa pitää,
silloin toimii Apollo. Silloin runo itää.
Virheeni näin tunnustin, kaikki syntiparat,
joista nyt rankaisevat tuomarisi arat.
Silti heitä itseään katumus ei pistä
nauttiessaan kohdaltaan synnin hedelmistä.
Tulkoon nyt siis jokainen eteen piispan armaan,
kaikki jotka luottavat Herran sanaan varmaan.
Kuka tohtii, heittänee kiven ensimmäisen
tämän ripin kuultuaan, suoran, täysipäisen.
Itsestäni kerroin nyt kaiken minkä tiedän.
Elämääni entistä tuskin enää siedän.
Myrkyn olen sylkenyt, synnin saastan tuojan.
Kasvot näkee ihminen, sielun katse Luojan.
Käännyn kohti hyvettä, kaikki paheet torjun,
sielultani uudistun, tuskin enää horjun.
Niin kuin puhdas karitsa imen uuhen nisää.
Paheitteni lastia milloinkaan en lisää.
Kölnin vaaliruhtinas, sääli katuvaista,
anna armo minulle. Pahe ei nyt maista.
Anna uskovaiselle tuomiosi mainen.
Kaiken minkä käsket teen. Olen luottavainen.
Eläinkunnan kuningas säästää antautuvan,
leijonalta voimaton saa elämisen luvan.
Tehkää tekin samaten, valtaherrat maanne.
Sovelias laupeus lisää kunniaanne.
suom. Jukka Kemppinen (latina)
Sydämeni savuaa kun täynnä pyhää vihaa
karvain mielin ripitän katoavaa lihaa,
elotonta ainetta, tomua ja tuhkaa
niin kuin syksyn tyhjä puu, jota myrsky uhkaa.
Viisas mies sen käsittää, että kalliolla
ainoastaan kestävä perustus voi olla.
Minun virtaamistani eivät padot sulje.
Saman taivaan alitse kahdesti en kulje.
Itseäni vertaisin ruorittomaan laivaan.
Kuljen tietä tuulien niin kuin lintu taivaan.
Minua ei pitele kahle eikä muuri.
Omiani rakastan, syntisäkki suuri.
Syvä synkkämielisyys on harmillinen juttu.
Leikki taas on hunajaa. Juomakin on tuttu.
Venus-jumalattaren hyvät käskyt täytän.
Sydämeltään raukoille taivaan merkit näytän.
Tiellä lavealla ei säästy synnin suusta.
Minäkään en perusta hyveistä, en muusta.
Himo ajaa enemmän kuin Vapahtaja sallis.
Kadotettu sielu on, mutta nahka kallis.
Korkein kirkkoruhtinas, kuule rukousta:
kuolevalta autuutta ei vie tuska musta.
Neitokaisten ihanuus rinnassani palaa:
vaikkei saisi koskettaa, silti sydän halaa.
Mitä vaikein tehtävä luontoaan on voittaa,
neitosia nähdessään kieltä hyveen soittaa.
Nuorisolle sopivan en usko lain tuiman
nähdessäni neitosen kauniin, sorjan, huiman.
Mikä tulen liekeissä palamasta estää?
Kuka mailla Pavian siveänä kestää?
Siellä Venus sormellaan nuorisolle viittaa,
katsoo silmiin sirosti, ja en muusta piittaa.
Hippolytus, hurskas mies, Paviaan nyt pane:
huomenissa hyvettä ei auta edes ane.
Venuksen ei vuoteen ole tyhjiin ammentajaa,
kaupunkimme torneissa ei siveys saa majaa.
Toiseksi saan tunnustaa, että paljon pelaan,
kaikki vaatteet menetän, kortteja kun selaan.
Kylmä karsii ruumista. Omatunto soimaa.
Silloin runot kirjoitan, olen pelkkää voimaa.
Kolmanneksi tunnustan: kapakka on paikka,
jota koskaan kaihda en, tulkoon tuho vaikka.
Siellä kuoro enkelten laulaa alituiseen:
olkoon lähtö lempeä lepoon, ikuisuuteen.
Kohtaloni lopulta on kapakassa kuolla,
jossa viime töikseni voin kannun pohjan nuolla.
Itse arkkienkeli puolestani laulaa:
”Herra! Muista juomarin sielua, ja kaulaa!”
Kolpakoista väkevin kolpakko on parhain.
Siitä lentää sieluni taakse tähtitarhain.
Kapakkani viini on hyvää siksi että
ylimysten viinissä on liian paljon vettä.
Joku runontekijä välttää kapakoita,
salamyhkään sepittää, kun ei sielu soita,
tutkii, valvoo, rukoilee vaikka puoleen yötä
eikä silti aikaansaa kunnollista työtä.
Paastoavat raittiina runoilijain kuorot,
kaukaa torit kiertävät sekä tanssin vuorot.
Heidän sepitelmiään muka seuraa maine.
Läkähtyvät työhönsä. Päässä pyörii paine.
Jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat antaa.
Runontekokilpailuun minut täytyy kantaa.
Minut voittaa selvin päin kurjin tuhertaja.
Mykkä sekä lauluton on raittiin miehen maja.
Jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat jakaa.
Minäkään en tylsänä tuoppi suussa makaa.
Mitä viini parempaa lempeässä säässä,
sitä säkeet suuremmat runoilijan päässä.
Sellaisia kirjoitan, millaista saan juoda.
Olen täysin kyvytön, ellei juomaa tuoda.
Selvän miehen runoja vertaan kurjaan roskaan.
Kännissä Ovidius voittaisi ei koskaan.
Sanoista en kiinni saa, olen häilyväinen,
ellen juoman vahvuuteen ole tyytyväinen.
Vaan kun kallon pohjassa Bacchus valtaa pitää,
silloin toimii Apollo. Silloin runo itää.
Virheeni näin tunnustin, kaikki syntiparat,
joista nyt rankaisevat tuomarisi arat.
Silti heitä itseään katumus ei pistä
nauttiessaan kohdaltaan synnin hedelmistä.
Tulkoon nyt siis jokainen eteen piispan armaan,
kaikki jotka luottavat Herran sanaan varmaan.
Kuka tohtii, heittänee kiven ensimmäisen
tämän ripin kuultuaan, suoran, täysipäisen.
Itsestäni kerroin nyt kaiken minkä tiedän.
Elämääni entistä tuskin enää siedän.
Myrkyn olen sylkenyt, synnin saastan tuojan.
Kasvot näkee ihminen, sielun katse Luojan.
Käännyn kohti hyvettä, kaikki paheet torjun,
sielultani uudistun, tuskin enää horjun.
Niin kuin puhdas karitsa imen uuhen nisää.
Paheitteni lastia milloinkaan en lisää.
Kölnin vaaliruhtinas, sääli katuvaista,
anna armo minulle. Pahe ei nyt maista.
Anna uskovaiselle tuomiosi mainen.
Kaiken minkä käsket teen. Olen luottavainen.
Eläinkunnan kuningas säästää antautuvan,
leijonalta voimaton saa elämisen luvan.
Tehkää tekin samaten, valtaherrat maanne.
Sovelias laupeus lisää kunniaanne.
Todella komea runo, sellainen josta minäkin ymmärrän jotain. Tuo pitää vain lukea hartaasti ja ajatuksella. Olen viime aikoina miettinyt sitä , että voiko tieteellä hurskastella samoin kuin uskonnoilla ja filosofioilla.
VastaaPoistaJoskus aiemminkin on tullut mieleen miten suora jatkaja Bellman on tälle perinteelle - tässäkin on ihan sama eetos. Jossain välissä varsinainen opiskelijarunous taantui niiksi väitöskirjojen esipuheiden kamaliksi omistuskirjoituksiksi.
VastaaPoistaAW
Myös minun "sydämeni savuaa kun täynnä pyhää vihaa" kun luin aamulla uutista Metsähallituksen yhtiöittämisestä tai siis etenkin hankkeen perusteluista.
VastaaPoistaKaikki asiaa tuntevat ovat uutisoinnin mukaan sitä mieltä,että hyvin toimivaa järjestelmää ei pidä lähteä rikkomaan. Kiitosta saanut pääjohtaja suorastaan näkee vaivan erotakseen paikaltaan protestiksi typerälle "uudistukselle". Hänen pätevyyttään ylistetään "omistajan" eli ministeriön puolellakin, mutta pätevän näkemyksiä asiasta ei silti haluttu ottaa huomioon.
Miksikö? Siksi että yhtiöittäminen on "tätä päivää", sanovat. Ja siksi että yhtiöittämisvaatimuksen takana on kuulemma EU. Etuja itse asian eli valtion metsien hyvän hoidon kannalta ei ole esitetty eikä niitä ole. Niinkö se aina menee, missä EU,siellä..
Onko liikaa toivoa ryhtiä ja omajärkisyyttä valtiolliselta johdolta?
On se liikaa. Mutta silti pois syvä synkkämielisuus, sovelias laupeus lisää kunniaamme, sillonkin kun itseämme ja maatamme vertaamme ruorittomaan laivaan.
Kiitos Kemppiselle t markku kuisma
Orffin tässä musiikissa on samaa vimmaa, ilmaisuvoimaa ja koukuttavuutta kuin esimerkiksi Monteverdissä pahimmillaan - Carmina Buranaa tai Vespro della Beata Virgineä en voi kuunnella kuin pienissä paloissa, niistä menee niin hötinöille.
VastaaPoistaMahtavastipa se Jukka-poika runoa nyt rustaa,
VastaaPoistaBurana on 4-sataa ja Irina 5-sataa.
Mikä se on ollessa ja luntakin vain sataa,
hevosella ei pääse kuitenkaan kuin alle kahtasataa.
Kiovassa rumasti on ruumihia tehty,
ihmispolo se vain ei opi elään ihmisiksi.
Häneksipä meni minun runojalan liuku,
joten on parempi ettei enää jatku luku.
"kysymys on omaisuudesta, elatusvelvollisuudesta, edunsaajista, verotuksesta ja sadasta muusta käytännön asiasta."
VastaaPoistaEi se noin ole. Kyse on nimenomaan kyseisen vähemmistön halusta saada parisuhteellen yhteiskunnallinen hyväksyntä ("Tasa-arvoinen aviolitto").
Tuo pyrkimys ei estä eräitä meitä muita katsomasta, että kyse on sairaudesta (seksuaalinen leimautusmishäiriö), perversiosta taikka kristillisestä näkökulmasta synnistä, jonka aiheuttamiin omantunnontuskiin haetaan yhteiskunnan tai kirkon hyväksyntää. Muut taas voivat voivat olla muuta mieltä.
Kaikella kunnioituksella Kemppisen käännöstä kohtaan - minuun kolahtaa edelleenkin enemmän Aale Tynnin (lyhennetty) käännös.
VastaaPoistaKopioin pari värssyä näytteeksi. Alkuteksti ja Tynnin käännös antologiassa Tuhat laulujen vuotta (WSOY 1957):
Aestuans intrinsecus
ira vehementi
in amaritudine
loquor meae menti:
factus de materia
levis elementi
folio sum similis
de quo ludunt venti.
Alla kuuman häpeän,
vihaa täynnä hurjaa
sydäntäni ripitän,
kuuroa ja kurjaa.
Laatuni on köykäinen,
ylen liikkuvainen,
olen lelu tuulien,
lehti irtonainen.
...
Meum est propositum
in taberta mori,
ubi vina proxima
morientis ori
tunc cantabunt laetius
angelorum chori:
"sit Deus propitius,
huic potatori!"
Tahdon kuolla kapakkaan
enkä toivo muuta,
kunhan viinitilkkanen
vielä kastaa suuta.
Riemukuoro taivainen
laulaa lähtevälle:
"Herra olkoon armoinen
juomarille tälle!"
Runojen suomennokset kuuluvat parhaiten asioihin, joista sanotaan, että makuasioista ei voi kiistellä. Enintään ne voivat herättää lukijoissa surun, jos eivät pysty alkukielistä lukemaan; voi vain haikailla, mitä on mahdollisesti jäänyt paitsi.
PoistaAale Tynnin suomennokset ovat kyllä hienoja, varsinkin saagojen.
Anglikaaninen kirkko ratkaisi asian perinteisin tavoin. Mutta voisikohan maallisille riittää, että parisuhteen aikana ja sen päättyessä sovitaan noudatettavaksi, mitä puolisoiden välisistä oikeussuhteista säädetään. Kummallakin olisi oikeus saada varallisuutta avio-oiketta vastaavin tavoin ja jälkeen elävälle annettaisiin oikeus hallita viimeistä asuntoa ja kotia jakamattomana elinaikansa. Muutoin noudattaisiin, mitä keskinäisessä testamentissa määrätään. Erimielisyydet annettaisin välimiehelle, joka toimisi myös testamentin toimeenpanijana em. Kieltämättä vaatii vielä hiukan hiomista muun muassa kolmansien oikeuksien suuntaan :)
VastaaPoistaSuurkiitos!
VastaaPoistaI. H.
Klassinen kaava: ensin tehdään syntiä, sitten katumusta.
VastaaPoistaOnnittelut lennokkaasta suomennoksesta!
Oodi Fillarille
VastaaPoistaROUSKUU
Rautaruukin ratsun rattaat
rutisee ja raksaa.
Pieni pyyntö Taivahalle
tyyten vaiten vaihtaa,
seljässänsä ratsastaa
moni muukin jaksaa.
I. H.