Hyllylle

Etevä, tosin kirjoja kirjoittava poliisi, joutui jälleen kerran vastaamaan tavalliseen kysymykseen. Miten voi kestää työssään ja yleensä järjissään kaikkien kauheuksien keskellä?

Muutan kysymyksen koskemaan virkatuomareita. Se on nimittäin erinomainen kysymys ja paha paradoksi. Näennäisesti oikea vastaus olisi, että heti kun poliisi tai tuomari on oppinut tehtävänsä, hänet pitäisi erottaa tai panna hyllylle.

Tämä liittyy viime päivinä puheena olleeseen. Olemme käsitelleet vakavia asioita. Se sopii kun liuku kohti joulua ja siis pehmeitä asioita kiihtyy. 

Eräässä kommentissa ymmärrettiin väärin huomautukseni, ettei poliisilla ja tuomioistuimilla ole johtoa. Olisi ehkä pitänyt kehdata sanoa ”vakaumuksellista pohjaa”. Vakaumukset on aiheellisesti siivottu kuluneen puolen vuosisadan aikana pois. Työn teknisiä puolia on korostettu jatkuvasti. Ammattikuntien sisällä suurinta suosiota ovat saaneet ne, jotka ovat keskittyneet intohimoisesti ammattikunnan palkkausta ja työetuja koskeviin asioihin. Se on ollut ainakin tuomarikunnan keskuudessa harvinaista, että joku sanoisi vallan henkilökunnan kahvilassa pyrkivänsä hoitamaan työnsä vaivojaan säätämättä ja parhaan ymmärryksensä mukaan.

Toinen kommentoija huomautti, että kyllä kaksituhatvuotinen aate jokaisen auttamisesta oikeuksiinsa on edelleen voimissa. Niin on. Luulen sen itsekin tietäväni. Kuten olen toistellut, olin 25 vuotta tuomarin viroissa ja kun otan huomioon sitä edeltäneen kymmenen vuotta asianajajana ja liikejuristina, luulen tunteneeni pinnallisesti tai paremmin sata – kaksisataa tuomaria.

He eivät yleensä koskaan puhu korkeista aatteista. Sen ei pidä antaa harhauttaa. Ihmisen on suojeltava itseään. Poliiseille on työnohjausta. Tuohon sanaan voidaan sisällyttää myös terapia, joka luullakseni tuli erittäin ajankohtaiseksi etenkin pelastushenkilökunnan asioissa Estonia uppoamisen jälkeen. Tuomarit joutuvat käsittelemään erilaisia paloittelumurhia aivan sietämättömän havainnollisine kuvaliitteineen. Valitettavasti on niin, että itse muistan aivan liian paljon vuosikymmenien takaa.

Yleensä vain vaivalloisten kirjojen yhteydessä yleensä yllytän ponnistelemaan ja lupaan, että vaivat palkitaan. Rikos- ja väkivaltapuolella on kuitenkin paljonkin kirjoja ja vielä enemmän elokuvia, joita en halua nähdä. Riittäisikö selitykseksi, että ne menevät uniin? Ei se ole sen kummempaa kuin jokin ongelmallinen viesti tai vaikka puhelinsoitto. Haluan joko väistää ne tai tarttua asiaan hetkellä, jolloin tunnen kykeneväni siihen parhaiten. Elämän hyviä hetkiä ovat puolitietoisuuden ajat, esimerkiksi nukahtaessa tai kohta herättyä tai pitkillä ajomatkoilla. Tuo puolitietoisuus on sellaista stereoajattelua. Mielessä on päällimmäisenä jotain tavallista, kuten liikenne uuvuttavalla valtatiellä. Pinnan alta häämöttävät muut asiat. Niiden alapuolella on vielä syvempiä virtoja. Ajatuksiin hahmottuu syvyysvaikutelma. Parhaimmassa tapauksessa, taiteessa, liikkuminen syvyyssuunnassa on täysin mahdollista. Eräässä Mozartin teoksessa on kohta, josta mieleeni tulee tietty nimenomainen istahtamispaikka Savossa kesällä kello viisi, aamulla, viikkoa ennen juhannusta. Muistikuvaan kuuluvat linnut, joilla on niin kiire etteivät ne ehdi edes kunnolla laulaa. Tällaisten syvyyksien mestari oli runoilija Wallace Stevens: ”Kahdenkymmenen lumisen vuoren keskellä

ei liikkunut muu kuin mustarastaan silmä.”

Luulen että joissakin elokuvissa esitetty murhamiehen ahdistus ja mielenhäiriö on oikea. En tiedä. En ole ollut siinä tilanteessa. Todellisuus vain vääristyy, kun syvyys työntää pintaan sellaista, mitä ei millään kestä katsella.

Henkilökohtaisesti en pidä kiusallisena käyttää näistä asioista perinteisiä, uskontoon liittyviä nimityksiä. En tee sitä nyt. Tässä on jo tarpeeksi mystiikkaa. Erikoisella tavalla uskonnollinen Omar Khayam kai kirjoitti, että taivas ja helvetti ovat sinussa itsessäsi.

Lukija joka liikahtaa tässä kohdin ärtyneesti on kuin virkatuomari. Siinäkin ammatissa suuri vaara on arkipäiväistyminen. Sen kainalossa on kyynisyys, tuo lapsellinen asenne.

Kyynisyyden ja yleisen anarkismin toden luonteen näkee, kun katsoo, miten niitä esittävä selviytyy vastoinkäymisistä. Jos kyynikko lankeaa liukkaalla, kyynisyys katoaa heti. Asianomainen osoittaa suurenmoista hellyyttä itseään kohtaan ja syvää vihaa maailmaa. Anarkismi puolestaan ei kestä nälkää eikä unen puutetta. Kovilla käyneet tietävät yleisesti, että ruumiin puutoksia seuraa tunnottomuus, välinpitämättömyys.

Alituomareilla oli ennen tehokas virkistyspilleri. Se herätti pahastikin raiteisiinsa rusahtaneen. Menettely oli nimeltään virkasyyte. Kun istuin itse käräjiä, virkasyytteitä vähäteltiin puheissa, mutta kyllä niitä pelättiin.

Valitettavasti tuomarin virkavirheet, joista hovioikeus antoi sitten aikoinaan nimikirjaan merkittävän varoituksen, koskivat pelkästään muodollisuuksia. Tiedossa ei ole, että asiallisesti väärästä tuomiosta olisi syytetty ketään. Se on lakiin perustumatonta. Ehkä. Siis oman auskultointiaikani virkasyytteet saattoivat kyllä liittyä virheellisiin laskutoimituksiin pidätysajan huomioonottamisessa, mutta tavallisimmin kyllä leimaveroihin. Ehkä siksi kokemattomimmat pantiin laskemaan lainhuudatus- ja kiinnitysasioissa leimaveroja, jotka voivat olla hyvinkin mutkikkaita. Erehtyminen maksaa; virkavirheestä tuomittu joutui pulittamaan omasta pussistaan valtiolle erotuksen.

Järjestelmä hiipui ja lopetettiin, koska se muuttui naurettavaksi. Kanneviskaali laski liiteleimoja (yleensä à 0,40 euroa nykyrahana) ja kihlakunnantuomari kiroili. Mutta auskultantit pysyivät etenkin rangaistus- ja sakkoluetteloiden takia herran nuhteessa. En vihjaa, että tuossa järjestelmässä olisi ollut hyvääkin. Kunhan jupisen. Luulen ettei moni mokomaa muista tai edes ole kuullut.