Lautamiehistä

Oikeusministeri Henriksson tuntuu olevan todella pätevä tehtävässään. Tällä arviolla en tarkoita, että olisin erikoisen usein samaa mieltä hänen kanssaan. Riittää että hänen nimissään esitetyt ajatukset näyttävät jatkuvasti olevan miettimisen arvoisia, ja myös perusteluja esitetään.

Tuomarien riippumattomuutta on erittäin aiheellisesti korostettu ja tuettu. Mutta siinä rinnalla oikeushallinnon on oltava itsenäinen ja aktiivinen. Tässä mielessä menneisyydessä on nähty kaikenlaista. Asiantuntevien henkilöiden pestaamisen ministeriöön muuten pani vauhtiin T.M. Kivimäki, juristiprofessori, hankkimalla surkean nuoren mutta jo sopivalla tavalla vihaiseksi osoittautuneen Y.J. Hakulisen kansliapäälliköksi.

Hakuliselle kertyikin huiman monipuolinen lakimiesura asianajon ja tuon hallintokeikan jälkeen – oikeusneuvos, professori ja hovioikeuden presidentti. Martti Rautiala tosin oli myös kihlakunnantuomari, mutta hän oli vain pätevä toisin kuin loistelias Hakulinen (joka usein myös lankesi loistavan älyn alituiseen seuralaiseen, älyttömään arroganssiin tunnettuine seurauksineen).

Ministeriön ajatus lautamiesjärjestelmän säilyttämisestä ja valinnan muuttamisesta arpomiseksi on kiinnostava.

Kuten arvaatte, olen samaa mieltä kuin tässä asiassa viime aikoina mielipiteen ilmaisseet virkajuristit, entiset kollegani. Lautamiehistä ei ole varsinaisesti mitään hyötyä mutta ei paljon haittaakaan.

Eräs professorikollega aiheutti kuulemma pahaa verta ilmoitettuaan kyllästyksissään japanilaiselle yliopistolle, että hänestä yhteistyö oli ollut ”mostly harmless”. Japanissakin siis tunnetaan Linnunradan käsikirja liftareille.

En kuitenkaan sanoisi lautamiehille, että terve, ja kiitos kaloista (So Long, and Thaks for All the Fish).

Lainvalmistelijat saisivat luvan ottaa vielä kerran painimaaottelun sen kysymyksen kanssa, miten maallikkoja voisi käyttää hovioikeuksissa. Mielestäni siellä heitä ehkä tarvittaisiin – ja tietyissä riita-asioissa enemmän kuin rikosjutuissa. Mutta myös hovioikeudessa olisi mahdollista lisätä maallikkoasiantuntijoiden käyttöä. Asiassa kun on se ongelma, että jossakin remonttiriidassa molemmilla osapuolilla on oma asiantuntijansa, joista toinen sanoo vakuuttavasti juu ja toinen yhtä vakuuttavasti ei. Jos taustalla on niinkin tiedollisesti mutkikas asia kuin vaikkapa home, riidan ratkaisija on pulassa. (Homeita on niin kovin monenlaisia ja jotain riippuu myös niille altistuvan herkkyydestä.)

Esitetty pelko, että keskenään tuomarit mökkiytyvät juttuihinsa, on aiheellinen. Ennen eli minun aikanani tuomarit saattoivat suhtautua pirullisuuttaan vihamielisesti tavalliseen elämään ja tavallisiin ihmisiin. Nykyisin tuollaista asennetta aiheuttavat aina vain kireämmin tulkitut esteellisyyssäännöt. Tätä nykyä saatat olla jäävi istumaan doping-juttua, jos olet käynyt katsomassa Salpausselän kisoja. Tuollaisissa tunnelmissa moni tuomari alkaa varoa kaikkea tavallisten ihmisten tapaamista.

Enpä ole itsekään käynyt eläessäni bingossa, mutta Ruotsin laivalla reissattiin, 80-luvulla, nääs. Ja kuten Hilja-mummuni (s. Kivennavalla 1901) huokaisi 80 täytettyään:” Tiskolois en o’ käynt. Viel’.” (Diskoissa.)

Maallikkojen käyttäminen törkeissä rikosasioissa lienee amerikkalaista tartuntaa. Todisteluvaikeudet noissa asioissa ovat enimmäkseen oikeudellisia eli kysymyksiä tuomitsemisperinteen soveltamisesta (esimerkiksi ns. todennäköisyystahallisuus). Riita-asioista olisin valmis siirtämään lasten huoltoa koskevia riitoja ”rauhantuomareille”, joita näillä palstoilla on usein kannatettu.

Lautamiesten arpominen olisi jotain ilmoittautuneista valitsemista, ei kunnanvaltuustojen ehdottamien nimittämistä.

Pääperuste asian miettimiseen on luuloni, että maallikkojen istuminen tuomarinpöydän takana lisäisi omalta pieneltä osaltaan ihmisten uskoa, että kyllä siellä töitä tehdään. Tunnustan että tämä on laiha luulo. Periaatteessa lautamiesjärjestelmä toimi silloin kun jäsenet olivat paikkakunnalla tunnettuja ja arvostettuja henkilöitä – ja tuomarit usein vieraita. Sitä maailmaa ei enää ole.