Elinkautinen

On häpeällistä jakaa lukemisohjeita omista kirjoituksistaan. Kirjoittajan kuuluu viedä lukijaa kuin ämpäriä. Kuitenkin luulen ettei se toimi verkossa. Kirjan käteensä ottanut on hiukan sitoutunut. Sanomalehti on vanhemmalle sukupolvelle hampaiden harjaamiseen verrattava aamutoimi; itse olen lipsunut, ensin mainitusta. Katson aamuvarhaisella verkosta otsikot ja ingressit ja luen kirjoituksia myöhemmin paperilta sen mukaan, miten henki puhuttelee.

Kirjallisuus on täynnä esimerkkejä teksteistä, joiden näennäinen sisältö on toinen kuin tarkoitus. En oikein uskalla tehdä tätä verkossa. Siksi yritän yhä useammin skitsofreniaa. Jaan itseni kahdeksi tai useaksi henkilöksi ja väitän itseäni vastaan.

Itse olen vakuuttunut nykyisen lain perusteluista ja sen käsityksen vallassa, että rikosoikeuskäytäntömme ja kriminaalipolitiikkamme on tyydyttävää, ottaen huomioon kovan todellisuuden asettamat rajat. Elinkautinen vankeusrangaistus alle 20 vuoden istumisena on mielestäni oikea.

Tämä on nyt päivän puheenaihe, ja keskustelua käydään kevein perustein. Media muistuttaa mittakaavasta, mutta kansalaiset eivät muista. Suomi on väkivaltarikosten maa, mutta jos poistaisimme tilastoista sen mm. Ilkka Taipaleen tähdentämän 3 % miehistä, joka on syrjäytynyt ja moniongelmainen, myös väkivaltarikoksista katoaisi kaksi kolmatta osaa.

Nämä noin 40 000 20–40 –vuotiasta miestä työllistävät noin 40 000 ihmistä laitoksissa, sairaaloissa jne. Heidät – tulevat väkivaltarikolliset – pystyy aika hyvin osoittamaan alle 10-vuotiaina. Looginen ratkaisu olisi teloittaa heidät siinä vaiheessa.

Näin ei pidä tehdä. Menemättä kuolemanrangaistusta vastustaviin perusteluihin torjun tuon ajatuksen yksinkertaisemmin: yhteiskuntamme rakentuu fraktaaleista. Kun noista 40 000 kiusankappaleesta olisi päästy eroon, kävisi ilmi, että ”kunnon ihmisten” harmina on seuraava 3 prosentin ongelmaryhmä.

Persoonallisuudesta – persoonallisyyshäiriöstä – lähtevää käyttäytymistä ei pysty sääntelemään samalla tavalla kuin liikennettä. Liikenteessä kuolemat ja vakavat vammat saatiin 1970-luvulla romahtamaan kattonopeudella ja turvavöillä – vaikka kyllä niitä vastustettiin! Tuon vuosikymmenen alussa vainajia tuli yli tuhat vuodessa, nyt noin kolmannes.

Pidetään sitten murhasta elinkautiseen tuomitut vankilassa, kunnes kuolevat. Viattomat sivulliset olisivat turvassa.

Suojeltavia uhreja on muutamia kymmeniä vuodessa. Sivuutan tässä ”jäsentenväliset” henkirikokset, jotka eivät aiheuta keskustelua eivätkä erimielisyyksiä. Siinä menee kaksi kolmattaosaa murhista. Aiheeseen nähden liian ronski ”jäsentenvälinen” tarkoittaa murhaa, jossa tekijä ja uhri tunsivat toisensa, mutta eivät kuuluneet samaan perheeseen.

Vaikka Suomeen rakennettaisiin Alcatrazin tai Folsomin tyyppinen vankila, sieltä pääsee aina joku pakoon. Ellei pääse aidan yli niin sitten esimerkiksi matkalla leikkaukseen tai hautajaisiin. Suurturvallisuusvankila on hyvin kallis ratkaisu, ja vartijoilla ja virkailijoilla on kovat oltavat. Ainakin eräässä vaiheesa Suomessa vankiloiden henkilökunnan itsemurhaluvut olivat samaa luokkaa kuin vankien. Ei ole herkkua olla joka päivä vihan kohteena.

Mieleltään järkkynyttä natsijohtaja R. Hessiä pidettiin vankina vuoteen 1987, jolloin hän kuoli 93-vuotiaana. Seurauksena oli kultti ja uusnatsien marttyyri. Aika pahoja saksalaisia miehiä toimi etenkin Naton tunnuksin armeijassa jo 1950-luvulla. Heitä ei muistele kukaan.

Murhamiehet ovat vankilan arvojärjestelmässä kingejä. Muuttamalla heidän käsittelyään äkisti ankarammaksi loisimme heille fundamentalistisesti suuntautuvan ihailijajoukon.

Jos joku keksii paremman keinon, antaa kuulua. Itse ehdottaisin terapiaksi naamioitua pidennystä johonkin 25 vuoteen. Sanoin ”naamioitua”, koska osa näistä elinkautisvangeista ei ole parannettavissa ja osa ei ole vaarallisia.