Kirjoittajan syöttöpaine

Täytyy miettiä paperilla. Yliopistolla opettaessa vallitsee oppikirjan diktatuuri. Kirjoissa kerrottu on osattava tentissä. Lukemastaan saa olla mitä mieltä haluaa.

Kun minä mainitsen pankeista ja 1930-luvun pakkohuutokaupoista, yksi kommentoija kirjoittaa kevyesti 1990-luvun pankkikriisistä. Jotta repliikkiin voisi vastata, olisi oletettava, että näitä ilmiöitä yhdistäisi jokin. Tiedossani ei ole yhdyssidettä.

Toinen kommentoija sekoittaa elinkeinorakenteen muutoksen ja pankkimiesten oletetun pahuuden.

Elinkeinorakennetta voi havainnollistaa monella tavalla. Työpaikkoja ajatellen vuonna 1926 maatalous työllisti 70 prosenttia työvoimasta, nyt 5 prosenttia.

Mielestäni ei ole perusteetonta sanoa, että elinkeinorakenne on muuttunut.

Aikuisten miesten tavallisimmat ammattinimikkeet maatyömies ja metsätyömies ovat kadonneet. Nimike ”työmies” alkaa sekin tuntua erikoiselta.

Historia ei ole pelkkää pelleilyä. Jos joku kirjoittaa, ettei Varsinais-Suomessa ole keskiaikaisia harmaakivikirkkoja, väitän vastaan. Jos joku kysyy, miten keskiaikaiset kirkot jakautuvat maassa, sanon että katsokaa karttaa Suomen historian kartaston (2007) sivulla 68.

Pankkeja ja pakkohuutokauppoja käsiteltäessä olen hiukan neuvoton. Esimerkiksi Kansallispankista on helposti kirjastosta saatavissa kaksi yrityshistoriaa ja Paasikivestä moniosainen, tunnolliseen tutkimukseen perustuva elämäkerta. Pakkohuutokaupoista on viralliset tilastot – noin 15 000 kiinteistöä 1929-1934.

Ei tunnu perustellulta jäljentää blogiin Suomen virallisen tilaston täsmällisiä vuotuisia tietoja. Minulla on nuo niteet 1800-luvun lopulta asti ja toivon, että ne hävitettäisiin kuoltuani. Joku, valtio, Kansalliskirjasto tai Google saisi kernaasti skannata koko roskan, koska yli sataa pölyistä kirjaa on hiukan hankala säilyttää ja käsitellä.

Ehkä tämä verkkoon kirjoittaminen ei lopultakaan ole niin hyvä ajatus. Jotta voisi arvioida tosiasioiden pohjalta esimerkiksi Suomen vaurastumista ja siihen liittyen vaiheita sodassa ja sotien jälkeen, olisi perehdyttävä asiaan. Tarjoaisin vähintään viittä paksua kirjaa tai 24 tunnin, mieluummin kuitenkin 48 tunnin luentosarjaa.

Asetelma on nimittäin aidosti monimutkainen. Vuonna 1918 ja 20-luvun alussa lunastuslainsäädännöllä luotiin kokonaista 100 000 maatalouden yksikköä, joka tarkoittaa maatilaa, mökkiä, pientilaa jne. Maatiloista määrällisesti arvioiden monikaan ei tuottanut riittävää elantoa etenkään idässä ja pohjoisessa. Leivän päälle saatiin silakkaa tyypillisesti metsätöillä. Ja tässä oli taas takana politiikka ja pankit, jotka kiivaitten riitojen jälkeen ja osittain sattumalta tulivat luoneeksi järjestelmän. Metsiä jäi hyvin paljon viljelijöiden, myös pikkutilallisten omaisuuteen. Kun vienti oli melkein pelkkää metsäteollisuutta, puutavaran myyntitulot jakautuivat maakuntiin. Ja tämä on Euroopassa aika poikkeuksellista. Yksinkertainen väite mutta mutkikas todistella tosiasioin: suuri osa Suomea eli puusta.

Puunsa hävittäneet maat, kuten Saksa, heräsivät liian myöhään. Ensimmäinen ulkomaalaisten omistama selluloosatehdas (Waldhoff) syntyi vasta 30-luvun lopulla (Käkisalmeen). Alkujaan norjalaisten omistama Gutzeit oli ostettu valtiolle heti kansalaissodan jälkeen.

Metsäteollisuuden historiasta on viisi hienoa kirjaa, kaikki jopa kirjakaupasta tilattavissa. Mutta en ole aivan niin hupsu, että neuvoisin lukemaan ne kannesta kanteen. Tosin Markku Kuisman ”Kriisi ja kumous” (2008) on mielestäni henkeäsalpaavan jännittävä. Sama mies muuten kirjoitti ylistetyn Kansallispankin historian ”Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi” (2004).

Huomenna tai ainakin tällä viikolla kirjoitan Kuisman uutuudesta ”Rosvoparonien paluu. Raha ja valta Suomen historiassa.”

Olipa kirjoittajan kanssa samaa mieltä tai ei, kirja on erittäin merkittävä ja lisäksi nautittavan hyvin ja kevyesti kirjoitettu – ja saa varmaan moitteita rakenteestaan eli juuri siitä, mikä tekee lukemisen hauskaksi. Tiedot ja väitteet on koottu poleemisesti lyhyiksi kappaleiksi, joissa kerrotaan, mitä Arvo Korsimo (maalaisliitto) ehdotti työnantajaliitoille Kekkosen vaalirahoituksesta. J.O. Söderhjelm kirjoitti muistiinpanoihinsa: ”En ole koskaan kohdannut näin gangsterimaista käytöstä.”