Lauerma ja pahuus

Hannu Lauerman ”Pahuuden anatomian” lukemista ehdotan kaikille omille lukijoilleni. Tosin hän kirjoittaa melkein yhtä huonosti kuin minä, mutta asiat ovat kiinnostavia, ja riitoja syntyy varmasti.

Tämän jutun kuvaksi olen ottanut Füsslin tunnetun ”Painajainen” –maalauksen, jota on syystä tai toisesta ”paranneltu” kirjan kanteen ja käännetty peilikuvaksi. Tai ehkä syy on vain layout – tekstien sijoittaminen.

Lauerma on psykiatri, Turun ja Vantaan psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri.

Kun hän oikoo yleisön ja median käsityksiä mielentilatutkimuksista ja vankilamielisairaalan (nyt käytöstä jäänyt mutta minulle tutumpi nimi) potilaiden myöhemmistä vaiheista, häntä on aihetta uskoa, vaikka väitteet olisivat epämiellyttäviä.

Lauerma ei näet tunnustaudu minkään suositun mielipidesuunnan tai katsantokannan edustajaksi, vaan toistelee, että lääkärillä on näissä asioissa sijansa ja merkityksensä. Hän selittää tutkimusmenetelmiä ja huomauttaa, että kertomukset lääkärin huijaamisesta parempien eli huumaavampien lääkkeiden saamiseksi ovat urbaanilegendoja, jollaisilla satuiluun taipuvaisilla on tapana kohottaa itsetuntoaan.

En kirjoita tästä aivan sivullisena. Olen lukenut suurella huolella sata – kaksisataa raporttia mielentilatutkimuksesta ja tiedän, että tuollakin alalla on ollut erilaisia virtauksia.

Kun jätin tuomarin tehtävät ja ryhdyin tekemisiin toisenlaisten hullujen kanssa, minulla oli sellainen käsitys, että nämä tutkimukset olivat sangen uskottavia. ”Hullun paperit” edellyttivät yleensä pahanlaista skitsofreniaa tai rajua psykoosia, joka pani näkemään ja kuulemaan olemattomia. Mieleeni on jäänyt parikin tapausta, jossa äkisti läheisensä surmannut oli mielestään toiminut Jeesuksen käskystä.

Ärähdyksiä saattavat aiheuttaa Lauerman potkaisut toivoni mukaan jo sivuutettujen poliittisten ja yhteiskunnallisten suuntaan. ”Ensin täällä tehdään sairaita ja sitten sairaala”, laulettiin 70-luvulla, ja onhan se tottakin. Lääkäriä ja hänen murhamiestään tuo tulkinta ei kuitenkaan auta.

Kirjoittaja ei liioin ole vakuuttunut vaihtoehtolääketieteestä ja mainitsee, että magia on kiinteiltä kuluiltaan vaatimaton ja bisneksenä joskus yhtä tuottava kuin erilaiset elämänhallintaopit, joita hän pitää lähinnä ihmisten lohduttamisena, joka on tietenkin sinänsä tärkeä asia.

Painotus on biologinen tai biologistinen ja – toistan – itse mielisairaaloissa kuljeskelleena (tarkkailijana) olen samaa mieltä, että lääkkeet Litiumista alkaen ovat vähentäneet kärsimystä ja vähintäänkin luoneet edellytyksiä muille, usein ”pehmeiksi” kiitetyille hoitomuodoille.

En jatka tästä asiasta juuri pidemmälle, koska pidän oikeana hiljan kuolleen Martti Siiralan kerran, vuosikymmeniä sitten, keskustelussa korostamaa: ei pidä yrittää ryhtyä auttamaan vakavaan häiriötilaan joutunutta ihmistä. Auttaminen ja hoitaminen on niin vaikeaa, ettei se tuota tuloksia ilman pitkäjänteistä opiskelua ja harjoitusta.

Tuo viimeksi mainittu saattaa vastata monen kokemusta kovasta alkoholismista – siihen ei puhe tehoa ja siinä laupeudentöillä on taipumus kääntyä alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Tämä siis tarkoitti alkoholismia, ei ryypiskelyä.

Lauerman kirjassa huvittaa ehkä kirjoittajan omaa persoonaa heijastava keskusteluhalu. Hyvin usein juuri psykiatrien valistuneelle yleisölle osoittamat kirjat ovat sävyltään salaa alentuvia ja kirjoittajan omaa ylivoimaista, kukaties ylimaallista viisautta tähdentäviä.

Tätä Lauerma ei tee. Hän tarttuu kiinni hankaliin asioihin, kuten uskonnollisiin liikkeisiin ja muihin fanatismin muotoihin ja palauttaa mieleen asioita, jotka olemme aktiivisesti unohtaneet.

Itse muistan Oulun heinoslaisuuden helvetteineen ja maailmanloppuineen ja olen selvillä tapauksista, joissa ”viides herätysliike” aiheutti etenkin keskenkasvuisille hyvin vakavia vaurioita.

Kirkkohan on muitten toimien ohella aika merkittävä ylilyöntien vahti tässä maassa tänäkin päivänä. Asiasta oltakoon eri mieltä, mutta itse en lainkaan pidä papeista, joilla näyttäisi olevan erikoissopimus Jumalan kanssa mm. naispappeuden vastustamisesta tai homoseksuaalien vainoamisesta.

Palataksemme maan tasalle – olen ollut joskus kirkolliskokouksessa puhumassa jotain ja ainakin kerran minua kysyttiin, julkijumalisuudesta epäiltynä, peräti jäseneksi eli siis ehdokkaaksi.

En voi kuvitella kauheampaa kohtaloa kuin istua kuuntelemassa niitä juttuja. Tai ehkä voin – meppinä eli eurokansanedustajana oleminen.