Vastaukset ja muuta

1. Väinö Kirstinä. 2. Eeva-Liisa Manner. 3. Einari Vuorela. 4. Kaarlo Sarkia. 5. Eila Kivikk’aho. 6. Eino Leino. 7. V.A. Koskenniemi. 8. Paavo Haavikko. 9. Pentti Saarikoski. 10. Aaro Hellaakoski.

1. F.E. Sillanpää. 2. Hannu Salama. 3. Kalle Päätalo. 4. Pentti Haanpää. 5. Mari Jotuni. 6. Antti Tuuri. 7. Väinö Linna. 8. Mika Waltari. 9. Juhani Aho. 10. Antti Hyry.

Runoista oikeat vastaukset löytyvät kokoelmien tarkkuudelle teidän vastauksistanne. Saarikoski osoittautui yllättävän vaikeaksi. Tuo S. Nyströmin Saksan oppikirjan sitaatilla aukeava jakso on runosta Vallankumous ja vihje tunnistamiseen on ”toveri herra”, epätavallinen puhuttelu, vai mitä?

Lähes vaikeimmaksi osoittautui Haavikko, runosta teoksesta Runoja matkalta salmen ylitse. Vasta sunnuntaina illalla joku kirjoitti laskeneensa runossa suoraan sanotut ikävuodet, jotka kertovat 1931 – jos huomaa häväistyksen, nimittäin että ”fasisteilla” tarkoitetaan peräkkäisissä säkeissä venäläisiä ja saksalaisia, kuten mielestäni kuuluukin.

Jäljennän tämän 1973 julkaistun runon huomauttaakseni, että vaikeasti käsitettävä keskuslyyrikko on vain yksi Haavikon hahmoista. Runo on myös oudon ajankohtainen.
”Fasismia vastaan on taisteltava, tässä ja nyt,
aina ja kaikkialla.
Kolmekymmentäviisi vuotta ennustuksenani on ollut aina
tapio, tappio, häviö ja tuho.
Pörssin romahdus, rahan arvon nousu ja vakavointi,
olen ollut monta kertaa luopua ennustuksestani.
Mutta minä haluan elää siihen saakka ja nähdä
miten selviytyvät kaikki nämä mainiot miehet.
Nämä jotka eivät saata tietää että ennen kuin
historia on ruohon kielelle kirjoitettu.
Nämä joitten elämä on ollut hyvää kallista koulua,
oikeita vastauksia vääriin kysymyksiin.
Joilta ei ole kysytty mitä sinä tulit maailmaan
tekemään,
jotka eivät oikein vastanneet
mustikoita poimimaan.
Olin kahdeksan vanha kun fasistit tulivat etelästä,
neljäntoista kun ne ajettiin pohjoiseen.
Älä kysy minulta. Minulle on ihan turha puhua,
paitsi, kun puhuu katkaistu haulikko.”

Proosassa Sillanpää, Salama ja Waltari oli tarkoitettu supervaikeiksi. Sillanpään tuntee mielestäni oikullisesta ja taitavasta siirtyilystä kertomisesta naamioituihin repliikkeihin ja rikkonaisesta virkkeestä. Salaman tekstistä näkee mielestäni, ettei se voi olla vanhaa vaikka aihe viittaisi siihen; lisäksi kirjoituksen hurja etunoja ja V-tyyli kertovat kirjoittajasta. Waltarin epätyypillinen katkelma paljastaa kirjoittajan turhalla viittauksella asfalttiin ja liikkeestä valokuvallisesta elokuvalliseen ja kirjalliseen – kuva, liikkuva kuva, tunnemuisto. Liikasujuvuus näkyy attribuuttien kasaantumisena (matalin, murheellisin metalliäänin).

Jotuni (nro 5., Arkielämää) hälyttää käännetyillä sanajärjestyksillä, joille ei näyttäisi olevan syytä.

Minun korvaani virke jäsentyy. Sekä Haavikko että Saarikoski olivat suuria päälauseen suosijoita (”Tämä runo on pieni näytelmä” – ”Leikki on hiekkalaatikossa”) järjestyksessä subejekti, predikaatti. ”Anhavalisuus näkyy adjektiivien niukkuutena.

Mustapää, joka ei ole tässä mukana, paljastaa kirjoittajan tiedetaustan predikatiiveilla – jokin ’on’ kovin usein jotain.

Suomen kielen parhaissa runoissa – Kiven Timon laulussa ja Sydämeni laulussa, on käsittämättömän vähän adjektiiveja.

Haanpään näyte on poimittu osoittamaan, miksi Haanpäätä niin suuresti kunnioitetaan. Parhaimmillaan hän kirjoitti kirkkaasti kuin Kafka, konstailematta mutta löytäen ihmeellisiä iskuja (”auttamattomasti hullu”) kirjakielisen sanan ”mielenvikaisuus” jälkeen.

Haanpään lauseessa on sellaista helppoutta ja itsestään selvää viehätystä, että siitä tulee mieleen Mozart. Kun se viehätys ei ole joutavanpäiväistä.

Tähän tulee kuvaksi Haanpää, siksi että piippukin on juuri oikean mallinen. Tuota valikoimaa varten luin 42 vuotta sitten Haanpään tuotannon ja käsitin, ettei kirjoittamiselle kumminkaan ole sääntöjä eikä kovin luotettavia mittatikkuja, ja silti tohtii sanoa, ettei likikään kaikki hyvän kirjoittajan teksti ole hyvää – kuten ei Haanpäänkään.