Tiedon puu

Ilmoituksia niille, jotka ehkä elävät.

Posti toi Neil Gablerin Walt Disney –elämäkerran suomeksi. Saa nähdä tuleeko lasku perässä. Gabler kannattaa ottaa vakavasti. Hän opettaa USC:n kommunikaatiokoulussa. Nautin suuresti hänen kirjastaan, jonka nimi on suomeksi – oma valtakunta – miten juutalaiset keksivät Hollywoodin; samoin elämä elokuvaversiona – miten viihde valloitti todellisuuden.

Posti toi Alex Weismanin kirjan ”Maailma ilman meitä”. Kirjoitin tässä blogissa hyvin innostuneesti, kun alkuteos ilmestyi.

Jos teillä on toiskielisiä tätejä tai seniilejä setiä, tässäpä lahjavihjeitä!

Kaverini Kaitsu mainitsi kirjoituksessaan ylenkatseellisesti ”Juoppohullun päiväkirjan”, mikä on vaivoin anteeksi annettava harhaisku ylikirjastonhoitajalta. Tosin Vuorisen saagan jatko-osat ovat vielä parempia.

Varsinainen aihe ja keskustelu, johon en osallistu, oli kirjastoille ja niin monille muille keskeinen painatteen ja verkkotuotteen asettelu vastakkain.

Siitä asiasta ei ole paljon uutta sanottavissa.

Mutta vanhaa on!

Siitä on jo aikaa, kun muuan nuori oppilaani, joka ei halua nimeään julkisuuteen, oli löytänyt kirpputorilta Alvin Tofflerin kirjan, jota hän piti mielenkiintoisena.
Ei kai kukaan ole lukenut vakavissaan Toffleria 25 vuoteen. Hän julkaisi toissa vuonna vaimonsa kanssa kirjan, joka ei kuulemma (The Economist) ole järin kiinnostava.

Toffler aloitti lyyrikkona ja mietti viestintäteknologiaa sivullisena, joka ei siitä kauhean paljon ymmärtänyt.

Siksi hän kirjoitti 1980: maanviljelyn ja teollisuuden jälkeen tulee kolmas aalto, informaatiotalous, ja silloin mikään yritys ei toimi puolta minuuttia ilman tietokoneita.

Lyyrikkona hän osasi kiinnostua toisesta derivaatasta, joka on insinööreille liian tuttu – muutoksen nopeus.

Minulla on jossain myös McLuhanin ”The Gutenberg Galaxy” (1962), jossa hän inttää, että viestintäteknologia muuttaa ihmisen kognitiivisia kykyjä ja valmiuksia. Tästä on tavallaan puhe, kun puhutaan näyttöpäätteestä ja paperista.

Jouduin miettimään, miten selittäisin ankaruuteni elokuvia kohtaan. En halua katsoa huonoja elokuvia enkä usein hyviäkään. Sitä vastoin rakastan huonoja kirjoja, jotka ovat mielestäni usein parempia kuin hyvät kirjat.

Elokuva on niin vaikea laji! Ei siitä yleensä tahdo tulla mitään.

Sekä Tofflerin että nimenmaan McLuhanin takana on suuri nimi – lähes kaikille jo tuntematon: Harold Innis (1894-1952), McLuhanin tukija ja kollega Toronton yliopistosta.

Innis kirjoitti sotien jälkeen, että median, etenkin sanoma- ja aikakauslehtien vimma tosiaikaisuuteen (present-mindedness) tuhoaa ihmisten mielestä menneen ja tulevan ja siten ihmisen.

Innisin hurja oivallus oli jakaa viestintävälineet aikaa syöviin ja tilaa syöviin. Aikaa syövät radio, elokuva ja Internet. Tilaa syövät kirjoitukset ja painotuotteet.
Nurjamielisyyteni etenkin televisio-ohjelmia kohtaan johtuu siitä, että ne alistavat minut koululaiseksi. Istun ja odottelen, että tapahtuisi jotain. Olen alakoululainen, eikä opettajaa voisi vähempää kiinnostaa, kuunteleeko tai oppiiko kukaan.
Teksti ja etenkin se, mitä sanon kirjallisuudeksi, on dialogia. Lukiessani keskustelen lukemani kanssa eli se vertautuu kokemuksiini, muistoihini ja toiveisiini. Kuva lukitsee mielikuvitusta, teksti avaa.

Innisin mielestä Platonin jutut olivat maailman hienoimpia – esimerkiksi Symposion, jossa keskustelu keskustelee älykkäästi lukijoiden kanssa vuosituhansien takaa.
Ajan kulutus ja paikan kulutus ovat täydellisessä tasapainossa keskenään.

Olen samaa mieltä.