W.G. Pabst oli ehkä vielä suurempi taitelija kuin Fritz Lang ja merkittävämpi kuin Ernst Lubitsch.Heidän kuuluisimpia oppilaitaan oli hyvin menestynyt Billy Wilder, Wienin juutalaisen perinteen kantaja.
Sellaisia terveisiä teatterikorkeakouluun sekä erikseen Holmbergille ja kumppaneille, että entä jos kukaan ei hoksannut ajoissa kiusallista yhteensattumaa. Kun te aloititte ja suuresti muutitte suomalaista teatteria, elokuva oli meillä pahasti suossa. Niin te teitte teatteri silloin käytettäissä olleista itä-saksalaisista aineista.
Brechtistä tuli eräänlainen ihanne, joka on kummitellut kauan.
Elokuvanäyttelemisen suuri perinne tulee toista tietä. Se tie oli Max Reinhardt, jonka pojat muuten olivat aikanaan ihan merkittäviä tuottajia Hollywoodissa.
Näyttelijäntyön opettajat, Lee Strasberg, Stella Adler ja muutamat muut, sanovat että method acting sai ratkaisevat vaikutteet Stanislavskilta.
Stanslavskin porukka viipyili Amerikassa hyvin lyhyen ajan 20-luvulla. Olisikohan siinä ajassa pahemmin vaikutteita jaettu?
Ennen kaikea Pabst ja jossain määrin Lang ja suurestikin von Sternberg toivat saksalais-itävaltalaisen näyttelijäntyön perinteen Hollywoodiin.
Tuon perinteen ikoni on amerikkalainen Louise Brooks.
Brooks näytteli Pabstin ohjaamassa Pandoran lippaassa (Lulu), josta tuli aika kuuluisa kulttielokuva. Sen rinnakkaisteos, hätkähdyttävän moraaliton ja merkillinen Nuoren tytön päiäkirja (Tagebuch einer Verlorenen) on vielä parempi.
Filmillä oli ymmärrettäviä vaikeuksia sensuurin kanssa, koska aihe sivusivat aviottomia lapsia, bordellielämää ja jopa lesbolaisuutta. Yhdysvaltain 1935 sensuurijärjestelmän jälkeen filmi käytännössä katosi maan alle.
Sen löytää Suomesta, ainakin Filmifriikistä.
En todellakaan tiedä, osaavatko nuoret ihmiset katsoa mustavalkoisia elokuvia ja varsinkaan mykkkäfilmejä. Ehkä eivät osaa. Ei nyt puhuta Chaplinista eikä mykkäfarsseista.
Katsoin tämänkin Pabstin huolella ja mieleni tuli täyteen levottomuuta. Siinä on jokin toisenlainen estetiikka, joka on luultavasti lähellä Reinhardtia ja mahdollisimman kaukana tulevasta Brechtistä. Se ei ole enää ekspressionismia, vaan aika rotevaa realismia ja asiallisuutta.
Pabst kehittää koko ajan ajoja ja kuvakulmia, josita tuli nopeasti Hollywoodin vakioita.
Ja amerikkalaine näyttelijätär, joka epätavallisen älykkyytensä ja siitä johtuvan äksyn luonteensa takia ei tehnyt enää uraa Yhdysvalloissa, oli siis Louise Brooks, jonka hahmon moni tuntee. Kuvia löytyy Google haulla ja YouTubessa on kokonaisia kokonaisia filminpätkiä.
Hänestä tuli monelle fetsiissi - ranskalaiset ohjaajat tekivät hänestä toisintoja, kuten Godard Anna Karinasta ja oikeastaa myös Resnais. Italialainen sarjakuvataitelija Guido Crepax kehitti hänen hahmostaan sarjakuvasankarin (Valentia).
Itse Brooks eli korkeaan ikään ja kuoli 1985 jukaisutaan oivallisia analyysejä mykkäfilmin maailmasta.
Asiasta on erimielisyyttä, mutta nähtyäni Brooksin näyttelevän olisin samaa mieltä kuin ne, jotka pitiävät Dietrichiä ja Garboa pikku tekijöinä Brooksiin verrattuna. He häviävät suoraan kahdessa erässä. Brooks oli maaiman kaunein nainen. Uskomattomat ilmeet. Ja miten kamerat häntä rakastivat.
En tiedä.
Mahtaako Hesariin kirjoittava Arto Pajukallio olla Pena-vainajan poikia? Penalta sain aikoinani videon Pandoras Büchse, josa Brooks nostattaa palan paatuneenkin kurkkuun.
Jos epäilyssäni on perää, saamme vielä kirjoittaa elokuvan historian uusiksi ja nostaa näkyville Wienin ja Berliinin vaikutuksen kuvailmaisuun.
Saksaa puhuvien ohjaajien ahnein oppilas oli nuori britti A. Hitchcock, joka oli Münchenissä tekemässä varhaisia kaksikielisiä äänielokuvia. Sen oleskelun jälkeen hänen tuotantonsa muuttui aivan toisenlaiseksi ja etenkin naishahmojen kehittely pääsi todella vauhtiin.
Nyt meillä on Suomessa hyvää elokuvaa, mutta kukaan teatterimme suurista nimistä ei ole oikeastaa pärjännyt kameran takana.
Jospa se on Brechtin syytä?
Ja jospa vanha epäilyni sisältäisi totuuden siemenen - että elokuvataide menetti paljon, kun elokuviin tuli ääni, ja korvaamattoman paljon, kun kuva muuttui värilliseksi?
Mitä mieltä olette?
(Kuvassa Louise 21-vuotiaana.)
"Ja jospa vanha epäilyni sisältäisi totuuden siemenen - että elokuvataide menetti paljon, kun elokuviin tuli ääni, ja korvaamattoman paljon, kun kuva muuttui värilliseksi?"
VastaaPoistaVarmaan sama kävi maalaukselle kun valokuvaus kehittyi. Ei tarvinnut enää kuvata kun saattoi valokuvata.
Arto on Pentin tekosia.
VastaaPoista"Mykän" elokuvan päättyminen ja äänielokuvan synty on suuri murros. Elokuvahistoriassa sitä ei voi ohittaa (päinvastoin kuin monet poliittisesta ja ties mistä historiasta napatut ajoitukset ja kliseet).
VastaaPoistaTeknistä kehitystä emme voi välttää. Laitteet - myös elokuvakamerat ja niiden tuotosten käsittely- ja esittämisteknologia - saavat uusia ominaisuuksia.
Markkinat ja trendit vievät aina uusia ominaisuuksia sisältävät laitteet markkinakoneiston läpi. Osa tippuu matkalla, osa jää käyttöön, ei välttämättä ikuisiksi ajoiksi.
Ääni ja värit olivat sellaisia, että ne olivat mukana jo oletuksissa.
Pianoa soittavan ihmisen kuvauksessa ääni on oleellinen. Näiden tilanteiden vuoksi ja varmaankin myös nukahtamisen estämiseksi "mykkäelokuviin" liittyi aina ääni. Sitä tuotti orkesteri tai gramofonilevy. Myös elokuvaan narratiiviin ja esittämistapoihin tottumattomien katsojien valistamiseksi ja hauskuttamiseksi käytettiin kinokertojia. Mykkäelokuvat eivät siis olleet mykkiä.
Luonnonkuvaus on hyvä esimerkki siitä, että värit ovat tärkeitä, vaikka kyllä Vertovin Kolme laulua Leninistä pitää sisällään upeita luontokohtauksia.
Värit ovat tunteita. Liekö Antonionin Reportteri juuri siksi sinulle vaikea? On se minullekin.
Värit herättävät tunteita. Muistetaan vaikkapa Schindlerin listan ympärillä käyty keskustelu siitä pienestä tytöstä punaisessa, joka kävelee mustavalkoisen keskitysleirin pihalla maailmasta tietämättömänä.
Mykkäelokuvaan värit tehtiin tinttaamalla ja toonaamalla. 1920-luvulla melkein kaikki oleelliset näytelmäelokuvat olivat näin värikäsiteltyjä. Siinäkin mielessä historioitsijan rajoja (periodeja, murroskauden nimityksiä) luova mieli murtuu tosiasioiden edessä.
"Mykkäelokuvan" aikakausi oli siis täynnä ääntä ja väriä. Siksi näiden ominaisuuksien parantaminen teknologian avulla oli onneksi maailmalle.
Ja veikkaanpa, että niin tässä käy digimaailmassakin. Vaikka tästä kommentista minut hirtetään, enkä edes halua ajatella sitä mistä.
"Nuorena ihmisenä" (32 v) tunnustan katselleeni paljonkin mustavalkoisia elokuva. Mykkäfilmit ovat vaikeampia - kuuluvat aikaan jota en ole elänyt.
VastaaPoistaKun tuli ääni, alettiin ehkä kertoa enemmän sanoilla.
Mustavalkoelokuvassa on pelattava enemmän valaistuksilla ja kontrasteilla. Värin kanssa on helppo tehdä helposti. Mustavalkotouhuissa on pakko osata.
Joskus mv:t ovat visuaalisesti hienoja. Mieleen tulee jostakin syystä mieleen A. Wajdan elokuva Tuhkaa ja timanttia, joka löytyy YouTubesta.
Mielipide: väri toi elokuvaan paljon uusia mahdollisuuksia sekä hyvään että huonoon. Ehkä taide kuitenkin sai enemmän kuin menetti.
Ad Sedis:
VastaaPoistaMykkäelokuvassa on kuitenkin enemmän patomiimia. Se on niin helppo demonstroida ottamalla ääni pois päältä äänielokuvasta. Mykkäelokuvaa "lukee helpommin", vaikka käytettiin siinäkin tietysti teksti-inserttejä.
Elokuva polveutuu revyystä, jossa yleisen metelin ja äänentoistolaitteiden puuttuessa ilmaisu oli ihan erilaista kuin teatterissa.
Unohdit esimerkeistäsi, että jo 1800-luvulla Mèlies tuotti käsin väritettyjä elokuvia.
"Gregory Peck näyttelee niin että valkokangas ritisee", kirjoitti Jerker A. Eriksson aikoinaan Moby Dickistä.
VastaaPoistaPaitsi että se on viisaasti sanottu kapteeni Ahab -tulkinnasta se kertoo muutakin. Tietysti näytteleminen muuttuu, näyttelemisen ohjaus muuttuu, näyttelemisien intentiot ja toteutustavat muuttuvat. Ja meidän katselijoiden arvostukset siitä, mikä on näyttelemistä. Ehkä näitä eri aikakausien ja tyylien kirjoa ei kannata laittaa paremmuusjärjestykseen. Sen sijaan kyllä voi perustella sitä, mistä pitää ja miksi.
Vuosikymmeniä olemme elokuvassa pitäneet arvossa näyttelijöitä, "jotka eivät näyttele".
Silti olen ollut havaitsevani, että Oscareita ja muita jaetaan mieluusti roolisuorituksista, joissa kohteena ovat "erilaiset ihmiset". Muuntumista (kykyä ja taitoa siihen) siis arvostetaan, vaikka ylinäytteleminen on kirosana.
Parhaat pantomiimit elokuvassa ovat kohtauksissa, joissa näytellään pantomiimia (Friedrich Wilhelm Murnaun Faust). Sitä katsoessa on vaikea tehdä eroa dokumentaarisen pantomiimiesityksen ja näytellyn pantomiimin välille. Ehkä sitä ei ole? (Ja taas yksi teorian jako kaatuu kumisten kuin puolityhjä tynnyri.)
Periaatteessa olen samaa mieltä rakastamani mykkäelokuvan luonteesta. Mutta ehkä juuri elokuvan puhe, keskusteluelementti - äänielokuvan suuri ajatus - toi mukaan ajatuksen ylinäyttelemisestä.
Kiintoisa tulos äänestä oli globaalin ilmaisutehon väheneminen: valkokankaan hahmot puhuivat jotakin kieltä ja se piti välittää yleisölle. Juuri tähän jo aikalaiset 1920-30-lukujen taitteessa kiinnittivät huomiota. Toinen argumentointi äänielokuvan tuholle oli sama kuin sinulla nyt. Taiteellinen taso laskee. Ei varmaan edes silloin olllut vaikea arvata, että joissakin tapauksissa laskee, toisissa nousee, mutta argumentit ovat niin vahvoja, että ne vievät mukanaan.
Globaalisti ymmärrettävän elokuvailmaisun väheneminen äänen myötä antoi tilaa "kansallisille elokuville".
Tähän myös suomalaiset elokuvayhtiöt aikanaan vetosivat. Se mikä oli ennen globaalia, kutistui tavoitteena kansalliseksi, pahimmillaan "lihaa se lihasta" argumentoinniksi. Taloudellinen protektionismi, nationalismi ja rasistinen argumentointi liittyvät tähän, jos elokuvaa tarkastellaan eri näkökulmista.
Ehkä tämä globaali taso - elokuvan universaaliargumentti - on se, jonka perusteella mykkäelokuvaa nykyisin fanien keskuudessa sublimoidaan.
On sitä tietysti sublimoitavakin, markkinoillahan se ei enää pärjää kiistämättömästä korkeasta tasosta huolimatta. Ikuiseksi tarkoitettu ei siinä mielessä ole ikuista (markkinoilla). Taide on ja päinvastoin kuin suurin osa muiden taiteiden esityksistä, elokuvaa on sentään mahdollista säilyttää ja toistaa ehkäpä lähes loputtomiin.
Tästä aiheesta panen tähän vielä hauskan linkin, johon ei välttämättä vahingossa eksy, mutta joka on sekä valistava, sivistävä että hyödyllinen eikä sitä paitsi lopu yhteen vilkaisuun.
http://palimpsest.stanford.edu/bytopic/motion-pictures/
Värikokeilut liikkuvalla kuvalla alkoivat tietysti jo ennen elokuvaa. Esimerkkejäkin näkyy hlposti netissä: http://en.wikipedia.org/wiki/Eadweard_Muybridge
Anteeksi pitkät kommenttini. Aihe on kylläkin läheinen.
Pabstin vanhan kauden elokuvista en muista nähneeni kuin Kerjäläisoopperan (3groschenoper, 1931), joka oli jo äänielokuva – ja tietysti Brechtiä. Senkin noin 30 vuotta sitten, joten Pandora ja Päiväkirja ovat houkuttelevia vinkkejä itsensä sivistämiseen.
VastaaPoistaLouise Brooks taitaa olla tuttu vain kuvista ja jonkin, yllättävän pitkän aikakauden ikonina.
Koolla ei ole merkitystä? Tai värillä? Kaikki riippuu, mihin sillä pyritään. Ajattelen itse elokuvaa kokonaisuutena, taideteoksena, enkä mieti, mihin sen ajan tekniikalla pystyttiin. Muutamissa elämää suuremmissaa elokuvissa mustavalkoisuuden vaihtaminen värillisyydeksi tuohoasi koko teoksen (Les Enfants du Paradis, Tuntematon sotilas (Edvin Laine). Joissakin värien poistaminen olisi katastrofi (Les Parapluies de Cherbourg, 1964, The Wizard of Oz (1939).
VastaaPoistaCherbourgin sateenvarjot on mielenkiintoinen värielokuva, jonka värien säilyminen on mustavalkoisten filmien ansioita. Filmin ohjaaja oli suunnitellut jokaisen otoksen värimaailman täydelliseksi kaikkine detaljeineen, puvustuksineen ja taustoineen. Elokuvan uskomattoman hienoa värimaailmaa täydentää kuvankaunis nuori Catherine Deneuve ja kaksi komeaa könsikästä.
Vuosien saatossa maailmalle levitettyjen filmikopioiden värit kauhtuivat eikä filmiä enää voitu esittää. Kaukoviisas ohjaaja tiesi että näin kävisi ja oli tallentanut filmin värit kolmelle erilliselle mustavalkoiselle filmille, joista värit voitiin tulostaa uudelleen.Tällä hetkellä maailmalla pyörii DVDnä yhtä upea versio kuin 1964, paitsi että siinä on digitaalisesti restauroitu ääni, mikä myös on tärkeää, kun filmiä katsotaan nykytekniikalla. Enemmän aiheesta ja entisöinnistä: http://en.wikipedia.org/wiki/The_Umbrellas_of_Cherbourg
.
Olikos se nyt nimeltään Pariisin taivaan yllä ja Wilderin ohjaus vai mikä tämä elokuva takavuosina, jossa käsiteltiin mustavalkeaa ja värejä enkeleiden avulla. Enkeleiden maailma oli mustavalkoinen. Tullessaan ihmisten maailmaan he tulivat osallisiksi väreistä. Idea on tietysti oppihistoriallisesti oikeansuuntainen, koska Jumalan maailma stoalaisväritteisessä skolastisessa teologiassa on apaattinen (apathos). Värit eli tunteet kytkevät aistiseen maailmaan ja sen vaihteleviin houkutuksiin. Kun tällä palstalla on ollut Wittgenstein esillä, niin todettakoon, että Psykologian filosofia 1 & 2 luonnehtivat tunteita ajatuksen väreiksi. W:n tunneteoria oli kognitiivinen. Tunteen sisältö on ajatus ja tunteen luonne ajatuksen värittäminen. Kokoelmasta Huomautuksia väreistä idea väreistä tunteina on kuitenkin karsiutunut pois ja itse asiassa se jäi Wittgensteinilla kehittelemättömän huomautuksen tasolle. Hänen esimerkkinsä värityksestä on seuraava: soita pianolla jokin kappale. Soita se kaksi kertaa, teknisesti täysin samalla tavoin. Mutta soita se ensin kaihomielisesti ja sitten hajamielisesti. Väri vaihtuu, tunne vaihtuu.
VastaaPoistaKun puhe oli sarjakuvista, kyseenalaistin eron kuvakirjoihin (Kemppinen ripostoi suvereenisti) ja heitin, että erikoistuuko joku monikanavaelokuviin. Miten on, tässä ollaan lähes tunnustettu mv- ja äänifilmi omiksi taidemuodoikseen, mitä eroa koette "tv-elokuvaan" tai juuri mainitsemaani monikanavablockbustereihin?
VastaaPoista1980-luvulla ev.lut. seurakuntien nuorisotyössä pidettiin meteliä multimediasta suonena nuorison nerviin, kyse oli moniprojektoridia- ja äänishowsta. Monikanavaäänen tai -elokuvan alalla suurinta edes teoriassa tuntuu olevan räjähdykset ja lentokoneen ylilento, ei siis ole ainesta suurempaan? Kadotettu on herkkyys ja sävyt, tilalle 100 biljoona värivivahdetta ja megoittain pikseleitä.
Vähän uudempi teknologian murros on se, että enää ei tarvitse edes kuvata, kun voidaan luoda digitaalisesti tietokoneella.
VastaaPoistaLiekö tässä ero vanhojen Tähtien Sota -filmien ja uusien välillä, kun nuo uudet ovat niin tappavan tylsiä ja jotenkin vaan luottavat siihen, että ne CGI-maisemat ja action jaksavat kantaa heiveröisen tarinan. Vanhassa trilogiassa toki efekteillä oli tärkeä rooli, mutta niiden tehtävä oli kuitenkin tukea tarinaa. Lucasilla oli visio, jonka toteuttamiseksi sitten koko joukko lahjakasta väkeä keksi ihan uusia tapoja saada muoviset pienoismallit näyttämään Kuolemantähdiltä ja x-siipihävittäjiltä.
Ehkä on niin, että jos joutuu tosissaan pohtimaan sitä, miten saada joku näyttämään joltain, mitä ei voi oikeasti tehdä, lisää elokuvan, kuvan tai äänen tekemiseen sen hyppysellisen lisää hullua luovuutta ja käsityötä joka välittyy katsojille/kuulijoille.
Jotain sellaista tekemisen intoa, mikä näkyy vielä Aardmanin vaha-animaatioissa tai hämmästyttää ihmisiä Attila Csörgön taiteessa. Miten se on tuonkin miettinyt, että se sitten tästä näkökulmasta näyttää ihan tuolta...
Mitä halvemmaksi visioiden toteuttaminen tulee, sitä halvempia visioita toteutetaan. Mitä helpompaa on tehdä, sen vähemmän tarvitsee miettiä. Akanoita on enemmän suhteessa jyvien määrään.
Ad Aurora Borealis:
VastaaPoistaOzin velho on siis osittain värillinen. Eräs tuttu amerikkalainen kertoi, miten hirveästi hän hämmästyi lapsena, kun perheen kesämatkalla kävi ilmmi, ettei Kansas olekaan mustavalkoinen valtio!
Ad Jarvelainen:
VastaaPoistaMietin samaa. Wittgensteinin värin havaitsemista koskevat huomiot ovat epätyydyttäviä.
Toisaalta nykyiset antropologien ja kielitieteilijöiden havainnot ovat aika kiinostavia.
Itse järkytyin suuresti nähtyäi Italiassa varmasti oikein restauroidun fresko. Väritys oli muovinen, räikeä ja mauton.
Jotkut ilkiöt ovat sanoneet, että vanhojen maalausten tenho ja jopa Italian kuuluisa hämy (chiaroscuro) on enimäseen paskaa eli likaa maalauksien pinnassa.
Ad Dr. Blind:
VastaaPoistaTunnustus: en kestä katsoa näyteläelokuvaa, jossa ääni pompahtelee mielettömästi suuren kankaan reunasta reunaan. Olen vähitään "ehdollistunut" monoääneen.
Suhtaudun jäätävästi mm. poikieni kotiteatteri-innostukseen ja subwoofereihin.
Luulen että tämä on enimmäkseen henkilökohtaista takapajuisuutta ja pieneltä osin sukupolviasia.
Minähän oikeastaan kaipaan elokuviin jopa kelanvaihtotaukoja. Mahtaako kukaan lukija muistaa sitä aikaa, jolloin elokuvat näytettiin yhdellä projektorilla, joka oli ladattava 4 -5 kertaa näytöksen aikana.
Olen tehnyt sitä itse. Kiire oli.
Ad TH:
VastaaPoistaOn ihmisiä, jotka vakavissaan pitävät 50-luvun alun pahvi-dinosauruksia pelottavampina ja parempina kuin Spielbergin luomuksia.
Joskus tuntuu elokuvissa siltä, että painokkaimmat asiat ovat ne, jotka tapahtuvat ruudun ulkopuolella ja jättävät siten tilaa mielikuvitukselle.
Ad Kemppinen
VastaaPoistaNiin se tuntuu menevän maalaustaiteessa. Värien paljastuminen pastellihämyisen paskan alta oli esimerkiksi Sikstuksen kappelissa suuri shokki. Giotton työt Assisin basilikassa, jotka ovat elokuvankin historian kannalta tärkeitä edellytyksiä, älkööt koskaan kirkastuko alkuperäiseen loistoonsa! Sama pätee Italian ihanaan luontoon, erityisesti Toscanassa. Esimerkiksi Firenzessä sillä kuululla Danten sillalla saaste laskostuu ihanasti ja luo romanttisen atmosfäärin. Siinä muuten vihje niille, joiden mielestä romanttinen rakkaus on mielenhäiriö.
Wittgensteinista vielä: aspektin huomaaminen, niin-ja-niin -näkeminen (ankka/jänis-kuvio) ovat mielestäni paralleeleja hänen ajatuksen väri -teemalleen.
Samalla veitsellä voidaan viiltää kurkkupoikki, viipaloida paisti, tehdä pajupilli ja suorittaa trakeotomia.
VastaaPoistaMinun välillä kiusaa elokuvista ja joskus myös kirjoista keskustellessa se, että vaikka väline on sama, niin tarkoitus, keinot ja lopputulos ei välttämättä ole sama.
Kirja tai elokuva on väline.
Niin kuin veitsi.
Vaikka samalla veitsellä leikattaisiin kurkku auki tai suoritetaan trakeotomia, me emme arvostele näitä tekoja puukon mukaan.
Ad: Petja Jäppinen
VastaaPoistaVäline on myös viesti sanoi mm. MM.
Nykyään elokuvantekijä voi valita tekeekö hän mykkäelokuvan vai äänielokuvan tai elokuvan väreillä tai ilman. Valinnan tehdessään hän ohjaa meitä välineellä kiinnittämään huomiota eri aistimuksiin ja tarkkailemaan tuotostaan eri aistimin.
Olen nähnyt Assisin frescot maanjäristyksen jälkeen .
VastaaPoistaKun näki mitä reikiä siinä oli, kastui silmänurkka
Kemppisen Salonki
VastaaPoistaLouise Brooks: Anna Kortelaisen tummaverinen kaksoisolento ;);)
*
Kyllä Sedis tietää - ja osaa sanoa! Ainakin mitä elokuvaan tulee.
*
Itse katsoin eilen ensimmäistä kertaa kunnolla 'Afrikan kuningattaren' - ja minulla oli hauskaa - monella tavalla.
Elokuvahan oli täysin lapsellinen satu aikuisille, mutta silti oikein hyvä.
Conradin Pimeyden ydin, jota voisi osaltaan pitää yhtenä mallina sen juonelle, antaa kyllä kovin erilaisen käsityksen ja kuvauksen Afrikasta.
Mutta käsikirjoittajan tarkoitukset ovat tietenkin olleet miltei kokonaan toiset kuin esim. Coppolalla Ilmestyskirjassaan tai Herzogilla Fitzcarraldossa, joissa Pimeyden ydin on eräs ilmeinen peruslähtökohta.
Afrikan kuningatar oli 'naivin' taitavasti muokattu aikuisten romantiikan ja seikkailunnälkään.
Ei millään supertehosteilla saada oivallista juonenkerrontaa paremmaksi, vaikka tietysti tässäkin käytettiin aikansa parasta studio- ja kuvaustekniikkaa.
Vähän kävi sääliksi niitä kymmeniä Gordon Gin pulloja, jotka Rosie nakkasi jokeen, mutta mieshän elää yksikseen niinkuin sika, kuten Charlie lopulta tunnustaa.
Kyllä se akan tarvitsee...?
Loistavat roolisuoritukset Bogartilta ja Hepburnilta. Etenkin Bogie hehkuu kuin nuori kolli (taisi saada tästä ainoan oscarinsa).
Hepburn taas oli niin taitava näyttelijä, ettei tainnut epäonnistua missään.
Ennen saksalaislaivan 'torpedoitumista' tapahtuva vihkiminen ja sen jälkeinen parin 'kaksoishirttäminen' (joka ei sitten onnistunutkaan) oli tosi mainio idea.
Mutta parasta on loppu. Ei kun pari uimaan onnellisena rantaan sakemannien paatin hajottua - kohti iiihanaa uutta ja vapaata elämää.
Se ranta oli kyllä vähintäinkin muutaman kilometrin päässä...no - elokuvissahan kaikki on mahdollista.
Afrikan kuningattaren katsottuaan katsojan on helppo mennä lukemaan iltasatuja jälkikasvulle.
*
Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään ikiklassikko mutta ihan hyvä leffa silti.
Piti olla tietysti 'Pimeyden sydän'.
VastaaPoistaAd Rauno Rasanen:
VastaaPoistaHauska kommentti. - Asiasta on mainio kirja, Hepburn, Katherine: The Making of the African Queen: Or How I Went to Africa With Bogart, Bacall and Huston and Almost Lost My Mind (G K Hall Large Print Book Series 1988).
- Pojat paneutuivat mm. viskiin. Lisäksi sähkön vetäminen kaapelilla krokotiilien välistä oli teknisesti uutta. Pakkasivat mokomat syömään kaapelin.
- On location -kuvaus tähän mittaan oli aika uutta.
- Technicolor vaati varjojen takia myös päiväntasaajalla rajun keinovalon eli paljon sähköä.
Olen vähän ymmälläni siitä, että aika monet pitävät himmeiden ja likaisten värien yhidstelmiä jotenkin hienostuneina ja kirkkaiden ja heleiden värien kirjoa mauttomana. (Viittaan tässä joidenkin kammoon puhdistettuja freskoja kohtaan)
VastaaPoistaMiksi?
Aurinko joka pällöttää keskitaivaalta tekee väreistä hehkuvia; miksi sellaisen värikylläisyyden keskellä elävät taiteilijat olisivat tyytyneet ruskean eri sävyihin, vaikka sisätiloissa värejänsä käyttivätkin?
Värikkyys on kaunista,prkl.
Harmaa sumuisuus voi olla tyylikästä, mutta se on IKÄVÄÄ.
Vaikka me suomalaisethan olemme kyllä tottuneet istumaan pimeässä uunin pankolla harmaat villasukat jalassa ja veistämään kirveenvartta. Ei siinä värejä tarvita.
(tämä on autoironiaa, ei hyökkäys kirveenvarrenvuolijoita kohtaan)
Ad Sari:
VastaaPoistaMiksei se ole noinkin. Toisaalta esimerkiksi britit William Blake, Turner ja Constable tekivät vähillä väreillä maalauksia, jotka eivät totisesti ole uuninpankolta lähtöisin.
Samoin Ranskan impressionisteilla on suuret määrät näitä mykistävän hämyn maalauksia. Ja Cezanne, todillinen tiukkis värejä ajatellen, oli Provencesta, jonka todellisuus hehkuu värejä. Ja Van Gogh oli mustanharmaasta Hollannista.
Räsäsen Kortelais-kommenttiin: Louise Brooksin tosin oli tarkoituskin olla kuvan keskipiste ja mielenkiinnon kohde.
VastaaPoistaKemppisen viitteeseen Hepburn-kirjasta: Elokuvaamisesta käyttäen aitoa Afrikkaa cameo-kulissina kerrotaan myös Minun Afrikkani (Out of Africa) -elokuvan dvd-ektstroissa. Leijonat tuotiin Euroopasta mukana ja valopulmat ratkaistiin siten, että kuvattiin aina myötävaloon. Dialogeissa lähikuvat otettiin siten, että näyttelijät replikoivat vierekkäin kasvot kohti aurinkoa!
Mustavalkoisuudesta. Se tuo Järveläisen muistelema leffa Berliinin taivaan alla oli Wim Wendersin ohjaama, ja ehdottomasti paras, parempi kuin Paris, Texas, jonka senkin värejä kandee katsoa. Niissä on valon dramaturgiaa ja paljon.
VastaaPoistaSari hei. Oletkos katsonut 50-luvun japanilaisia mustavalkoleffoja? Kaikkea muuta kuin tylsää. Minä en nyt muista niitä kaikkia, mutta jopa ne herttaiset perheidyllijutut olivat mielestäni kovaa kamaa.
Värit ovat outo juttu. Minusta TUNTUU että Resnais'n Hiroshima rakastettuni ja Viime vuonna Marienbadissa olivat mustavalkoisia, mutta en ole siitä varma.
Sen sijaan Tarkovskin Peili taatusti oli. Stalker, Tarkovskin paras työ, oli osin rusehtavan mustavalkoinen. Siinä värien muutos heijasti mielenliikkeiden muutosta, äärettömän hidasta liikettä, koska Alueella aika pysähtyi.
Andrei Tarkovskia katsoessani ja miettiessäni ajattelen usein että voi että joku ottaisi kääntääkseen Andrein isän (jonka nimen juuri unohdin) runoutta edes ihan vähän! Muutaman runon! Mutta kai se on kustantajista kiinni...
Tarkovski itse pudottelee isänsä lauseita siellä täällä, mutta kun ne pitäisi saada painettuna!
"Afrikan kuningattaren" jälkeen voi katsoa Eastwoodin "White Hunter Black Heart" -leffan:
VastaaPoistahttp://www.imdb.com/title/tt0100928/
Ei ihme että Katherinelta meinasi palaa päreet poikain kans Afrikassa.
;-)
ad Sedis:
VastaaPoistaKillutaan sitten hirressä yhdessä, kaulasta tai jostain muusta. Voihan näistä asioista aina väitellä akateemisesti tai muuten, mutta arvelenpa valistuneesti että meillä on mustavalkokuvausta ja -elokuvausta vai siksi, ettei värifilmiä keksitty heti. Kas kun meillä *on* erittäin kehittynyt värinäkö. Sediksen mainitsemat tosiasiat eli mustavalkoisten filmien väritys (myös Georges Méliès!) viittaavat vahvasti tähän. Mustavalkoisen ilmaisun muuttuminen taiteeksi on sitten kulttuurinen prosessi: Opimme katsomaan mv leffoja tietyllä tavalla. Mielenkiintoista on myös se, miten "oudoilta" värilliset sotakuvat näyttävät vaikkapa "Sodan värit" kirjassa. Vietnamin sotakin on mustavalkoisena jotenkin "aidompi". Oppimisestahan tässä vain on kyse, ei sen kummemmasta. Mutta taiteessa se "vaikeampi" ratkaisu on useimmiten mielenkiintoisempi kuin se "helppo": siksi vahadino ilahduttaa ehkä enemmän kuin täydellisen aidon näköinen digihirmu. Ja samasta syystä joitakin leffoja ei vain haluaisi nähdä väreissä.
Mykkäelokuvat: Termin kääntäminen muuttaa hiukan merkityksiä ja konnotaatioita. "Silent movie" on ehkä hivenen eri juttu kuin "mykkäelokuva", jossa "mykkä" viittaa juuri kielellisen ilmaisun eli puheen puuttumiseen. Tämä on sitten korvattu mimiikalla ja visuaalisilla ratkaisuilla, välitekstit hätäratkaisuna. Tässä mielessä Chaplin (kuuleva) ja Granville Redmond (kuuro) olivat molemmat "mykkiä" Chaplinin leffoissa, koska vuorovaikutus ei ollut kielellistä vaan miimistä. Muuten, Redmond ei ollut "Deaf-mute" vaikka IMDB niin väittääkin:
VastaaPoistahttp://www.imdb.com/name/nm0715056/
Granville oli "Deaf", mutta se onkin jo kokonaan toinen juttu.
;-)
Nimi oli Arseni Tarkovski. Voin hyvin suomentaa jonkin runon. Pitäisikö suomentaa se, jota siteerataan Peilissä, vai jokin muu? Satutko Ripsa muistamaan, miten se Peilissä siteerattava runo menee?
VastaaPoistaHiroshima, rakastettuni on taatusti mustavalkoinen. Minun on vaikea kuvitella sitä värillisenä. Yhtä vaikea kuin on kuvitella Yötä ja usvaa mustavalkoisena.
Yksi elokuva, jonka luulin nähneeni värillisenä ja joka toisella katselukerralla osoittautuikin mustavalkoiseksi (tai toisinpäin), oli Coen-veljesten Mies joka ei ollut siellä. Sitten kävikin ilmi, että siitä on olemassa kaksi kopiota. Samoin Tatin parhaasta leffasta eli Lystikkäästä kirjeenkantajasta. En oikein tiedä, kummasta pidän enemmän.
Olen vähän ymmälläni siitä, että aika monet pitävät himmeiden ja likaisten värien yhidstelmiä jotenkin hienostuneina ja kirkkaiden ja heleiden värien kirjoa mauttomana. (Viittaan tässä joidenkin kammoon puhdistettuja freskoja kohtaan)
VastaaPoistaMiksi?
Aurinko joka pällöttää keskitaivaalta tekee väreistä hehkuvia; miksi sellaisen värikylläisyyden keskellä elävät taiteilijat olisivat tyytyneet ruskean eri sävyihin, vaikka sisätiloissa värejänsä käyttivätkin?
Less is more.
Värit ovat teho- ja tyylittelykeino. Kun niitä on vähemmän, voidaan tuoda esiin tiettyjä asioita tietyssä sävyssä.
Kun kaikki loistaa räikeästi, on katsojan vaikeata jättää mitään huomiotta eli siis katsoa eri tavoin. Kun kaikki on hillittyä, voi mielikuvituksen avulla tuoda yksityiskohtia esiin muun jäädessä sopuisasti taka-alalle.