Ismo

Miten Ismon mahtaa käydä?

Tiedätehän, Ismo on peliriippuvainen.

Hänellä on hankala luonne. Hän ei halua tunnustaa tosiasioita. Hän elää kuvitelmien maailmassa. Hän on ylpeä itsestään etenkin silloin, kun siihen ei olisi aihetta.

Toivoisinpa, että Ismo nimitettäisiin ministeriksi tai kansliapäälliköksi.

Hänellä olisi varmaan aikaakin nyt kesällä, kun sarja on tauolla.

Sivistyneet ihmiset ja lisäksi professorit vihaavat ja potkivat luotaan tavallisia ihmisiä. Muistan ainakin kaksi, jotka lainaavat tunteitaan latinaksi: odi profanum vulgo et arceo. Horatius. Carminum liber III 1 eli tuttavien kesken vain "Odes".

Päivö Oksalan väitetään esittäneen tätä lainausta paljon puhutuilla latinan pro-kursseillaan. En tiedä totuutta, kun en kursseja käynyt. Pro lipsahti muinoin suoraan läpi, kun olin huvikseni lukenut pitkän latinan kurssin ja kieliopin. Arvelin siihen aikaan, että klassillinen poikalyseo on hienointa maassa, ja kun kävin epäklassillista yhteiskoulua, niin piti sitten harjoittaa erillisopintoja syvän murrosiän synkkyydessä.

Joidenkin esimerkkihenkilöiden perusteella arvelen, että eliittikoulutus jättää luonteeseen lähtemättömän tahran. Eliittitason tiedot puolestaan vanhenevat muutamassa vuodessa, mutta häijy korskeus ei vanhene.

Jokaiselle välineelle vuorostaan on soviteltu rahvaanmielistelijän viittaa. Italialainen ooppera esimerkiksi olijalostuneiden sielujen mielestä rahvaanomaista ilveilyä vielä 1900-luvun alussa, ja Verdin epäillään nieleskelleen ja rykineen, jos tuli puhe Wagnerin kaltaisista tosi taiteiijoista. Ooppera oli joissakin Italian kaupungeissa samanlaisessa asemassa kuin jalkapallo nykyisin ja pyöräily tässä välissä.

Romaani oli hyvin kyseenalainen huvitus, ja monet kuuluisat romaanikirjaiijat lausuvat varoituksen sanan. Elokuva oli alkujaan bordelliviihdettä, ja on hyvin tunnettua, että näyttelijät luettiin hallinnollisissa määräyksissä samaan ryhmään kuin prostituoidut, varkaat ja irtolaiset.

Televisio-ohjelmat suunnattiin putkiaivoisille, mutta saippuaoopperat ovat jääneet yleisessä katsannossa alimmalle arvonannon askelmalle senkin jälkeen kun dokumentit, draamasarjat ja ajankohtaisohjelmista jäntevimmät ovat muuttuneet luvallisiksi kokemuksiksi.

Saippuasarjojen eli siis juonensa ja sisältönsä kannalta vaatimattomien ja tarinoina loputtomien ihmissuhdesarjojen arvoitus on vaikea. Minulla ei ole mitään käsitystä menneiden aikojen suursarjoista, jotka puhuttivat puolta kansaa. En tullut lainkaan katsoneeksi niitä. En saa selvää kauniista enkä rohkeista. En toisin sanoen näe tarpeeksi vaivaa päästäkseni selville henkilöistä ja heidän kuvitelluista seikkailuistaan, ja siksi erotan vain kuvamattoa. Suljen television.

"Salatut elämät" sitä vastoin herätti minussa kevätkaudella innostusta, kun huomasin ensin jostain hajamaininnoista ja sitten netin keskustelupalstoja tutkimalla, että kohdeyleisö on 8-11 -vuotiasta. En tiedä, onko tämä totta, mutta vaikutelma on vahva.

Hollywoodin toimintaleffojen kohdeyleisö on väitteen mukaan 12 vuotta täyttänyttä, joten tässä on iso ero.

Katselin Salkkareita harjoitteluna ukkokotiin siirtymistä varten. Sarja tuntuu paljon hauskemmalta kuin "Kotikatu", jossa näyttäisi olevan oikea käsikirjoitus ja taitavia näyttelijöitä, vaikka jaksoista tulee mieleen lähinnä väärin toimiva puimakone, joka pieksee korret ja tähkät ruumeniksi. Myös Salkkareissa on "tyyppejä", jotka on leikattu kartongista niin kuin paperinuket niin että niiden päälle voi pukea "tapahtumia".

Jotain syvällisestä näissä sankareissa täytyy olla, koska tyypit jäävät joskus jatkamaan keskusteluaan katsojan päässä juuri samalla tavalla kuin romaanin henkilöt. Koskela ja Lammio keskustelevat upseerikoulutuksestaan ja tulevaisuudestaan. Miten Ismolel käy, kun Seppo ei lainaa enää rahaa?

Alexandre Dumas oli ihailluimpia ja halveksituimpia kirjailijoita kautta aikojen. Olen hiukan silmäillyt "Bragelonnen varakreiviä" ja sitä toista tiiliskiveä, jonka nimi saattaa olla suomeksi "Kaksikymmentä vuotta myöhemmin". Dumas'n tehtailemat hahmot, joiden nimitys "muskettisoturi" tarkoittaa henkivartiokaartia, näyttäisivät olevan saippuaoopperan henkilöiden kantamuotoja, samoin kuin sarjan naiset, etenkin Mylady de Winter. Salaperäinen, hyväntahtoinen, arvaamaton, huimapäinen, uskollinen, uskoton.

Salatut elämät hämmästyttää siksi, että romantiikka on riisuttu pois. En ole sattunut huomaamaan sarjassa yhtäkään erikoista henkilöä, saati urheilun ja muun viihteen tuottamia samastumisen kohteita eli ihannehahmoja. Näissä ihmisissä ei ole muuta erikoista kuin ammatteja ajatellen käsittämättömän kalliit asunnot, joita ei tarvitse koskaan siivota, ja pyykki jota ei tarvitse pestä. Kaupassa eli kiskalla he joutuvat kuitenkin käymään.

"Kotikadun" ihmiset ovat herraskaisemman makuisia. Amerikkalaisissa saippuasarjoissa kummastuttaa henkilöiden tarmokkuus ja sanavalmius. Salkkareissa jahkaillaan ja tuijotellaan tutunomaisesti.

Tavallisisia ihmisiä on kuvattu paljon, mutta ellei ihmisissä ja heidän vaiheissaan ole mielenkiintoa, tekijän on sitten pakko kirjoittaa hyvin tai ohjaajan ja hänen ryhmänsä tehdä jäntevää työtä.

Radion "Suomisen perhe" ja muutamat sen seuraajista olivat hyvinkin taitavaa työtä. Salaiset elämät ihastuttaa tuotantona ja organisaationa, mutta muutoin liike on kuin tavarajunan ja dramaturgiaa ei ole. Hirmutyöt ja ihmeellisyydet ovat iltapäivälehdistä tuttua tavaraa - vaikka kioskilla ei ole käynytkään hullua haulikkomiestä, ainakaan vielä.

Erikoisen kiitettävää on kohottavien ajatusten ja aatteiden puuttuminen. Kansanvalistushengestä ei näy enää jälkeäkään.

Vastattavaksi jää kysymys, mistä huimat katsojaluvut. Tirkistely on liian yleisluonteinen vastaus.

Ennen kouluikää ja koulun aloittaneina koulimme itseämme kuuntelemalla oven raosta ja katselemalla toissilmin. Voi olla että sellainen perehtyminen aikuisten kummalliseen elämään on miltei sama asia kuin kulttuuri tai sivilisaatio. Siten opitaan vaikeimmat asiat: miten reagoidaan, mitä kysytään, mistä vaietaan.

Kun katsoja on todella pieni ja kokematon, aikuisille joutavatki asiat verhoutuvat salaperäisyyteen.

Edellisessä maailmassa arvokkain oppi saatiin luultavasti lapsijoukossa, ei koulussa. Nyt lapsijoukkkoja ei oikeastaan enää ole - ja aikuisjoukotkin harvenevat. "Ryhmä" olkoon tässä eri asia eli tarkoitusperän tai vastaavan yhteen kytkemä jouko. Joukko puoletaan on satunnainen kuten kioskilla istuskelevat (nykyisillä kioskeilla ei ole penkkejä).

Lapsijoukossa oppi, mikä on turvaetäisyys, jos aikoo aukoa päätään, ja kuka uusista opettajista on aivan hullu.

Jospa, kuitenkin, yhteiskunnassakin olisi merkkejä "yhtyvien astioiden laista". Kun fyysinen yhteys heikkenee, kuvayhteys paikkaa vahinoa ja toimii vaarallisten paine-erojen tasaajana.

Mitä minä olen ymmärtänyt, niin esimerkiksi Saksan viisi miljoonaa turkkilaista katsotavat viidella miljoonalla lautasantennilla turkkilaisia saippuasarjoja eivätkä uskonnollisten ja poliitisten johtajien teutaroimista.

Jos näin on, niin on hyvä.